Neljän lentokoneen kaappaus ja iskut World Trade Centeriin ja Pentagoniin saivat koko maailman kiehumaan halussaan kostaa sodalla terrorismia vastaan. Ongelma on vain, että syyllisiä ei tiedetä, ja vaikka tiedettäisiinkin, heitä ei voi tuhota pommittamalla yhtä maata tuusan nuuskaksi. Kaikki käyttävät nyt amerikkalaisten ymmärrettävää järkytystä ja vihaa hyväkseen yrittämällä saada oikeutuksen omille pyrkimyksilleen. On aiheellista jälleen kerran kysyä, kuka terrori-iskuista hyötyy – cui bono?

Rasistit ja uskonkiihkoilijat voimissaan

Ensinnäkin, terrori-iskuista ja niitä seuranneesta hysteriasta hyötyvät uskonkiihkoilijat sekä muslimien että kristittyjen piirissä. Osama bin Ladenin terroristijärjestö on näiden joukossa, vaikkei voidakaan tietää, oliko se New Yorkin ja Washingtonin iskujen takana. Kun maailmassa nyt lietsotaan vihaa ja pyhää sotaa muslimeja vastaan, tulos on se, mitä islamistit juuri toivovatkin – muslimimaailman katkeroituminen ja kääntyminen länttä vastaan. Myös lännen uskonkiihkoilijat hyötyvät: kristillinen äärioikeisto ja muut islamin vihaajat saavat pyhän sotansa ja tilaisuuden syyllistää kollek-tiivisesti maailman toiseksi suurin uskontokunta. Ajatuksena väite, että islam olisi jotenkin ”terroristinen” uskonto, on yhtä absurdi kuin olisi vastaava väite kristinuskosta.

Muslimeja ja juutalaisia vihaava äärioikeisto hyötyy. Venäläinen tutkija Boris Kagarlitski esittikin Moscow Timesissa epäilyksensä, että New Yorkin ja Washingtonin terrori-iskut vaativat amerikkalaista verkostoa, joilla on hyvät kontaktit järjestelmän huipulle saakka. Kagarlitski myös varoitti lännen ja Venäjän ääriliikkeiden hyödyntävän heti iskuja vihanlietsonnassa muslimeja ja kaukasialaisia vastaan sekä vaatimalla lisää valvontaa yhteiskuntaan sekä vapaan tiedonvälityksen rajoittamista. Euroopan antiamerikkalaisen äärioikeiston Synergon-verkosto on jo kauan vaatinut hyökkäyksiä Yhdysvaltoja vastaan – kotisivuillaan se julistaa ”Carthago delenda est”, tehden selväksi, että Synergonin Karthago on Yhdysvallat. Liikkeellä on vahva kannatus Venäjällä.

Myös ”globalisaation vastustajat” ovat heti ottaneet hyödyn irti terrori-iskuista syyttäen niistä ”Amerikan ylimielisyyttä” tai ”kolmannen maailman sortoa”. Samat tahothan tukivat terrorismia myös Seattlessa, Göteborgissa ja Genovassa. Myös ”islamilaisessa terrorissa” ovat yleensä Moskovan Patrice Lumumba -yliopistosta alkunsa saaneet arabisosialistiset ryhmät ja muut perinteisesti länsimaita vastaan lietsotut vallankumousliikkeet olleet aktiivisempia kuin konservatiivista islamia edustavat liikkeet.

Hallitukset ”terrorismia” vastaan

Toinen suuri hyötyjien ryhmä ovat ne valtiot ja hallitukset, joiden intresseissä on sotia omia muslimivähemmistöjä tai islamilaisia naapurimaitaan vastaan. Cui bono? Etunenässä terrori-iskuista hyötyneiden hallitusten joukossa ovat Venäjä, Intia, Kiina, Israel ja Uzbekistan. Ne kaikki saavat nyt tilaisuuden leimata omat vastustajansa ”terroristeiksi” tai vähintäänkin ”terroristien suojelijoiksi”.

Venäjä, Intia ja Israel käyttivät iskuja heti hyödykseen yhdistämällä ne tshetsheeneihin, kashmirilaisiin ja palestiinalaisiin. Propagandakeinot ovat vaihdelleet Israelin kyynisestä retoriikasta Venäjän tiedustelupalvelun FSB:n tyypillisen naurettaviin väitteisiin, että kaukaisilta Tshetshenian taistelukentiltä oli löytynyt CD-levy, jossa oli ohjeet Boeing-koneiden kaappaamiseksi… Kiina haluaisi leimata terroristeiksi Itä-Turkestanin uiguurit ja ehkäpä myös tiibetiläiset ja taiwanilaiset.

