Euroopan eheytyminen askelta lähempänä

Ruotsin kielteinen tulos kansanäänestyksessä euroon liittymisestä muistuttaa, että joudumme vielä hyvin pitkään vaihtamaan valuuttaa Ruotsin läpi kuljettaessa, kun taas Baltian maat saattavat siirtyä euroon aiemmin. Syyskuun kuluessa äänestivät sekä Viro (14.9.) että Latvia (20.9.) selvin luvuin EU:hun liittymisen puolesta. Latvia oli viimeinen niistä yhdeksästä uudesta jäsenmaasta, jotka ovat vuoden mittaan äänestäneet liittymisestään EU:hun. Kymmenes eli Kypros ei kansanäänestystä järjestänyt.

Suomen kannalta on suuri helpotus, että kaikki kolme Baltian maata liittyvät ensi vappuna EU:hun. Meille on etua siitäkin, että ne liittyvät ensi vuonna myös NATO:on. NATO onkin osoittautunut kahdesta läntisestä organisaatiosta nopeammaksi ja joustavammaksi Euroopan eheyttämisessä kylmän sodan jälkeen: Puola, Unkari ja Tshekki ovat olleet NATO:n jäseniä jo vuodesta 1999 ja ensi vuonna NATO hyväksyy jäsenikseen myös Baltian maat, Slovenian, Slovakian, Romanian ja Bulgarian. Myös EU:n portilla jo vuosikymmeniä kolkutellut Turkki on jo NATO:n jäsen.

Puoli vuosisataa Euroopan kahtiajakoa päättyi 1980-luvun lopulla, kun kommunistinen järjestelmä luhistui ja yksi toisensa jälkeen Itä-Euroopan valtiot vapautuivat sosialistisesta diktatuurista ja neuvostomiehityksestä. Toivottavasti muistamme vielä sen hengen, joka vallitsi tuolloin: Gdanskin solidaarisuus, Prahan kevät, Berliinin muurin murtuminen, Baltian ihmisketju ja Viron laulava vallankumous. Euroopalta odotettiin hyvin paljon. Kaikki ei tietenkään sujunut aivan niin samettisesti: Timisoarasta alkanut Romanian vallankumous äityi joulukuussa 1989 verilöylyksi Ceausescun diktatuurin takertuessa valtaan. Moskova yritti pelastaa Neuvostoliiton ryhtymällä verilöylyihin Tbilisissä ja Vilnan TV-tornilla.

Itä-Euroopassa nousi valtaan intellektuelleja, jotka vannoivat kansallisen heräämisen, vapauden, demokratian ja Euroopan nimiin. Sellaisia olivat esimerkiksi Václav Havel, Lech Walesa, Lennart Meri, Vytautas Landsbergis sekä Romaniassa myöhemmin Emil Constantinescu. Samaan joukkoon kuuluvat myös Georgian ja Azerbaidzhanin ensimmäiset, demokraattisesti valitut presidentit Zviad Gamsahurdia ja Ebülfez Elchibey sekä Kosovon itsenäisyysmielisten johtaja Ibrahim Rugova. He kaikki olivat neuvostoajan toisinajattelijoina kuvitelleet Länsi-Euroopan asettuvan riemurinnoin vapauden ja demokratian puolelle, kun hirmuvalta viimein hellittäisi. Myös uskolla oli ollut tärkeä sija heidän vastarinnassaan ateistista neuvostoimperiumia vastaan.

Pettymys oli suuri, kun Länsi-Eurooppa ja isä-Bushin Yhdysvallat olivatkin Gorbatshovin hurmaamina päättäneet lopettaa kylmän sodan ennen sen voittamista. Länsijohtajat tukivat ”vakauden” nimissä Neuvostoliiton ja Jugoslavian—myöhemmin Venäjän federaation ja Suur-Serbian—yhtenäisyyden säilyttämistä hinnalla millä hyvänsä. Baltteja varoitettiin keikuttamasta Gorbatshovin perestroikan venettä, ja niinpä Kremlin politbyroo olikin jo määrännyt puna-armeijan kukistamaan Baltian separatistit.

Ilmeisesti hirvittävä verilöyly vältettiin, kun apu tulikin yllättävältä taholta: Neuvostoilmavoimain tärkeimmässä Baltian-tukikohdassa, Tarton strategisessa pommittajadivisioonassa, tukikohdan komentaja asettuikin virolaisten mielenosoittajien tueksi ja kieltäytyi noudattamasta Kremlin määräystä. Hän erosi puna-armeijasta ja lähti takaisin synnyinmaahansa Tshetsheniaan. Tuo komentaja oli kenraali Dzhohar Dudajev, joka valittiin Tshetshenian ensimmäiseksi presidentiksi. Kun länsimaiden kritiikitön tuki Moskovalle ja Belgradille kostautui uusina sotina Balkanilla ja Kaukasiassa, lännen ”vihreällä valolla”, tshetsheenit joutuivat kärsimään tästä ehkä enemmän kuin yksikään toinen kansa.

