Helmikuun vallankumous 1917 - Venäjästä liberalismin mallimaa

"Helmikuussa" 1917 liberaalipuolueiden "väliaikainen hallitus" otti Venäjällä vallan, sääti ihmisoikeudet ja demokratian, vapautti poliittiset vangit ja lakkautti kuolemantuomion. Tämä päätti sortokauden ja mahdollisti Venäjän, Suomen, Baltian ja muiden vapautumisen. Vasta "lokakuun vallankumous" päätti liberalismin ajan verisellä kommunistidiktatuurilla, mutta Suomi, Baltia, Puola ja muut olivat jo ehtineet ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä.

Tasan sata vuotta sitten Venäjästä tuli hämmästyttävän liberaali valtio oloihin nähden. Väliaikaista hallitusta ensimmäiset kuukaudet johtaneet liberaalit hukkasivat suosionsa ja valtansa jatkamalla käytännössä kaikkien puolueiden tukemaa sotaa. Toukokuuhun asti 10 ministeristä 9 oli parlamentti duumaa hallitsevia liberaaleja. Vähitellen he antoivat lisää paikkoja sosialistivallankumouksellisille ja menshevikeille, kesällä pääministerinkin paikan sosialistivallankumouksellisten (SR) nuorelle puheenjohtajalle, Kerenskille.

Kerenski jatkoi sotaa, joten 7.11. pikkuruinen, kurinalainen kommunistiklikki sai tehtyä "lokakuun" vallankaappauksen käytännössä taisteluitta, vähän ennen kansankokouksen vaaleja, Venäjän historian ainoita demokraattisia vaaleja ennen Boris Jeltsiniä. Leninin diktatuurissakin maltillinen SR voitti vaalit ylivoimaisesti saaden enemmistön, joten Lenin hajotti kansankokouksen. Reunavaltiot Suomea myöten onnistuivat silti itsenäistymään. Tsaarinvaltakin oli lempeää sosialismin aikaan verrattuna.

Liberaalien ja sosialistien "helmiskuun vallankumous" n. 10.-15.3.1917

Vuonna 1915 liberaalipuolueet saavuttivat duumassa enemmistön. Niitä pidettiin keskiryhmänä, joiden oikealla puolella olivat itsevaltiutta kannattavat konservatiivit ja vasemmalla kaikki sosialistipuolueet. Liberaalien tavoitteena oli liberaali demokratia perustuslakeineen ja ihmisoikeuksineen. Ensin olisi perustuslaillinen monarkia, kuten Suomessa sortokausia lukuun ottamatta, ja tilaisuuden tullen tasavalta. Merkittävimmällä liberaalipuolueella, "kadeteilla", olikin valmiina professori Mechelinin heille reilu vuosikymmen aiemmin kirjoittama potentiaalinen Venäjän perustuslaki, joka ei kuitenkaan toteutunut. "Kadetit" oli KD-puolueen eli perustuslakidemokraattien lempinimi.

Aluksi kaikki puolueet kannattivat Venäjän osallistumista ensimmäiseen maailmansotaan (1914-1918). Huonosti sujunut sota, nöyryytys, kuolleet, pula, työttömyys ja inflaatio veivät kuitenkin tsaarinvallan suosion pohjalukemiin.

Marraskuussa 1916 duuma varoitti Nikolai II:ta (vallassa 1894-1917) ja vaati perustuslakia, mutta tsaari ei enää piitannut duumasta. Vielä tammikuussa 1917 Lenin sanoi (Sveitsissä), ettei usko tsaarinvallan kukistuvan hänen elinaikanaan.

Duuma arvosteli itsevaltiutta, kansa osoitti mieltään, 10.3.1917 (nykyistä gregoriaanista aikaa) alkoi yleislakko. Sotilaat määrättiin ampumaan mieltään osoittavia työläisiä, ja tsaari hajotti duuman. Duuma kokoontui toisaalla, 12.3. koko Pietarin varuskunta siirtyi osasto toisensa jälkeen duuman taakse, yhteensä 150 000 sotilasta. Vallankumouksessa kuoli arviolta 1500 miestä.