Venäjä käyttää valtioterroria tshetsheenikansan kukistamiseksi – vaikkakin huonolla menestyksellä, kuten tshetsheenien viimeaikaiset onnistuneet vastaiskut Vedenon, Dzohar-Galan ja Gudermesin vapauttamiseksi osoittavat. Venäjä syyttää innokkaasti terroristeiksi kaikkia, jotka vastustavat Venäjän ylivaltaa, ja ”terroristien” tukemisesta se syyttää mieluiten maallista Turkkia, Yhdysvaltoja ja Pakistanin länsimielistä nykyjohtoa, jotka ovat itse bin Ladenin ja muiden islamistien tulilinjalla.

Intia, Israel, Sri Lanka – syyttävä sormi ojossa

Venäjääkin innokkaammin on terrori-iskuihin tarttunut Intia, joka käyttää perinteisesti jokaista tilaisuutta suunnata propaganda naapurimaataan Pakistania vastaan ja leimata Kashmirin vapaustaistelijat kiihkomuslimeiksi. Jammun ja Kashmirin vapautusrintamaa johtava Amanullah Khan on kuitenkin islamisteja vastaan ja haaveilee Sveitsin mallisesta itsenäisestä Kashmirin liittovaltiosta, joka takaisi hindujen ja muiden vähemmistöjen oikeudet. Intiaa itseään sen sijaan johtaa pääministeri Atal Bihari Vajpayeen hindufundamentalistinen Bharatiya Janata -puolue.

Israel käytti terrori-iskuja oitis hyväkseen kiihdyttämällä hyökkäystä palestiinalaisalueille. Buddhalaisenemmistöinen Sri Lanka marisi, että sen sotaa kristittyjä separatistisissejä, tamilitiikereitä, vastaan ei ymmärretä taisteluna terrorismia vastaan – länsimaita kiinnostaa pitää terroristeina vain muslimeja. Diktaattori Islam Karimovin johtama Uzbekistan puolestaan pitää kaikkia oppositioitaan ”terroristeina” ja haaveilee valtansa laajentamisesta Kirgistanin, Tadzikistanin ja Afganistanin alueille.

Liittyykö Afganistan terrori-iskuihin?

Afganistanin laillisen hallituksen puolustusministeri ja vuosikymmeniä afgaanien vapaustaistelua ensin neuvostojoukkoja ja sitten Talibania vastaan johtanut Ahmad Shah Massoud murhattiin juuri ennen Yhdysvaltain terrori-iskuja. Murhaajat olivat Belgian passeilla liikkuneita algerialaissyntyisiä arabeja, jotka esiintyivät toimittajina ja kuolivat itse itsemurhaiskussa. Massoudin Pohjoinen liittouma on syyttänyt salamurhasta bin Ladenia ja Talibania.

Massoud oli tadzikki ja sai merkittävää materiaalista tukea Tadzikistanin kautta. Kun hän on poissa tieltä, Uzbekistanin oma suosikki, uzbekkikenraali Abdul Rashid Dostum saatetaan yrittää nostaa Massoudin tilalle Talibanin-vastaista taistelua johtamaan. Afganistanin valtapeli saattaa liittyä terrori-iskuihin.

On muistettava, että Taliban ei ole vain kiihkouskonnollinen liike, vaan myös etninen liike – se pyrkii pashtujen valta-asemaan Afganistanissa. Pashtut muodostavat 40 % Afganistanin väestöstä ja heitä on miljoonia myös luoteisessa Pakistanissa. Kun Pakistania jatkuvasti syytetään Talibanin tukemisesta, on syytä muistaa, että valtaan noussut länsimielinen kenraali Pervez Musharraf on lakkauttanut Nawaz Sharifin korruptoituneen ”demokratian” aikana Talibanille syydetyn tuen. Sen sijaan Pakistanin miljoonat pashtut ovat jatkaneet talibien kouluttamista ja tukemista. Pakistanissa on myös vahva islamistinen oppositio, jonka tärkein johtohahmo on Sami ul-Haq. Islamistit pyrkinevät käyttämään tilannetta Musharrafin hallinnon horjuttamiseen.

Pakistan olisi vaarassa hajota sisällissotaan, jos hallitus yrittäisi avoimesti tuhota Talibanin ja sen kannatusliikkeet Pakistanissa. Pakistan on vihollisten ympäröimä – Intia ja Iran käyttäisivät heti tilaisuutta hyväkseen maan ajamiseksi kaaokseen. Tämän vuoksi Pakistan onkin pyrkinyt ”rakentaviin väleihin” jopa Taliban-hallituksen kanssa. Wahhabilaisten valtioiden Saudi-Arabian ja Arabiemiirikuntien liiton lisäksi Pakistan on ainoa Taliban-hallituksen tunnustanut valtio. Tunnustus annettiin kuitenkin Sharifin, ei Musharrafin, aikana. Musharrafin kaapattua vallan arvovaltaiset ihmisoikeusjärjestötkin tunnustivat Pakistanin ihmisoikeustilanteen parantuneen huomattavasti ja esimerkiksi Sharifin aikana shiialaisiin kohdistuneet salamurhat loppuivat salaperäisesti vallanvaihdokseen.

