Tekijänoikeuslain uudistus on osoittautunut poikkeuksellisen hankalaksi ja on kerrankin johtanut siihen, että lakiteksti olisi saatettu repiä vielä myöhäisessä vaiheessa auki. Syynä on ollut massiivinen palaute lain epäilyttävämmistä puolista. Myös lain teknistä muotoa on arvosteltu voimakkaasti.

Useimmille kuitenkin lienee epäselvää mistä kiistoissa itse asiassa on kysymys. Immateriaalioikeus ei ole lain helpoimpia osa-alueita, varsinkaan nykypäivänä. Niinpä aihetta tulisikin mielestäni tarkastella perusasioista lähtien. Immateriaalioikeudessa sellaisia ovat nähdäkseni sen yhtymäkohdat tavalliseen fyysiseen omistusoikeuteen ja sen taloudellisiin hyötyihin, toisaalta poikkeuksellisen keskeinen kulttuurinen ja kuluttajanäkökulma jotka seuraavat tiedon kopioitavuudesta ja sananvapauden periaatteista, ja viimein ne erityiset, liitännäiset seikat jotka tekevät juuri tässä valituista tekijänoikeuden suojakeinoista kiistanalaisia.

Kopiomonopoli kannustaa tuottamaan tietoa

Tekijänoikeus jakaa merkittävän osan perustastaan fyysisen omistusoikeuden kanssa. Se on olemassa, jotta tiedosta koostuvilla tuotteilla olisi jonkinlainen suoja ja niiden tuottamisesta pystyttäisiin hyötymään taloudellisesti. Tällainen suoja mahdollistaa sekä fyysisten että immateriaalisten hyödykkeiden kohdalla sen, että tuottaja pystyy elättämään itsensä työllään, erikoistumaan alaansa ja näin tuottamaan enemmän ja parempia tuotteita kuluttajien iloksi. Kun työn tulokseen on yksinoikeus eikä naapuri voi hyötyä siitä ansiotta, kannustin ja mahdollisuudet tuotteliaisuuteen säilyvät kunhan tuote vain on sellainen että joku on valmis maksamaan siitä. Tuotteille syntyy markkinat, joilla tuottajan kannattaa tuottaa, ostajan ostaa ja kunkin etsiä oma tapansa osallistua yhteiskunnan laajaan työnjakoon.

Fyysisiä hyödykkeitä kannattaa tuottaa koska ne ovat niukkoja ja siksi niistä saa vaihdossa muita niukkoja, hyödyllisiä tuotteita. Jos tuote lakkaa olemasta niukka tai muita, halvempia keinoja saada tuote löytyy, kysyntä häviää eikä tuottaminenkaan ole enää kannattavaa. Fyysisten hyödykkeiden kohdalla niukkuus on itsestäänselvyys, ja omistusoikeus lähinnä kanavoi sen niin että kunkin on vastavuoroisesti tuotettava jotakin jotta voisi osallistua vaihtoon. Tarvetta vaihtaa, ja siis tuottaa, ei saa kiertää varastamalla, ja vaihdossa tuottaja vaatii tietysti tuotteesta hinnan joka kattaa hänen omat tuotantokulunsa. Kilpailu sitten mahdollistaa sen, että kannattaa tuottaa mahdollisimman halvalla ja myydäkin vähän halvemmalla kuin kilpailija. Parhaassa mahdollisessa tilanteessa varsinaista voittoa ei tule ja kaikki tuotetaan niin tehokkaasti kuin suinkin mahdollista. Vielä laajemmassa mielessä syntyvät markkinat ja niiden hintamekanismi muodostavat itsesäätelevän kokonaisuuden, joka kertoo miten yhteiskunnan niukat resurssit voidaan tuloksekkaimmin käyttää, ja tuottaa siinä sivussa kullekin yksilölle kannustimen tehdä juuri näin.

