TUPO-puhe on lähtenyt maassamme käyntiin rivakasti. Työntekijäliitot hakevat yli 4% palkankorotuksia, ja kertovat, että tällä ratkeaa moni työmarkkinoiden ongelma. Työnantajapuoli haraa vastaan, ja ihmettelee kovia palkankorotuksia maamme heikohkossa taloudellisessa tilanteessa. Kaikki on ilmeisesti samoin kuin ennenkin.

Nykyinflaatio

Vaan ehkei sittenkään. YLE:n uutiset puhuvat työntekijäjärjestöjen vaatimusten yhteydessä kustannusvaikutuksesta, eivät palkankorotuksista. Tämä kertoo TUPO-neuvotteluista varsin paljon. Palkankorotus, joka työntekijöille myönnetään, välttämättä korottaa työnantajien kustannuksia, ja tätä kautta tuotteiden hintoja. Viime kädessä tuloksena on, että palkat nousevat ja hinnat nousevat. Kukaan ei talouden suuremmassa mittakaavassa hyödy kehityksestä, koska reaalinen palkkataso ei muutu—isommasta palkasta joutuu maksamaan isommat kulut, ja näin kunkin käytännön tulotaso pysyy likimain samana. Huomaamme, että samalla rahamäärällä ei muutoksen jälkeen saakaan enää samaa määrää tuotteita, ja että rahan arvo on laskenut. Tämä on täsmälleen nykymuotoinen inflaation määritelmä.

Tilapäisesti tuloksena kuitenkin on voittoa työntekijälle, mikäli työnantajat eivät suoranaisesti ennakoi kehitystä. Palkat nousevat ensin, sitten vasta kustannukset. Niinpä hetken ajan työntekijät saavat suurempaa palkkaa joutumatta maksamaan enempää tarpeistaan. Kuluttaja hyötyy kaupasta. Samoin työnantaja hyötyisi, mikäli se kykenisi kohottamaan hintoja ennen kuin se joutuu kohottamaan palkkoja.

Euroaika

Tähän asti olemme puhuneet maamme sisäisistä asioista. Mutta entä vienti ja tuonti? Mitä niille tapahtuu?

Silloin kun Suomellakin oli vielä oma valuuttansa, ongelma ei ollut erityisen paha. Jos rahan sisäinen arvo aleni, suomalaisten markkamääräiset tulot nousivat ennen yritysten veloittamia hintoja. Lisätuloilla ostettiin ulkomaisia tuotteita. Hetkellisesti tuonti kiihtyi lisäkysynnän ajamana, mutta pian kehitys johti markkojen ylitarjontaan Suomen ulkopuolella. Markan arvo laski, ja muutos kompensoitui markan kurssilaskun kautta. Usein muutos kesti kiinteiden vaihtokurssien tähden seuraavaan (yliampuvaan) devalvaatioon, mutta markan kellutuksen aikaan ilmiö näkyi myös päivittäisenä kurssimuutoksena. Jälkimmäinen on tietysti kehittyneen markkinatalouden normaalitila kun maalla on oma valuutta.

Suomella ei kuitenkaan ole enää omaa valuuttaa, vaan olemme mukana yhtenäisessä laajemmassa valuutta-alueessa. Mikäli palkkataso kasvaa, se ei aiheuta koko euroalueen mittakaavassa mitään olennaisia muutoksia. Vaihtokurssi ei myötää, ja näin kuluvaikutus ennemmin tai myöhemmin siirtyy yritysten veloittamiin euromääräisiin hintoihin. Yrityksistä tulee sisämarkkinoilla kilpailukyvyttömiä, ja ne joutuvat potkimaan väkeä pellolle. Tilanne ei juuri auta euromääräistä vientiäkään, koska maamme sisäiset muutokset eivät juuri hetkauta euron arvoa muihin valuuttoihin nähden.