Rintamalla huonojen yhteyksien päässä ollut tsaari luopui kruunusta veljensä hyväksi 15.3., mutta tämä kieltäytyi siitä, ja duuma muodosti väliaikaisen hallituksen (15.3.-14.5.-6.8.-7.11.1917) yhteistuumin työläisten ja sotilaiden neuvoston kanssa. Se toimisi kunnes saataisiin demokraattisesti valittua kansalliskokous säätämään maalle perustuslaki, mutta sitä ennen Lenin kaappasi vallan, sai diktaattorinakin vaaleissa vain toistakymmentä prosenttia äänistä, ja lopulta hajotti kansalliskokouksen.

 

Väliaikainen hallitus (15.3.-7.11.1917)

Oikeusministeriä lukuunottamatta ministerit olivat liberaaleja. 10-henkisessa hallituksessa oli oikeusministerinä SR:n ja koko duuman työväenpuolueliittouman johtaja Aleksandr Kerenski (1881-1970). Kaikki muut 9 jäsentä olivat liberaaleja tai melko liberaaleja: 5 kadettia mukaanlukien kadettien puheenjohtaja, ulkoministeri Pavel Miljukov (1859-1943), 1 oktobristi, 1 sentristi, 2 sitoutumatonta.

Hallitus armahti poliittiset ja uskonnolliset vangit, myös terroristit ja poisti etuoikeudet ja kuolemantuomion. Se laillisti lakko-oikeuden ja sääti yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden sekä ihmisoikeudet, kuten sanan-, paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapauden. Kaiken tämän bolshevikit käänsivät päälaelleen muutamassa kuukaudessa valtaantulonsa jälkeen, paljon tsaarinvaltaa pahemmaksi.

Vapautettujen vankien joukossa oli perustuslaillisuustaistelun nuorsuomalainen marttyyri P.E. Svinhufvud, joka otettiin Suomessa vastaan sankarina. Loppuvuodesta Svinhufvud jo johti Suomen itsenäisyysjulistuksen antanutta hallitusta, ja 1940-luvulle asti hän taisteli menestyksekkäästi sosialisteja ja kansallissosialisteja vastaan.

Käytännössä hallitus lykkäsi lähes kaikki muut tärkeät päätökset odottamaan kansalliskokousta, vaikka sen olisi pitänyt mm. ratkaista ruoka- ja talousongelmat sekä jakaa yhteinen ja suurmaanomistajien maa kansalle.

Väliaikaisen hallituksen kaikkien kolmen peräkkäisen kokoonpanon ratkaiseva virhe oli pysyä sodassa. Se teki näin osin länsivaltojen painostuksen vuoksi, osin toivossa, että sota yhdistäisi kansan.

Kansa oli äärimmäisen tyytymätön jatkuvaan sotaan ja sen aiheuttamaan pulaan ja nöyryyttäviin tappioihin, mitä hallitus tai Pietarin neuvosto eivät täysin ymmärtäneet. Myös sosialistien käsissä olleet neuvostot tukivat sotaa. Tosin ne olisivat hyväksyneet rauhan vanhoin rajoin, mutta se ei olisi käynyt saksalaisille.

Sotaa (Saksan) "valtiota vastaan" tuki jopa legendaarinen anarkokommunisti, ruhtinas Pjotr Kropotkin (1842-1921, varjagiruhtinas Rurikin sukua), joka palasi Venäjälle Kerenskin neuvonantajaksi vuonna 1917 ja vastusti bolshevikkeja. On myös epäilty, että liberaalit toivoivat liittoutuneiden voiton takaavan heille vallan. Tuolloisissa oloissahan kansalliskokouksen enemmistö olisi päätynyt sosialistien käsiin. Liberaalit ennakoivatkin itselleen Ranskan vallankumouksen liberaalien girondistien kohtaloa, kuten kävikin bolshevikkien ottaessa sosialisti Robespierren roolin. Liittoutuneiden voitto tuli vasta 11.11.1918 saksalaisten kyllästyttyä sotaan, vuotta liian myöhään.

