Eino Leino ja Wilhelm Tell

Sveitsiläisen kansanperinteen mukaan Wilhelm Tell ampui omenan poikansa päältä 18.11.1307 ja surmasi vainoojansa, itävaltalaisen vouti Gesslerin pian sen jälkeen, uudenvyöksi ajoitettuun kansannousuun mennessä. Kertomus on eräiltä yksityiskohdiltaan myyttinen, mutta sen on epäilty perustuvan tositapaukseen. Innokkaat harrastelijat päättelivät jopa Tellin kuolinvuodeksi 1354, mutta ammattitutkijat eivät ole löytäneet aiheeseen liittyviä asiakirjoja 1400-lukua vanhemmalta ajalta.

Friedrich Schiller nosti Sveitsin vapaussodan legendan maailmankirjallisuuteen näytelmällään, jonka ensiesitys oli Weimarissa 17.3.1804. Schilleriä kiehtoi tyranninsurman teema, jonka olivat tehneet ajankohtaiseksi Ranskan kuninkaan mestaus sekä Napoleon Bonapartea vastaan kohdistetut murhayritykset. Varsinkin näytelmän viimeinen, muusta kertomuksesta irrallinen näytös keskittyy tekemään eroa oikeudenmukaisen kansannousun ja yksityisen kapinallisuuden välillä vertaamalla Tellin tekoa keisari Albrektin murhaan, joka tapahtui niin ikään Sveitsissä samoihin aikoihin, 1.5.1308. Keisarin murha ei saanut osakseen Schillerin myötätuntoa, mutta Tell kelpasi sankariksi.

Eugen Schauman ampui kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin 16.6.1904. Venäjällä murha nähtiin vain yhdeksi vallankumouksellisten tihutyöksi muiden joukossa, mutta Suomessa moni juhli sitä merkkinä poliittisen kärsivällisyyden loppumisesta ja kansallisen vapautuksen alkamisesta. Suomen historian kaksi muuta poliittista murhaa ovat kiehtoneet ihmisten mieliä huomattavasti enemmän, sillä niiden kohteet olivat suomalaisia, mutta Bobrikov edusti kiistatta vierasta sortovaltaa ja hänen murhansa herättää yhä ristiriitaisia tunteita.

Tell Suomessa

Kaikki edellä mainitut kolme tapahtumaa ja niiden vuosijuhlat lienevät olleet Leinon mielessä kun hän suomensi ”Wilhelm Tellin” kesällä 1907. Helsingin Sanomat 23.6.1907 kertoi Leinon suomentavan näytelmää ”paraikaa”. Näytelmä julkaistiin jo samana syksynä, mutta sai ensiesityksensä Kansallisteatterissa vasta vuonna 1931, viisi vuotta Leinon kuoleman jälkeen. (Eino Leino: Runot 4, Keuruu 1968, s. 703 ja 745; L. Onerva: Eino Leino – Runoilija ja ihminen, Keuruu 1979, s. 237 ja 593)

Leino ei ollut ensimmäinen suomalainen, jota Tellin tarina kiehtoi. G. W. Edlund oli kustantanut seitsemänsivuisen elämäkerran ”Wilhelm Tell – Wapauden sankari” (Tietowarasto kansalle 3, Helsinki 1875) ja sen jatkeeksi kouluopetusta varten Schillerin näytelmästä kirjasen, jossa oli kuusisivuinen johdanto sekä vajaat 30 sivua Emil Hårdhin (1841–1919) suomenkielisiä selityksiä. Se oli painettu ensimmäisen kerran Helsingissä 1879 ja uudelleen 1888 muutoksin, 1893, 1898, 1902 sekä kuudennen kerran 1908 uusituin selityksin. Raahessa syntynyt Hårdh oli myös suomentanut ensimmäisen näytöksen Oulun reaalikoulun vuosikertomukseen 1879. Hän toimi itse koulun ruotsin ja saksan opettajana 1877–1886 ennen siirtymistään Helsinkiin ruotsalaiseen reaalilyseoon vuosiksi 1886–1904. Hårdhia pidettiin hyvin omaperäisenä opettajana, jonka tunnilla opittiin paljon, mutta usein asian vierestä. (Dagens Press 1.11.1919)

Schillerin näytelmä oli suosittu nimenomaan kouluissa. Syksyllä 1899 Benjamin Leino esitti Telliä Suomalaisessa Teatterissa. Eino Leino, joka ei ollut kaimalleen sukua, kuvaili näytelmää Päivälehdessä 22.11.1899. Leino siis tunsi Schillerin näytelmän jo kauan ennen kuin ryhtyi sitä suomentamaan ja ”routavuodet” 1899–1905 kokonaisuudessaan muodostivat sen taustan, josta hänen mielenkiintonsa ja tulkintansa kumpusi.

Saako tyrannin surmata?