Tekijänoikeus perustuu samaan ajatusmalliin, mutta sen kohdalla niukkuus ei ole itsestäänselvyys. Jos ostat auton ja joku varastaa sen, sinulla ei enää ole autoa, mutta jos kopioit levyn, tuottajalla edelleen on oma kopionsa. Kopio voitaisiin halvalla tuottaa vaikka kaikille, jos niin haluttaisiin. Ainoa vahinko on välillinen, ja seuraa siitä että kun tarpeeksi suuri joukko kopioi maksutta, tuottajan ei kannata tuottaa eikä uusia tuotteita välttämättä enää tule saataville. Ongelma on siinä, että itse tuote (teos) ja sen kopiot (kappaleet) ovat tässä erillisiä ja täysin toisensa korvaavia, jolloin tuotteen tuottamiseen menevä pohjainvestointi ei luonnostaan ole helposti rahoitettavissa myymällä kopioita. Ongelma on sinänsä läsnä myös fyysisten tuotteiden markkinoilla, jotka nekin massatuotannon takia erottelevat jonkin verran innovaation, suunnittelun, tuotantoinfrastruktuurin pystyttämisen ja vastaavan varsinaisesta tuotannosta, mutta näillä markkinoilla lopputuotetta ei pystytä tuottamaan ilman infrastruktuuria. Fyysisten hyödykkeiden hyöty tulee suurimmaksi osaksi niistä hankaluuksista joita niitä tuotettaessa on voitettu, ei niinkään jostakin helposti näkyvästä lopputuotteen muotoon tai sen osien järjestelyyn liittyvästä piirteestä joka on kopioitavissa erillisellä, halvemmalla prosessilla. Pohjainvestointi on fyysisten tuotannontekijöiden niukkuuden takia kiinteästi sidoksissa tuotantoprosessiin ja sen kulut pystytään kattamaan korottamalla jonkin verran lopputuotteen hintaa siitä mitä se olisi jos prosessiin kuuluisi vain kopiointi, ei innovaatiota. Immateriaalihyödykkeiden kohdalla taas innovaatio on kokonaisuudessaan se mitä myydään, ja kytky särkyy.

Tämän estämiseksi tekijänoikeus tuottaa niukkuutta keinotekoisesti, kun se tekee teknisessä mielessä äärimmäisen halvasta kopioinnista tuottajan yksinoikeuden, eli monopolin. Muilla markkinoilla tällaista lakisääteistä monopolia ei kilpailusyistä edes harkittaisi koska se myös hävittää mahdollisuudet korvaavan tuotteen tuottamiseen ja samalla paineet tuotteen laskevaan hintaan ja tehokkaaseen tuotantoon. Mutta tässä parempia keinoja sitoa pohjainvestointi muuten irralliseen varsinaiseen tuotantoon, ja näin siis turvata kannustin alunperinkin tuottaa, ei ole löydetty.

Jo tuotettua tietoa ei tarvitse suojata

Samalla on kuitenkin helppo nähdä, että immateriaaliselle tuotteelle vaadittava turva on hyvin eri luonteinen kuin fyysinen omistusoikeus. Varastettu auto on todella toiselta pois kun taas kopioitu levy ei. Siksi tuotteeseen ei tarvitse turvata minkäänlaisia oikeuksia yli sen, mikä alunperin kannustaa tuottamaan. Jälkimarkkinoilla olisi selvästi järkevämpää, että tuotetta vain kopioitaisiin surutta, kun se kerran on niin halpaa eivätkä kopiot ole kuin yhteiskunnallista lisävarallisuutta. Meidän ei tarvitse huolehtia niistä lisätekijöistä, jotka oikeuttavat loputtoman, kattavan suojan luonteensa puolesta jatkuvasti niukalle fyysiselle omaisuudelle. Varkauksien estämiseen menevä lisäkulutus ei ole ongelma, koska kun kopiot eivät kuitenkaan ole sinulta pois, mikset vain antaisi kopioida tai peräti jakaisi musiikkikokoelmaasi verkossa? Omistusoikeuden tärkein perinteinen oikeustaloustieteellinen perustelu eli niin sanottu dissipaatio-ongelmaakaan ei ole läsnä: auton omistusoikeuden tavoitteluun sekä siitä seuraavaan auton edes takaisin pallotteluun ja asevarusteluun helposti kuluu koko auton arvo, mutta levyn kohdalla tyhjän CD:n ja uuden kopion polttamisen yhteishinta on järjestään paljon levyn arvoa alempi.