Yhdysvallat alkoi herätä uuteen tilanteeseen vasta, kun Moskovan ja Belgradin aloittamien sotien kauhut Kroatiassa, Bosniassa, Kosovossa, Tshetsheniassa, Karabahissa, Transnistriassa ja Tadzhikistanissa olivat tehneet selväksi, ettei isä-Bushin ”uusi maailmanjärjestys”, jossa Neuvostoliitto olikin ystävä, tuonutkaan Eurooppaan vakautta. Vuodesta 1996 alettiin Yhdysvalloissa kysellä, ”kuka menetti idän”. Vasta, kun republikaanit nousivat uudelleen valtaan poika-Bushin toimesta, alkoi Washington toimia johdonmukaisemmin maailmanpolitiikassa, joskaan sekään ei ole miellyttänyt kaikkia.

Länsi-Euroopassa oltiin vielä hitaampia. Kun kymmenen vuotta oli kulunut Berliinin muurin murtumisesta vuonna 1999, yksikään Itä-Euroopan valtio Itä-Saksaa lukuunottamatta ei edelleenkään ollut EU:n jäsen. Muurin murtumisen kymmenvuotismuiston juhlallisuuksissa oli kunniapuhujana Neuvostoliiton viimeinen johtaja Gorbatshov, kun samaan aikaan Itä-Saksan viimeinen johtaja Egon Krenz sai vankilatuomion muurilla ammutuista itäsaksalaisista. Rautaesiripun valvonnasta vastasi kuitenkin Neuvostoliiton KGB eikä Itä-Saksa. Ampumisesta oli oikeastaan vastuussa Gorbatshov eikä voimaton Krenz.

Edelleen vuonna 2003 EU:n laajentuminen ei ole toteutunut, joskin Kööpenhaminassa viime syksyllä tehtyjen päätösten jälkeen Euroopan eheytyminen on vihdoin lähempänä. Silti laajentuminen kymmenellä uudella jäsenmaalla, joista kahdeksan on entistä itäblokkia, ei silti vielä merkitse, että työ kylmän sodan arpien parantamiseksi on ohi. Romania, Bulgaria ja joukko Balkanin maita samoin kuin Turkki ovat yhä EU:n ulkopuolella. Myöskään Moldovalle, Ukrainalle ja Georgialle ei pitäisi kääntää selkää, vaikka Venäjä olisikin jo kokonsa puolesta yhteensopimaton unioniin.

Demokratia ja yleinen turvallisuus ovat parantuneet kuluneen vuosikymmenen aikana huomattavasti kaikissa niissä Itä-Euroopan maissa, jotka saivat vapautensa. Sen sijaan niissä maissa, jotka jäivät tavalla tai toisella Moskovan ja Belgradin hallintaan, tilanne on pysynyt huonona. Georgian ja Azerbaidzhanin demokraattiset hallitukset kaadettiin vallankaappauksissa, joissa valtaan nostettiin kaksi KGB:n kenraalia. Valko-Venäjällä valtaan nousi kommunistinen diktaattori Aljaksandr Lukashenka. Lännen eristämäksi joutunut Moldovakin, joka oli pitkään IVY:n demokraattisin jäsenmaa, joutui kommunistien käsiin vuonna 2000.

Freedom Housen selvityksen mukaan sananvapaus on heikentynyt vuosina 2002-2003 voimakkaimmin Venäjällä, joka on Ukrainan ohella pudonnut siihen sananvapausoloiltaan Euroopan heikoimpaan kategoriaan, jossa ainoastaan diktatuurit Valko-Venäjä ja Azerbaidzhan aiemmin olivat: maihin, joissa tiedotusolot eivät ole edes osittain vapaat. Moldova on yhä sinnitellyt ”osittain vapaissa” oloissa paljolti sen ansiosta, että oppositiota johtava Kristillisdemokraattinen puolue on jatkanut aktiivista toimintaansa ja saanut tukea Romanian puolelta.

Kirjoittajasta:
Anssi Kullberg on Suomen Paneurooppa-nuorten varapuheenjohtaja, toiminut Ulkomaalaisviraston tutkijana ja Suomen Islamabadin-edustuston harjoittelijana, sekä vastikään palannut Pakistanista ja Afganistanista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s