Suomalaispäättäjien oikeustaju on ollut sotiemme jälkeisinä vuosikymmeninä tunnetusti huolestuttavan yksipuolinen. Tänäkin päivänä saa kansalainen kummastella, miten toisissa asioissa otetaan kyllä voimakkaastikin kantaa, kun taas monista oikeustajua syvästikin loukkaavista ilmiöistä vaietaan tyystin. Yksi hyvä esimerkki on ex-pääministerin hokema ”tietovuoto” Irakin-sodan kohdalla, vaikka pikemminkin tulisi kysellä, miten raskauttavaa on, että istuva pääministeri vielä viimeisinä valtapäivinään käy kytkemässä puolueettoman valtion hyökkäyssotaan ilman lain säätämää hallituksen päätöstä.

Uusi pääministeri on ollut jatkuvan tulituksen kohteena, vaikka ilman hänen aktiivisuuttaan Suomen kansa olisi ollut kokonaan tietämätön mihin kaaderiin pääministerimme oli valtakuntamme Irakin sodan suhteen päättänyt sijoittaa. Selitys, että ”näin pienen maan pääministerin tapaamisen järjestyminen USA:n presidentin aikataulussa on ulkopoliittinen onnistuminen”, ei todellakaan vakuuta puolustuksellista johdonmukaisuutta kaipaavaa kansalaista.

Ex-pääministeri, joka tänään kantaa huolta suomalaisyritysten syrjäytymisestä Irakin jälleenrakentamisessa, on kyllä ehtinyt muutoin puolustaa ihmisoikeuksia näyttävästi: hän on allekirjoittanut surunvalitteluviestin presidentti Putinille Venäjän Tshetsheniaan asettaman nukkehallituksen virkatalon räjäyttämisen vuoksi. Sotahistoriaa tunteva pohdiskelee, millaisen reaktion olisikaan itsenäisyydestään taistelevassa Suomessa aiheuttanut tieto, että ”Ruotsin pääministeri on lähettänyt surusähkeen Stalinille Otto-Ville Kuusisen hallituksen päämajan räjäyttämisen johdosta”.

Naapurimaamme Venäjä on jo toista vuosikymmentä toteuttanut Tshetsheniassa kansanmurhaa, jolle saa historiassakin hakea vertaista. Suurvalta on pommittanut entisen suuriruhtinaskuntakollegamme infrastruktuurin maantasalle, perustanut ja ylläpitänyt kammottavia keskitysleirejä, maksanut sotilaittensa palkat suorastaan kehottamalla joukkojaan ryöstämään ja kidnappaamaan tshetsheenisiviileitä jne.

Tshetshenian kautta kulkeva öljy, jota maassa itsessäänkin on melkoisesti, on venäläiskenraalien hallinnassa. Venäläiset kyllä tietävät, että sota Tshetsheniassa on niin tuottoisa niin monelle, ettei sitä kannata missään tapauksessa lopettaa. Tshetsheniaan mennään ennen muuta rikastumaan!

Mihinkään oikeaan sotaan venäläiset (150 milj. asukasta) eivät tshetsheenejä (0,5 milj.) vastaan kykene, vaan valtaosa venäläissotilaitten ihmisoikeusrikoksista kohdistuu viattomaan siviiliväestöön. Ulkomaalaiset todistajat on karkoitettu maasta ja venäläinen sotapropaganda voi rauhassa sysätä jokaikisen rikoksen tshetsheenien piikkiin. Samaa disinformaatiotahan omissakin sodissamme harjoitettiin—suomalaiset olivat pelkkiä ”tannerilaisia valkobandiitteja, joita Pyöveli-Mannerheim verisine käsineen talutteli”. Meidän onneksemme sivistynyt maailma ei uskonut moista propagandaa, mutta sen sijaan valheet tshetsheeneistä tuntuvat edelleen uppoavan.

Tietenkin Moskovan teatterikaappaus oli väärin, eikä viattomia sivullisia tulisi noin kohdella. Moni kysymys on kuitenkin vastausta vailla. Jos kerran tshetsheeninuorten kantamat räjähteet esimerkiksi olivat niin herkkiä, että tytöt olisivat ehtineet tuosta vaan räjäyttää teatterin, miksei mitään tapahtunut, vaikka venäläisomonit aloittivat tunteja kestäneen ”pelastusoperaation” pamauttamalla kokonaisen seinän taivaan tuuliin?