Ulkoministeri Miljukov ilmoitti 1.5.1917 ympärysvalloille lupauksen jatkaa sotaa voittoon, aluevaltauksiin ja sotakorvauksiin asti, mikä suututti neuvostot. Pietarin neuvosto kielsi alaisuudessaan ollutta Pietarin varuskuntaa tottelemasta käskyä tukahduttaa mielenosoitukset, jolloin Miljukov ja Gutshkov erosivat.

Hallituksen kokoonpano uusittiin 14.5.1917: Kerenskin rinnalle tuli viisi muuta sosialistia SR:stä ja menshevikeistä ja Kerenskistä tuli sotaministeri.

Pääministerinä oli aluksi (15.3. -) liberaali kansanedustaja, entinen juristi ja virkamies, ruhtinas Georgi Lvov (1861–1925), mutta kadettipuolueen puheenjohtaja Miljukov oli hallituksen vahvin henkilö eroonsa 14.5. asti, sitten Lvov ja myöhemmin Kerenski. Heinäkuun mellakoiden jälkeen Lvov erosi ja pääministeriksi tuli 23.7. Aleksandr Kerenski, nuorehko työväen sankari ja kansansuosikki, hyvä puhuja mutta huono johtaja. Hän muodosti uuden väliaikaisen hallituksen, joka oli jotenkuten vallassa 6.8.-7.11.1917 nykyajanlaskua (24.7.-25.10.1917 juliaanista). Valta luisui koko ajan yhä enemmän neuvostoille. Lopulta 7.11.1917 bolshevikkien toinen vallankaappausyritys johti vuoteen 1991 jatkuneeseen kommunistidiktatuuriin.

Pari viikkoa hallittuaan Lenin päätti olla perumatta vaaleja. Yli puolet paikoista ja lähes puolet äänistä sai Kerenskin sosialistivallankumouksellinen puolue (SR), joka edusti maltillista vasemmistoa. Bolshevikit saivat 22-25 %, ei-venäläiset SR:t 12 %, liberaalit 5 %, menshevikit 2 % ja monet muut puolueet pienempiä määriä. Kaikkiaan SR:t 58 %, demariliittolaisineen 62 %. Köyhät maalaiset äänestivät SR:iä. Ankarana diktaattorina toiminut Lenin hajotti kansalliskokouksen pian sen kokoonnuttua ja määräsi seuraavana vuonna "punaisen terrorin" aloitettavaksi

Bolshevikit olivat tarpeeksi julmia, tsaari ja väliaikainen hallitus eivät

Diktaattorit yleensä kaatuvat vain siksi, että he eivät ole riittävän julmia. Riittävän julma diktaattori kaatuu lähinnä vain läheisen murhaamana tai ulkovallan hyökkäyksessä, kuten Saddam Hussein ja Pol Pot. Hyvissä olosuhteissa vähempikin julmuus riittää.

Väliaikaisen hallituksen olisi pitänyt valita ainoa hyväksyttävä vaihtoehto: täysi vapaus heti. Sen olisi pitänyt hyvin nopeasti kirjoittaa liberaali perustuslaki, hyväksyttää se ja maanjako kansanäänestyksessä ja luvata pian vapaat vaalit. Vaikka sosialistit olisivat silti ehkä päässeet enemmistöön, he olisivat olleet maltillisempia ja joutuneet elämään kansan hyväksymän liberaalin perustuslain kanssa eivätkä varmaankaan olisi kehdanneet kovin pahasti rajoittaa kansalaisvapauksia. Käytännön kokemukset sosialismista ovat reivanneet monen muunkin sosialistipuolueen kurssia liberaalimpaan suuntaan. Demokratia olisi johtanut myös rauhaan tai suurempaan tukeen sodalle.

