Miljoonat osoittivat mieltään Irakin-sotaa vastaan viikko sitten. Mielenosoittajien tarjoama vaihtoehto oli se, että Saddam Husseinin on erottava.

Bush on neuvotellut Saddamin kanssa erosta, turvapaikasta Saudi-Arabiassa ja koskemattomuudesta. Saddam ei kuitenkaan tule eroamaan ellei ole täysin varmaa, että muussa tapauksessa USA kukistaa hänen hirmuvaltansa sodalla ja vie hänet tuomiolle. Tässäkään tapauksessa ero ei ole varmaa, mutta siinä sentään sota saatetaan välttää ja Saddamin valta loppuu joka tapauksessa.

Mielenosoittajien vaihtoehto on siis absurdi, elleivät he todellisuudessa kannata sodanuhkaa – ja sitä on vaikea tehdä uskottavasti, ellei tosissaan sitouduta sotaan. Jos sitoudutaan, sota voidaan välttää ja seuraava diktaattori ottaa viestin herkemmin tosissaan.

Lisäksi kaikki asetarkastukset ja käytännössä kaikki diplomaattinen toiminta ovat mahdollisia vain sodanuhan ansiosta, eihän Saddam vapaaehtoisesti suostuisi mihinkään tällaiseen. Vasta sodanuhka sai hänet tekemään yhteistyötä.

Pasifistit ovat myös sanoneet, että ensin pitää yrittää pakotteilla. ”Kuinka kauan?” – ”En tiedä, mutta yritetään ensin jokunen vuosi.” On jo yritetty 12 vuotta, ja, kuten mm. the Economist kirjoittaa, pakotteet ovat tuhoisia ja ne tulisi lakkauttaa mahdollisimman pian.

Sekä sodasta että sen välttämisestä seuraa paljon pahaa, mutta Saddamin verinen historia osoittaa, että Irakin kansan vuoksi nyt sodalla uhkaaminen on pienin paha. Bush on ansainnut arvostelunsa ja näyttää nytkin olevan liikkeellä itsekkäin motiivein, mutta hänen näpäyttämisensä ei ole yhtä tärkeää kuin miljoonien irakilaisten jatkuva kärsimys, jopa itsekkäiden länsimaisten ”pasifistien” tulisi ymmärtää tämä.

Pasifistien asenne vastaa asennetta: ”Minusta poliisi tulisi lakkauttaa ja kenenkään ei tulisi tehdä rikoksia.” Niin minustakin, mutta mikä on vähiten huono oikeasti käytettävissä olevista vaihtoehdoista?

—
Fareed Zakaria on kirjoittanut aiheesta tarkemmin Newsweekissä: Looking on the Bright Side.