Schauman oli 1890-luvulla kirjeenvaihdossa Sveitsissä asuneen siskonsa kanssa ja kulutti aikaansa sveitsiläisperäisessä Catanin kahvilassa. Valitettavasti hänen tekonsa motiiveista kaunokirjalliset vaikutteet ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Saksalaiset lehdet vertasivat Schaumania Telliin heti kesällä 1904. (Bernh. Estlander: Eugen Schauman – En livsbild ur Finlands kamp mot Ryssland, Helsingfors 1924, s. 167) Myös Thiodolf Rein rinnasti Suomen ja Sveitsin tyranninsurmaajat toisiinsa:

”Menettelytapansa puolesta Schauman on lähinnä verrattavissa Wilhelm Telliin, jota aina on pidetty jalona sankarina, eikä arvosteluun vaikuta tällöin kysymys siitä, onko Tell ollut todellinen vaiko ainoastaan satuhenkilö.” (Thiodolf Rein: Muistelmia elämän varrelta, Helsinki 1918, s. 465)

Leino oli poliittisesti nuorsuomalainen ja hyväksyi Bobrikovin murhan moraalisesti oikeutetuksi tyranninsurmaksi. Hänen oli helppoa samaistua Schilleriin ja löytää tämän näytelmästä tarkempi erittely siitä, kuinka isänmaalliseksi itsepuolustukseksi luonnehdittava väkivallanteko erottuu henkilökohtaisesta vallan- tai kostonhimosta tehtävistä, halveksittavista salamurhista.

Määritelmällisesti Telliä ja Schaumania ei voi pitää terroristeina, koska heidän tarkoituksenaan ei ollut yleisen kauhun levittäminen. Uhrit eivät olleet mielivaltaisesti valittuja, eivätkä viattomat sivulliset olleet vaarassa vahingoittua. Tell oli tunnetusti tarkka jousiampuja ja Schauman astui lähietäisyydelle osuakseen yksin liikkunutta miestä rintaan. Tämä poikkesi oleellisesti esimerkiksi siitä pommiräjäytyksestä, joka oli 23 vuotta aikaisemmin surmannut Suomessa rakastetun keisari Aleksanteri II:n lisäksi sattumalta paikalle osuneen lehdenkantajapojan.

Schillerin oikeutus Tellille

Schaumanin teon erityispiirteenä oli itsemurha, joka oli sen verran epäkristillinen innovaatio, ettei sellainen olisi tullut kyseeseen keskiaikana. Schillerin näytelmässä vaikuttaa kuitenkin kirkkolakia voimakkaammin antiikin etiikka, joka hyväksyi itsemurhan. Niinpä ensimmäisen näytöksen toisessa kuvaelmassa (kohtauksessa) Gertrud-rouva uhkaa itsemurhalla tappion varalta: ”On viime vaalin valta heikoimmalla; ken hyppää tältä sillalta, on vapaa.” Jos Schauman suunnitteli tekonsa ”Wilhelm Tell” mielessään, hän saattoi pitää myös itsemurhaa kunniallisena kuolemana.

Tell oli halunnut vain elää rauhassa, pysytellyt erossa salaliittolaisista ja suostunut myönnytyksiin. Hän oli uskonut, että hirmuvalta oli vain rajuilma, joka laantuisi itsestään aikansa riehuttuaan. Samoin ajattelivat vanhasuomalaiset myöntyväisyysmiehet. Tellin päätös surmata vihamiehensä oli ennakoivaa itsepuolustusta sekä perheen suojelemista kostotoimilta:

”Ma hiljaa elin, huoletonna, jousta
vain metsän riistaa kohti jännittelin
ja miettinyt mun mieleni ei murhaa;
sa olet rauhani pois peljättänyt
ja miehen hurskaan mielenlaadun maitoon
kyyn myrkyn sekoittanut. Hirmut mulle
tavaksi tehnyt olet. Lapsen päätä
ken maalinansa tähtäs, sydämeen
osaava varmaan myös on vihollisen.

Maavouti, raivoltasi turvata
mun täytyy lapset syyttömät ja vaimo,
tuo uskollinen! Koska jousenjänteen
ma vedin, koska vapisi tää käsi,
kun, julma, hekkumalla hrlvetin
pakotit tähtäämään mun päätä lapsen,
kun voimatonna eessäs pyysin, palvoin:
niin vannoin silloin sisimmässäni
ma hirmuvalan, min vain Luoja kuuli,
ett’ ensi laukaukseni ois maali
sun sydämes. Mitt’ olen vannonut
tuon hetken tuonen-raskaan vaivan alla,
on pyhä velka, jonka tahdon maksaa.

Oot herrani, oot vouti keisarini;
mut keisari ei laillas tehnyt oisi.
Lähetti hän sun tänne tuomariksi
kovaksi, sillä suuttunut hän oli,
mut ei, ett’ tohtisit sa kostamatta,
himossa murhan, kauhut kaikki tehdä;
Jumala elää, rankaisee ja kostaa.”

Uhriaan väijyessään Tell tunsi olonsa kurjaksi, mutta ajatteli perhettään: ”Ja sentään vain teitä, rakkaat lapset, muistaa hän, vain teitä, herttaisia, syyttömiä tyrannin kostolta hän turvatakseen nyt jousen aikoo murhaan jännittää.. … Nyt saalis kyseessä kalliimp’ on, on sydän miehen vihatun, vihaavan mua saakka kuoloon.”