Edelleen, tekijänoikeuden rakenteesta seuraa aivan perinteisiä markkinahäiriöitä. Tiedon kohdalla kopioinnin helppous ja tietyt filosofisemmat syyt johtavat siihen, että vain uusi tieto on arvokasta. Siksi tekijänoikeus kiinnittyy vain uniikkeihin teoksiin: me haluamme että uutta tietoa tuotetaan, emme että vanhaa tietoa kierrätetään loputtomiin. Ajatus on järkevä, mutta siitä seuraa välittömästi myös se että tekijänoikeuden suojaa nauttivat teokset eivät voi olla kunnollisia korvikkeita toisilleen. Ja kun niihin sitten myönnetään monopolioikeus, tuloksena on markkinat joilla elää rinnakkain mielipuolinen määrä rajattuja monopoleja. Ne tuottavat täydellisiin markkinoihin verrattuna aivan samalla tavalla hyvinvointitappiota kuin perinteisemmät monopolit, joita yleensä yritetään rajoittaa kilpailulainsäädännöllä. Tässä vahinko voi olla suhteessa jopa suurempi, koska teoksen jäykkä määrittely tekee kaikista vähänkään käyvistä korvikkeista helposti plagiaatteja, ja näin voimakkaasti vähentää tuottajan markkinoilla näkemää kysyntäelastisuutta. Tämä on tunnetusti resepti tehottomalle monopolille.

Toisaalta kopioinnin halpuus samalla tekee tuotannon skaalaeduista valtavia, minkä periaatteessa luulisi ylittävän kysyntäelastisuuden vaikutukset. Todella tukevalla luonnollisella monopolilla on odottamatta sellainen hassu piirre, että sen syntymiseen johtavat skaalaedut voivat tarpeeksi rajuina kannustaa monopolin tehokkuuteen. Mutta samaan hengenvetoon instituutiotaloustiede kertookin jo että tällaisen monopolin kahmima mittavakin yrittäjävuokra helposti kilpailun puutteessa kuluu tuottajainstituution sisäiseen dissipaatioon. Juuri näin on käynyt, kuten artistien ja levy-yhtiöiden välisistä kahnauksista tiedetään; hittilevyn voitot voivat olla massiivisia, mutta artisti harvoin näkee niitä. Ylipäänsä ei ole mikään sattuma että kopiointi ja massatuotanto poikivat sellaisia työnimikkeitä kuin ”second key grip” tai ”personal assistant to vice president of marketing, Asia”.

Niinpä tekijänoikeus myös tuottaa ongelmia, ja iso osa sen kokonaisrakenteesta tähtää tämän haitan rajoittamiseen. Immateriaalioikeudessa joudutaan fyysisestä omistusoikeudesta poiketen ottamaan huomioon myös se että sallittu kopiointi on sinänsä hyödyllistä ja tiedon tuotannosta erillinen prosessi, mikä johtaa poikkeuksellisen vahvaan, erilliseen kuluttajanäkökulmaan. Teoksen suojaa joudutaan kaventamaan voimakkaasti varsinaisesta omistuksesta myös siksi, että niukkuuden synnyttämiseen käytetyt keinot tiedetään alunperinkin vajavaisiksi ja niistä tunnetusti seuraa markkinahäiriöitä. Järkevä tekijänoikeuslainsäädäntö on markkinanäkökulmasta siksi aina kompromissi luovan ja tuottamattoman kopioijan epäsymmetristen intressien välillä, toisin kuin fyysinen omistusoikeus jonka tukemaan prosessiin kaikki periaatteessa ottavat osaa samassa vaihtajan asemassa.