On syytä mediankin pitää mielessä, että Tshetsheniassa tapahtuu joka ikinen päivä, jokainen tunti, vastaavia ja vieläkin pahempia terroritekoja kuin Moskovan teatterissa—mutta siellä eivät ole tv-kamerat hirmutöitä todistamassa. Koko rauhallinen, aina omillaan toimeen tullut Tshetshenia on ajettu kivikauteen; sivistynyt kansa elää silkkaa painajaista ties kuinka monetta vuotta. Valtaosa tshetsheenilapsista ei ole ikinä nähnyt päivää, jolloin heidän ei olisi tarvinnut pelätä. Ja ulkoministeriömme tekee kaikkensa, etteivät tshetsheenipakolaiset päätyisi maahamme. Harvat Suomeen päässeet turvapaikkaa hakevat tshetsheenit (12 perhettä!) joutuvat myös kokemaan venäläisten ns. turvapaikanhakijoitten (n. 1500) aggressioita.

Kun Tshetshenia-sotien tapahtumat joskus selvitetään ja sotasyylliset saadaan oikeuden eteen, harva voi pöyristymättä edes lukea tutkimuspöytäkirjoja, sillä niin raskaisiin rikoksiin suurvalta Venäjä on syyllistynyt. Suosittelen käymään venäläisen ihmisoikeusjärjestö Memorialin nettisivuilla. Sieltä löytyy faktaa, joka kelpaa missä tahansa oikeusistuimessa.

Myös länsimaiset järjestöt ovat laatineet vastaavia raportteja venäläisten ihmisoikeusloukkauksista. Tätä dokumenttivyöryä vastaan on puistattavaa, että esimerkiksi suomalainen Etyj-suurlähetiläs Jorma Inki ei ole nähnyt tarkkailijan asemassaan Tshetsheniassa juurikaan moitittavaa venäläisten tekemisissä. Inkihän teki yhteistyötä pelkästään venäläisosapuolen kanssa, ja siten hänen toimintansa heikensi tuntuvasti suomalaisten puolueettomuuskäsitettä.

Tshetsheenien itsensä tekemien sotarikosten lista on perin lyhyt, sillä vanhan sivistyskansan sotamoraaliin ei kuulu vahingoittaa siviilejä, vaikka—kuten panttivankidraama keskellä Moskovaa hyvin osoitti—he olisivat halutessaan kyenneet helpostikin toimimaan venäläisoppien mukaan. Historia ei kuitenkaan tunne tapauksia, joissa tshetsheenit olisivat aloitteellisesti hyökänneet sen enempää venäläissiviilien kuin -sotilaittenkaan kimppuun. Meidän suomalaisten tapaan he ovat vain puolustautuneet. Moskovan teatterikaappauksenkin taustat ovat edelleen tutkimatta ja loogisempiakin selityksiä kuin shetsheenien ”rikollinen luonne” on alkanut tulla esiin.

Tshetsheenit ovat odottaneet vuosia, että ihmisoikeuksilla hurskasteleva YK tai jokin muu maailman hyvistä järjestöistä lopettaisi Tshetshenian järjettömän hävityksen. Mutta turhaan.

Moskovan kerrostalopommit, joilla nyt käynnissä olevaa sotaa perustellaan, eivät olleet tshetsheenien tekemiä. Ainoat löydetyt todisteet viittaavat FSB:hen, entiseen KGB:hen, jonka tyyliin tuollaiset teot istuvat hyvin. Ja venäläinen kadunmieskin on jo vuosia tiennyt, kuka talot räjäytti.

Suomen hallitukset ja muut päättäjämme ovat häpeällisesti vaienneet Tshetsheniasta, unohtaen että oma maamme voisi aivan hyvin olla tänään samassa ahdingossa. Suomessa valittu puuttumattomuuden tie on aivan oikein tulkittu muissa vanhoissa suuriruhtinaskunnissa itsenäisyyden säilyttämiseksi toisten kärsimysten kustannuksella. Ainakin kansalaisten tulisi jo sanoutua irti tästä politiikasta. ”Jos karhu on nälkäinen, se syö sinut joka tapauksessa, vaikka miten sitä ruokkisit”, sanoo venäläinen sananlasku. Suomettuminen on ollut turha taktiikka.

Suomessa on järjestetty lukemattomia seminaareja ja paneelikeskusteluja Tshetshenian puolesta, ja olen osallistunut niistä moniin. Mieleeni on jäänyt yksi ainoa suomalainen kansanedustaja, joka vieraili Euroopan neuvoston delegaation mukana Tshetsheniassa. Anneli Jäätteenmäki kuvaili Pasilan Rauhanasemalla rehellisesti tuntojaan: ”kun saavuimme Groznyiin ja astuimme ulos bussista, olimme koko ryhmä spontaanisti hiljaa yli kymmenen minuutin ajan. Emme kerta kaikkiaan saaneet sanaa suustamme, sillä päähämme ei mahtunut, että joku voi näin totaalisesti tuhota ihmisten elämän”.

Kirjoittajasta:
Kirjoittaja on Suomi-Georgia -yhdistyksen puheenjohtaja, ja Suomalais-Kaukasialaisen yhdistyksen varapuheenjohtaja.