Nykyoloissa yksittäisen maan ammattiliitot eivät siis kykene ajamaan kysyntäinflaatiota kärsimättä seurauksia työttömyytenä. Joku voisi päätellä, että tämä on syy vastustaa euroa. Näin ei kuitenkaan ole, koska hyvin toimivilla markkinoilla lyhytnäköisen toisten toimijoiden kiristyksen tai sen aiheuttaman inflaation ei tietysti pitäisikään olla mahdollista. Niinpä kysyntäinflaatio ei ole enää vaihtoehto, ja meidän pitää todeta, että tämä on silkkaa plussaa maallemme. Työntekijäliitot eivät voi ajaa sitä vahingoittamatta pidemmällä aikavälillä itseään. Samoin työnantajapuoli ei voi ajaa kustannusinflaatiota, joka hyödyttäisi sitä hetkellisesti kuluttajan kustannuksella.

Lisäkilpailu on näin vähentänyt yhtäläisesti molempien työmarkkinaosapuolten valtaa toisiinsa, ja mahdollistanut sen, että markkinat kykenevät pitkästä aikaa pakottamaan molemmat osapuolet tyytymään siihen mikä niille on koko ajan kuulunutkin, käypään markkinahintaan. Tämä on yksikäsitteisesti hyvä asia, koska pidemmällä aikavälillä kehitys johtaa sekä kaupan hyödyistä käytävän tappelun syömien resurssien vähenemiseen että sulavampaan hintajärjestelmään, sen tuomine lisähyvinvointeineen.

Alkuperäinen inflaatio

Kuitenkin tietty vara on edelleen olemassa. Inflaatiota ei ilmene pelkästään kustannusten kohoamisen takia, vaan myös liikkeellä olevan rahan määrä vaikuttaa rahan arvoon. Varsinkin työmarkkinaosapuolten keskinäisen mittelön aiheuttaman inflaation tullessa epätodennäköisemmäksi tämä vaikutus vastaa yhä selvemmin ilmenevästä inflaatiosta. Ideaalisilla markkinoilla rahakanta onkin sitten ainoa tekijä, joka kykenee vaikuttamaan rahan arvoon. Tämän takia inflaatio tarkoitti taloustieteen alkuaikoina nimenomaan rahakannan laajenemista…sen ”inflaatiota”. Tästä aiheutuva rahan arvon lasku täytyy edelleenkin ottaa huomioon työehtosopimuksissa, eikä siihen sopeutuminen sinänsä voi aiheuttaa vahinkoa Suomen kilpailukyvylle. Keskimääräiset palkat voivat siis kohota sen verran kuin euroalueella esiintyy inflaatiota. Tarkemmin, palkat voivat seurata alakohtaista eurooppalaista keskitasoa, modulo kuljetuskustannukset ja vastaavat hintojen tasoittumista vähentävät tekijät.

Työntekijäjärjestöjen vaatimukset palkankorotuksista joilla on yli 4% kustannusvaikutukset ensimmäisen TUPO-vuoden aikana ylittävät kuitenkin selvästi euroalueen keskimääräisen inflaation, joka on viime aikoina kellunut 2% pinnassa. Mikäli tahti pysyy samana ja TUPO-vaatimukset menevät läpi, huomaamme, että maamme kilpailukyky on laskenut. Tästä maksetaan työnantajavetoisessa työttömyydessä ja kovemmissa veroissa. Mikäli taas korotukset ovat pienempiä, työntekijät voivat huonosti, ja hinta maksetaan työntekijävetoisessa työttömyydessä, ts. työvoimapulassa, sekä sen aiheuttamassa alentuneessa taloudellisessa tehokkuudessa. Niinpä voidaan päätellä, että kumpikin työmarkkinaosapuoli joutunee viime kädessä sopeutumaan euroalueen keskimääräisen inflaation suuruisiin kustannusvaikutuksiin. (Poikkeuksen voisi muodostaa vain Suomen keskimääräisestä eroava taloudellinen kehitys, joka köyhdyttää tai rikastuttaa maatamme reaalisin termein.)