Niinpä hyvä immateriaalioikeus pyrkii siihen, että kannustin tiedon tuottamiseen säilyy mutta samalla käyttää sitä vain välineenä pohjimmiltaan yhteisen tietovaraston kartuttamiseen. Se tekee näin asettamalla voimakkaita rajoja suojalle. Tärkein niistä on äärellinen, mieluiten lyhyt suoja-aika, jonka jälkeen oikeudet teokseen raukeavat täysin. Taloudellisin syin on syytä odottaa, ettei suoja-ajan pitäisi olla kuin murto-osa nykyisestä: järkevästi laskien parinkymmenen vuoden päästä toteutuva epävarma tulo teoksesta ei enää juuri mitenkään vaikuta kannustimeen tuottaa. Vastaavasti suojaa on mielekästä rajoittaa silloin kun tietoa käytetään uuden tiedon luomiseen, selvästi ei-kaupalliseen toimintaan tai reilun kilpailun synnyttämiseen samankaltaisin informaatiohyödykkein. Tästä näkökulmasta nykyinenkin tekijänoikeuslainsäädäntö on jo aivan liian tuottajakeskeistä, ja esimerkiksi uuden tekijänoikeuslain sisältämä yhteisöraukeamispykälä ilmiselvä yritys rajoittaa entisestään mahdollisuutta tuottaa korvikkeita olemassaoleville informaatiohyödykkeille. Valitettavasti immateriaalioikeus näyttää kulkevan kohti merkantilismin ajan valtiosääteisiä monopoleja, ei niinkään sitä erityistä kuluttajakeskeisyyttä jota informaatioyhteiskunta edellyttäisi.

Tieto on kulttuuria, kulttuuri tietoa

Lisäongelmia immateriaalioikeuteen tuo sekin, että se leikkaa välttämättä rakenteensa vuoksi sananvapauden kattamia perusoikeuksia, ja siksi kulttuurin ydintä. Toisin kuin fyysiset resurssit, kulttuuri, tieto, taidot, taide tai ne hajautuneet yhteiskunnalliset prosessit jotka synnyttävät ja ylläpitävät niitä eivät ole leikattavissa irti yksilöistä. Siksi yksilön tietämissä asioissa, tunnustamissa uskomuksissa ja näihin liittyvissä sosiaalisissa käytännöissä kuten julkisessa puheessa, uskonnonharjoituksessa ja yhdistystoiminnassa yleensä tehdään tietty ylimääräinen yksityisyysvarauma. Tällaiset asiat nyt vain luonteensa puolesta ovat niin vahvasti sidoksissa yksilöön ja niin elintärkeitä toimivalle kulttuurille kokonaisuutena, että niiden hallitseminen yksilön ulkopuolelta käsin johtaisi poikkeuksellisen kovaan vastarintaan ja siten hirvittävään resurssihukkaan valvonnan hankaluuden ja vaikeasti soviteltavien intressiristiriitojen tähden.