Vakuudeksi voudin häijyydestä Schiller panee tämän uhoamaan juuri ennen kuin saa nuolen rintaansa: ”Ma valtias lien ollut liian hyvä maalle tälle. Viel’ ovat kielet vapaat; viel’ ei kaikki, kuin pitää, kahlehditut. Mutta vannon, on muutos tapahtuva. Murtaa tahdon tään jäykän mielen, maasta juurittaa vapauden hengen julkean tään tahdon lain uuden laatia ma tahdon tänne, ma tahdon…” (neljännen näytöksen kolmas kuvaelma)

Viidennessä näytöksessä palavat vuorilla merkkitulet ja kirkonkellot kutsuvat kansaa kapinaan. Sortovallan linnoitukset vallataan ja Tell palaa kotiinsa. Mutta kun hänen vieraakseen tulee toinen murhamies, itsensä keisarin surmaaja, Tell kavahtaa tätä: ”Onneton! Isänkö hurskaan hätäpuolustuksen sa vertaat verihimoos kunnian? Rakasta päätä lastes puolustitko? Pyhyyttä kotilieden? Turvasitko omias alta hirmun äärimmäisen? Käteni puhtaat taivaan puoleen nostan, kiroan työtäsi ja sua! Luonnon ma pyhän kostin, sinä häväisit! En mitään kanssas jaa. Sun työs on murha, ma kallehintani vain puolustin.” (viidennen näytöksen toinen kuvaelma)

Viides näytös turvasi Schillerin syytöksiltä, että hänen näytelmänsä olisi kokonaisuudessaan vallankumouksellinen ja väkivallan oikeuttava. Silti näytelmän esittämistä epäröitiin. Leinolle klassillisen näytelmän suomentaminen oli sortokausina varsin turvallinen mielenilmaus. Näytelmä lienee kuitenkin ollut liian arkaluonteinen julkisesti esitettäväksi Suomessa kansankielellä ennen itsenäisyyttä.

Hugo Suolahti julkaisi Saksalaisia koulutekstejä -sarjan kuudennessa osassa Schillerin näytelmän saksankielisenä Porvoossa 1918 ja toisena painoksena 1933. Alkuhuomautukset oli kirjoitettu Kotkassa 9.1.1918. Lyhyen johdannon ja sanaselitykset oli kirjoittanut Aarne Honka. Schillerin näytelmä tuli uudelleen ajankohtaiseksi Suomen vapaussodan kuluessa huhtikuussa 1918 kun Kansallisteatterissa järjestettiin saksalaisten sotilaiden kunniaksi juhlava ”Wilhelm Tell” -esitys, pääosassa Urho Somersalmi. Esitys oli luonnollisesti saksankielinen.

Schillerin ”Valitut teokset” julkaistiin neljässä osassa ja ”Wilhelm Tell” sisältyi viimeiseen osaan vuonna 1955 Toivo Lyyn suomennoksena. Ellei Hårdhin ensimmäisen näytöksen suomennosta oteta huomioon, tämä on ainoa Leinon version kanssa kilpaileva suomennos Schillerin näytelmästä.

Vain löyhästi Schillerin näytelmään perustuvia suomenkielisiä ”Wilhelm Tell” -kirjoja olivat ranskalaisen Maurice-Étienne Legrandin (taiteilijanimeltään Franc-Nohain, 1873-1934) lapsille osoitetun kertomuksen suomennos, jonka tekijästä ei ole muuta tietoa kuin nimikirjaimet S.H. kirjan lopussa. Satasivuinen kirja painettiin Porvoossa 1916. Siluetti-sarjassa julkaistiin Helsingissä 1967 vielä nuoremmille lapsille tarkoitettu lyhyt ja runsaasti kuvitettu Pierre Tabaryn satuversio, jonka suomensi ammattikääntäjä Mirja Rutanen.

Schaumanin viesti

Eugen Schaumanin viimeisenä yönään kirjoittama alun perin ruotsinkielinen viesti, Antti Nuuttilan suomentamana julkaissut Sigrid Schauman: Veljeni Eugen Schauman, Porvoo 1965, s. 164:

”VAPAUS on itse oma päämääränsä. Tietyin ja varsin pienin rajoituksin se on jokaisen ihmisen luovuttamaton etuoikeus, jota ei mikään ulkonainen mahti voi häneltä riistää. Ihmisellä ei ole oikeutta luopua siitä omalta osaltaan, vielä vähemmän lastensa puolesta. Vapaus on itsekunnioituksen perusta, ja ilman sitä suuri oppi ihmisen siveellisestä vastuusta olisi pelkkää valhetta ja petosta. Vapaus on pyhä asia ja vapaudenrakkaus sydämeemme syvään juurtunut luonnonvietti.”

Kirjoittajasta:
Antero Leitzinger on tutkija ulkomaalaisvirastossa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s