Jäykkyys

Hassuin juttu tietysti on, että tämä rautainen ehto toteutuisi markkinoilla muutenkin. Kun markkinat toimivat hyvin, yksittäiset toimijat eivät pysty kontrolloimaan niitä, vaan kaikki toimijat joutuvat sopeutumaan samoihin sääntöihin. Inflaatio voi johtua korkeintaan rahan tuotannosta, ja talous sopeutuu siihen keskimäärin täsmälleen, ilman työehtosopimuksia tai muita vastaavia koneistoja. Niinpä pidemmällä aikavälillä tehostunut kilpailu tekee niin työntekijöiden kuin työnantajienkin keskusjärjestöt tarpeettomiksi, ellei näille sitten synny EU:n laajuisia vastikkeita. Tämä on EU:n sisämarkkinoiden heterogeenisuuden tähden epätodennäköistä.

Jälleen joku sanoisi, että kyseessä on tragedia. Näin ei kuitenkaan ole. Lisääntynyt kilpailu ja vähentynyt vapaus rahapolitiikassa johtaa ennemmin tai myöhemmin markkinoihin, joilla kukin saa sen mitä työllään ansaitsee, sen sijaan että keskusjärjestöt voisivat noin vain päättää toisin. Samoin laajojen työehtosopimusten häviäminen johtaa vähentyneeseen jäykkyyteen hintojen riippumattoman muutoksen ansiosta, näin lisääntyneeseen tehokkuuteen, ja edelleen keskimääräisen hyvinvoinnin parantumiseen. Samoin tuloksena saattaa olla vakautta, kun hintajäykkyydet vähenevät, eivätkä erilaisten sykliteorioiden ennustamat taloudelliset heilahtelut pääse enää vaikuttamaan niin dramaattisesti.

Päätös

Euro vähentää siis valinnanvaraa, ja tämä on todettava hyväksi asiaksi. Järjestelmänä se kuitenkin jättää toivomisen varaa: alkuperäinen, rahakannan laajenemiseen liittyvä inflaatio on nyt yhden Euroopan laajuisen instanssin, EKP:n, hallinnassa. Tämä on mittava riski, ja vähentää euron uskottavuutta huomattavasti. Varsinkin kun EKP:n harjoittama politiikka on riippumatonta ja reaalisin termein täysin rajoittamatonta. Valitettavasti EKP:n tavoitteet ovat nimellisiä, ja niin niiden tavoittelussa voidaan periaatteessa käyttää hyvinkin epäilyttäviä keinoja.

Nähdäkseni EKP:n pitäisi sitoutua koneelliseen rahakannan kasvattamiseen tai peräti pitämään rahakanta vakiona. Jälkimmäinen tietysti johtaisi taloudellisen kasvun aiheuttamaan deflaatioon, mikä kuulostaa useimmista hyvin omituiselta. Pidemmällä aikavälillä kyseessä olisi kuitenkin uskottavin mahdollinen politiikka, koska inflaation toteutuksen nappaamaa ostovoimaa ei voisi enää siirtyä EKP:n valitsemille tahoille, ja muutkin osat taloudesta ennemmin tai myöhemmin sopeutuisivat kasvavaan rahan arvoon. Tämä olisi nähdäkseni vakainta mahdollista politiikkaa, vaikka sen aloittaminen aiheuttaisikin luultavasti mittavan, useamman vuoden mittaisen laman ennen kuin nykyiset hintajäykkyydet alkaisivat purkautua.

Ensishokin jälkeen Euroopan yhtenäistyvä talous toimisikin sitten jo paljon paremmin. Tällä kertaa pysyvästi.

Kirjoittajasta:
Sampo Syreeni on helsinkiläinen opiskelija ja kansalaisaktivisti, sekä Vapaasanan päätoimittaja.