Kulttuuri on periaatteessa kiertävää, osin jaettua tietoa, ja varsin merkittävä osa tästä kierrosta kulkee nykyään kaupallisen sisällöntuottajan kautta. On ymmärrettävää, että ylläolevin markkinaperustein tuotettuun tietoon turvataan tiettyjä oikeuksia jotta markkina- ja kulttuuriset prosessit voisivat elää jonkinlaisessa symbioosissa. Sen sijaan puhtaasti tuottajalähtöinen näkökulma tekijänoikeuteen unohtaa helposti kulttuurin jaetun luonteen ja sen, että kaupalliselle sektorille taatut oikeudet tietoon eivät voi ulottua kovin pitkälle ihmisten yksityiseen elinpiiriin tai ruohonjuuritason kulttuuriseen toimintaan ilman että ei-kaupallinen puoli kierrosta kuihtuu. Sananvapaudessa, yhdistymisvapaudessa, uskonnonvapaudessa, lehdistön vapaudessa mukaanlukien lähdesuoja, oikeudessa kopioida yksityiseen käyttöön, tekijänoikeudenalaisen materiaalin niin sanotussa reilussa käytössä, immateriaalioikeuksien raukeamissäännöissä, ja niin edelleen, niissä on kaikissa kysymys tästä samasta periaatteesta. Kulttuuri kokonaisuutena ei toimi, jollei tiedonvälitys ole hyvin laajalti vapaata, eikä tätä prosessia voida loukata kevein perustein edes silloin kun muut legitiimit intressit (fyysinen omistus, sisällöntuottajan elanto tai kannustin tuottaa, poliisitutkinnan tietovaatimukset, vaarallisten aatteiden poliittinen kontrolli, jne.) asettuvat ristiriitaan sen kanssa.

Niinpä edes yhteiskunnassa jossa suuri osa kulttuurista tuotetaan kaupallisesti ei voida perustella tiedon käsittelemistä puhtaasti kaupallisin perustein tai siihen liittyvän sananvapauden rajoittamista omistusoikeuden keinoin. Jos minä vaikkapa musiikinharrastajana haluan jakaa jonkin kaupallisesti tuotetun teoksen kaverini kanssa, tähän pitäisi olla hyvin laaja oikeus jottei mahdollisuuttani itseilmaisuun jaettujen kulttuurintuotteiden avulla ja kykyäni uuden kulttuurin tuotantoon vanhaa hyväksikäyttäen vaarannettaisi. Suomessa on perinteisesti ylläpidetty tällaista yksityistä vapaan tiedonsiirron ja kopioinnin piiriä, ja niin pitäisi olla jatkossakin. Tiedon yksityistä käyttöä ei tulisi rajoittaa lainkaan, toisin kuin tekijänoikeuslaki on nyt tekemässä.

Kiristyvä tekijänoikeus on yritys venyttää kopiomonopolia

Edellä käsittelin lähinnä tekijänoikeutta yleensä. Tämänhetkiset tekijänoikeustaistot käydään kuitenkin laajemmalla areenalla, koska tekijänoikeuksiin ollaan teknisen kehityksen ajamana kytkemässä erilaisia uusia sivuoikeuksia. Näistä tärkein on teknisten suojakeinojen erillinen lainturva.

Tekniset suojakeinot ovat pohjimmiltaan lukkojen kaltaisia välineitä, joilla sisällöntuottaja pyrkii takaamaan oikeuksiensa toteutumisen laista riippumatta. Ne tekevät kopioinnin tai kopioitujen teosten käyttämisen hankalammaksi ja helpommin huomattavaksi, eli luovat tietomarkkinoille niukkuutta suoraan teknisin keinoin. Tässä ne ovat verrattavissa vaikkapa konserttisaleihin ja elokuvateattereihin, jotka nekin tietenkin ovat olemassa täsmälleen siksi että seinät pakottavat maksamaan lipusta mikäli haluaa nauttia niiden sisällä julkistetusta teoskappaleesta. Perinteisistä fyysiseen omistukseen perustuvista raja-aidoista tekniset suojakeinot kuitenkin eroavat siinä, että ne kiinnittyvät suoraan tietoon, eivät tiettyihin fyysisten tosiasioiden rajoittamiin tapoihin rajata pääsyä siihen.