Vastaavasti liberaaleilla pitäisi olla rohkeus aina historiallisen tilaisuuden koittaessa vapauttaa kaikki kerralla kuten Mechelin yritti Suomessa 1905-6 ja osin onnistuikin; pitkälle päästiin myös Virossa 90-luvulla. Jeltsinin pelkuruuden vuoksi venäläiset ovat yhä puolisosialismissa köyhinä ja kontrolloituina. Itä-Euroopan maista parhaiten voivat nopeimmat ja liberaaleimmat uudistukset tehneet maat.

Sortokausi päättyi Suomessa 20.3.1917 ja johti itsenäisyyteen 6.12.1917

Maaliskuun manifestissa 20.3.1917 väliaikainen hallitus peruutti Suomen vuodesta 1899 alkaen annetut laittomat sortotoimilait, vangitsi mm. kenraalikuvernöörin ja nimitti eduskunnan kokoonpanoa vastaavan senaatin.

Kesällä SDP yritti itsenäisyysmielisten porvarien tuella ottaa eduskunnalle sisäpoliittisen vallan, mutta väliaikainen hallitus hylkäsi "valtalain". Porvarit valmistelivat omaa valtalakiaan syksyllä, ja bolshevikkien kaapattua vallan 6.-7.11. SDP:n itsenäisyyshalut hieman lientyivät. 6.12.1917 eduskunta hyväksyi P.E. Svinhufvudin senaatin esityksen Suomen täydestä itsenäisyydestä äänin 100-88.

14.12.1917 Senaatti vaati venäläisiä joukkoja poistumaan maasta, mutta SDP vastusti, koska joukot tukisivat sitä kapinassa – näin kävikin, ja joukoilla oli keskeinen rooli Vapaussodassa, samoin Leninin lähettämillä täydennyksillä kuten latvialaisilla bolshevikkitarkka-ampujilla, tykeillä ja 10 000 kiväärillä. Muodollisesti SDP:kin tavoitteli Suomen itsenäisyyttä, koska sillä oli korkea kansansuosio. Myöhempää liittymistä sosialistiseen liittoon kuitenkin pohdittiin.

Punakaartit olivat mellakoineet ja ryöstelleet syksystä alkaen. Lenin yllytti SDP:tä vallankumoukseen, mutta puoluekokouksen enemmistö äänesti vastaan, vaikka Lenin lähetti Stalinin tukemaan vaatimuksiaan. 6.1.1918 punakaarti julistautui itsenäiseksi SDP:stä ja ryhtyi kapinaan omatoimisesti. Monet SDP:n johtohenkilöt antoivat aluksi ”huliganismin” tuomitsevia lausuntoja, mutta lopulta pakon edessä SDP asettui kapinan johtoon, jotta se eikä punakaartien johto saisi vallan tulevassa sosialistisessa Suomessa.

Muutama demari, mm. Väinö Tanner, yhä tuomitsi väkivallan ja jättäytyi punakapinan ulkopuolelle. Vapaussodan jälkeen he käynnistivät SDP:n toiminnan uudelleen ja saivat yhä lähes sata kansanedustajaa kuten ennenkin, tosin suunnilleen kaikki kansanedustajat olivat uusia. Sotaan osallistuneet demarit perustivat bolshevistista vallankumousta havittelevan Suomen kommunistisen puolueen Venäjällä, jonne he olivat paenneet. Suomessa se toimi maan alla vuoteen 1944 saakka; sen peitejärjestö sosialistinen työväenpuolue oli 20-luvulla jonkin aikaa sallittukin.

Viron vapautuminen

Väliaikainen hallitus myönsi Virollekin itsehallinnon. Keväällä 1917 oli vaalit, ja kesällä Konstantin Päts muodosti hallituksen ja sai ylipäällikkyyden. Lokakuun vallankumouksen jälkeen kommunistit kaappasivat vallan Virossakin venäläisten tuella ja vangitsivat Pätsin. Kun he pakenivat saksalaisia 24.2.1918, parlamentti otti vallan ja Viro julistautui itsenäiseksi, Päts nousi uudenkin hallituksen johtoon, mutta seuraavana päivänä saksalaiset valtasivat Tallinnan ja kesällä he veivät Pätsin keskitysleirille sodan loppuun asti.