Laillinen hallitus oppositiossa

Kun Neuvostoliitto vetäytyi Afganistanista vuonna 1989, tämä ei ollut Talibanin voitto, vaan Ahmad Shah Massoudin. CIA oli Afganistanissa tukenut epälojaalia ja merkitykseltään kyseenalaista seikkailijaa Gulbuddin Hekmatyaria, jonka leirissä oli myös saudiarabialainen Osama bin Laden. Hekmatyar ja bin Laden eivät missään vaiheessa osallistuneet merkittäviin taisteluihin neuvostojoukkoja vastaan. Sen sijaan Hekmatyar loikkasi myöhemmin Talibanin leiriin ja kääntyi Massoudia vastaan. Neuvostojoukot joutuivat vetäytymään siksi, että Massoudin joukot saivat länneltä Pakistanin kautta Stinger-ilmatorjuntaohjuksia, joilla sota voitiin tehdä venäläisille liian kalliiksi. Massoudia onkin kutsuttu ”Panjshirin leijonaksi” ja ”maailman kokeneimmaksi strategiksi”.

Sekä Massoud että mujahid-hallituksen laillinen presidentti Burhanuddin Rabbani ovat tadzikkeja. Tadzikkien käyttämä dari oli historiallisesti Afganistanin eliitin kieli, kun taas pashtut ovat olleet alempaa kansanluokkaa. Venäjä ryhtyi vetäydyttyään ohjaamaan tukea mujahid-hallitusta vastustaville ryhmille, joista sittemmin syntyi kiihkoislamilainen Taliban. Pashtujen Talibaniin loikkasivat monet entiset kommunisti-johtajat. Taliban kohdistaa vainoa Afganistanin muihin etnisiin ryhmiin, joista tadzikit, uzbekit ja shiialaiset hazarat ovat tärkeimpiä.

Taliban ilmaantui julkisuuteen vasta 90-luvun puolivälissä, jolloin amerikkalainen öljy-yhtiö Unocal teki sopimuksen venäläisen Kremliin sidoksissa olevan Gazpromin kanssa. Saman tien Taliban sai tarvittavan tuen ratkaiseviin voittoihin ja Kabulin valtaukseen vuonna 1996. Taliban hallitsee nyt suurinta osaa Afganistanista, mutta se ei ole vakiinnuttanut valtaansa. Taliban on sisäisesti hajanainen liike, jonka uskonnollinen tyranniakin vaihtelee paikkakunnittain. Massoudin joukot jatkoivat sitkeästi vastarintaansa näihin päiviin saakka. Aika näyttää, löytyykö Afganistanista enää uutta johtajaa Talibanin-vastaiselle taistelulle. Uskottavan afganistanilaisen vastavoiman löytäminen olisi elinehto, jotta mitkään operaatiot Talibania vastaan onnistuisivat.

Lännen tuki Pohjoisen liittoumalle – ei Venäjälle tai Uzbekistanille

Massoud on nyt kuollut ja länsi murehtii turhaan, ettei se ajoissa ryhtynyt tukemaan häntä. Tilanteessa, jossa ei tiedetä, ketä Afganistanissa pitäisi nyt tukea, olisi sulaa hulluutta viedä sinne maavoimia, puhumattakaan Venäjän ja Uzbekistanin tukemisesta, mistä seuraisi vain koko nykyisellään rauhallisen Keski-Aasian ajautuminen kriisiin. Ilman Venäjää tai Karimovin Uzbekistania Ferganan laaksossa ei syty sotaa. Ferganan laaksoon viitaten sekä Moskova että Tashkent kuitenkin pyrkivät saavuttamaan sotilaallisen hegemonian alueella. Venäjällä on Tadzikistanin kommunistihallitusta tukemassa jo 25 000 miehen sotajoukot, jotka valvovat Afganistanin vastaista rajaa. Lännelle olisi myös hyvin lyhytnäköistä ryhtyä tukemaan uzbekkikenraaleja Dostumia ja Malikia, jotka eivät aiemminkaan ole osoittautunut luotettaviksi.

Järkevää politiikkaa olisi tässä tilanteessa pyrkiä nopeasti luomaan uskottava pohja Massoudin seuraajille Pohjoisen liittouman johdossa sekä tukea Musharrafin Pakistania, pyrkien samalla ohjaamaan sen tukea Talibanin vastustajille. Jotta Pakistanin kannattaisi tähän ryhtyä, sen on voitava luottaa länteen.

Kirjoittajasta:
Anssi Kullberg on Suomen Paneurooppa-nuorten varapuheenjohtaja, toiminut Ulkomaalaisviraston tutkijana ja Suomen Islamabadin-edustuston harjoittelijana, sekä vastikään palannut Pakistanista ja Afganistanista.