Sinänsä tekniset suojakeinot voisivat olla hyviäkin, mikäli niillä vain ylläpidettäisiin kohtuullista tekijänoikeutta jossa kuluttajanäkökulma on otettu riittävässä määrin huomioon. Näin ei kuitenkaan ole. Suojakeinot on kehitetty ylläpitämään oikeuksia tilanteessa, jossa lakia ei ole koettu riittäväksi, eli ne toimivat laista riippumatta, eivät sen kanssa. Niille haetaan erillistä suojaa nimenomaan siksi, että ne mahdollistavat tekijänoikeutta vahvemman suojan teokselle ja sen tuottajalle, eikä tuottaja halua että niitä pystytään kiertämään edes silloin kun järkevästi rajoitettu tekijänoikeus tämän periaatteessa sallisi.

Suojakeinot myös poikkeuksetta toimivat niin, että ne ottavat toistoon, käyttöön ja kopiointiin liittyviä valintoja pois kuluttajan käsistä ja siirtävät niitä tuottajille ja laitteistovalmistajille, jotka sitten keskenään sopivat asioista, omaksi hyödykseen. Sen jälkeen kun suojakeinon kiertäminen on tullut kielletyksi ja jossakin ympäristössä esiintyy ainakin jokin minimaalinen tekijänoikeuden suojaan oikeuttava teosluonteinen tietosisältö, tällä tavalla luovutettuja päätöksiä ei rajaa mikään muu kuin suojakeinon toteuttajan kekseliäisyys. Niinpä niillä voidaan toteuttaa tiedon täysi omistajuus, vastoin tekijänoikeuden tarkoitusta, niillä voidaan sitoa laitteistoja ja tietosisältöjä yhteen kilpailun rajoittamiseksi, niillä voidaan sitoa sisältöjä yhteen ja kiristää käyttäjää pääsyllä koko kokonaisuuteen niin että epäreilut käyttöehdot tulevat vaihtoehdon puutteessa kannattaviksi hyväksyä, ja niin edelleen.

Niinpä teknisten suojakeinojen rajattu turva voisi olla hyväkin ajatus, mutta sen ei pitäisi ulottua kuin tekijänoikeuden muiden päämäärien säntillisempään toteuttamiseen. Jos suojakeinoja siis käytettäisiin tekijänoikeuden suoja-aikojen kiertämiseen, niillä suojattujen teosten käyttöoikeudet rajoittaisivat tekijänoikeuden sisältämää kuluttajapuolen suojaa tai suojakeinon varjolla yritettäisiin päättää jostakin mikä ei suoraan liity teokseen, suojakeinon turvan pitäisi vähintäänkin raueta tai keinoa käyttäneelle pitäisi ehkä jopa langettaa sanktio.

Lopputoivomus

On äärimmäisen positiivista, että epäilyttävä laki on kerrankin päädytty kyseenalaistamaan eduskunnassa. Mutta yhtälailla on masentavaa, kuinka periaatteetonta ja hajanaista lain käsittely on ollut ja edelleen on. Johdonmukaista analyysia siitä mitä lain on tarkoitus saavuttaa ja millaisia keinoja päämääriin pääsyksi on mielekästä käyttää ei ole näkynyt. Ei lain taustamateriaalissa eikä valtalehdistössä. Lopulta olennaiset muutoksetkin jätettiin tekemättä, ja kuitattiin ponsilauselmalla. Ainakin itse toivoisin todella, että tekijänoikeuslakikin saataisiin saatettua ajan tasalle ja sen taustalla vaikuttavat järkisyyt vihdoin tavattaisiin kokonaisuudessaan auki. Se nimittäin on nykyisen tietoteknisen kehityksen tähden yksi keskeisimmistä laeista. Sen kanssa ei pitäisi hätäillä eikä sitä pitäisi vain sohaista kirjoihin, vaan olisi toivottavaa, että lain rakennetta kerrankin mietittäisiin tarkemmin.

Kirjoittajasta:
Sampo Syreeni on helsinkiläinen opiskelija ja kansalaisaktivisti, sekä Vapaasanan päätoimittaja.