Saksan antauduttua 11.11.1918 vapautunut Päts valittiin taas Viron johtoon 27.11. Jo 13.11. Neuvosto-Venäjä oli irtosanonut rauhansopimuksen, ja 28.11. se hyökkäsi virolaiskommunistien tuella, mutta vuoden mittainen Viron vapaussota voitettiin suomalaisvapaaehtoisten tuella. Britanniakin lähetti vähin äänin laivasto-osaston avuksi. Jos Suomen vapaussodassa olisi käynyt toisin, Suomen lisäksi koko Baltia olisi voitu liittää Neuvostoliittoon.

Vapaussodassa Viron tasavalta taisteli paitsi kommunisteja, myös SS-joukkojen esiasteena pidettyjä saksalaisvapaaehtoisten Freikorps-joukkoja vastaan Latvian tukena. Freikorps vetäytyi Riiasta 22.6.1919 mutta yritti Saksassa vallankaappausta vielä vuonna 1920. Jäseniä olivat mm. tulevat johtavat natsit, kuten Himmler ja Bormann, mutta myös vanhat preussilaismieliset konservatiivit. Johtaja oli kenraali Rüdiger von der Goltz (1865-1946), joka vielä presidentti Paul von Hindenburgin aikana toimi korkeana virkamiehenä mutta eläköityi ennen natsien nousua, jota hän ei näytä vastustaneen. Kuningaskunnan aikana hänet oli määrätty nopeuttamaan Suomen vapaussodan loppuvaihetta ja ajamaan pois Suomessa hallitusta vastaan yhä "punaisina" laittomasti sotineet venäläisjoukot. Tämän katsotaan vähentäneen huomattavasti sekä sotilas- että siviiliuhrien määrää.

Vuonna 1924 Neuvostoliiton tukema kommunistien vallankaappausyritys Virossa epäonnistui ja puolue viimein kiellettiin. Kun fasistiset "vapsit" eli vapaussoturit olivat voittamassa presidentinvaalit, istuva presidentti Päts käytti vapsien ajamalla kansanäänestyksellä valmiiksi säädettyjä valtionpäämiehen laajennettuja oikeuksia hallita hätätilanteissa ilman parlamenttia, jopa määrätä lakeja. Hän peruutti vaalit ja julisti poikkeustilan kilpailijansa, kenraali Johan Laidonerin tuella. Vaikka vuonna 1938 Päts lopetti poikkeustilan, hän ei järjestänyt aidosti vapaita vaaleja.

Baltian maiden itsenäisyys 1918-40 ja 1990/91-

Viro tavoin Liettua julistautui itsenäiseksi helmikuussa 1918, Latvia marraskuussa maailmansodan loppuhetkillä. Viro joutui sotimaan venäläisiä, saksalaisia ja kommunisteja vastaan.

Vuonna 1939 Baltian maat suostuivat Neuvostoliiton myönnytyksiin, joten sen on helppo miehittää ne 1940. Vasta 1990-91 maat, Liettua ensimmäisenä, uhkarohkeasti julistivat itsenäisyytensä palautuneen, ja tällöin virallinen Suomi (mm. etenkin presidentti Koivisto ja ulkoministeri Väyrynen) ei uskaltanut tukea niitä. Vuonna 1939 Suomi kieltäytyi myönnytyksistä, joten Stalin päätti vallata sen kolmessa viikossa. Yllättäen talvisota 30.11.1939-13.3.1940 ei sujunut odotetusti, ja viime hetkellä Stalin teki rauhan pelätessään länsimaiden väliintuloa.

Tämä kirjoitus on olennaisesti uusinta osasta vuoden 2006 Lenin-artikkelia.

Aiheesta kertovat myös Wikipedia ja Liberalismi.net.