”Kullberg, te ajattelette liikaa ja liian nopeasti.” Tämä oli esimieheni kommentti armeijassa. Paitsi armeijassa, sääntö pätee myös ulkopolitiikassa. Ei pidä ajatella eikä tietää liikaa eikä varsinkaan liian aikaisin. Vasta kun se kiinnostaa ”kaikkia” eli valtamediaa, tulee jonkin asian huomiointi diplomatiassa välttämättömäksi pahaksi.

Riittää, kun pysyy tiedoissa ja mielipiteissä samalla tasalla ”enemmistön” kanssa – tarkemmin sanottuna, relevanttien piirien enemmistön. Lisäksi on kyettävä haistelemaan kulloinkin valtaapitävän eliitin arvolataukset ja poliittiset linjat, joita ei kuitenkaan löydä eksplisiittisinä eikä myöskään pidä eksplikoida.

Näinä päivinä asiantuntijan mielipide on tullut ”yleiseen kiinnostavuuteen” nähden niin vähäarvoiseksi, että ulkoministeriötkin saattavat kuunnella linjauksissaan jotain maailmankolkkaa koskien mieluummin valtalehdistöä tai amerikkalaista ja ranskalaista vasemmistointelligentsiaa kuin omaa lähetystöään kohdemaassa.

Liika innokkuus on diplomaatin suurin pahe

Tiedotusvälineiden omaksuma rooli politiikan vaikuttajana on sangen moderni ilmiö, mutta ”poliittinen korrektius” ja ikävien asioiden unohtaminen diplomatiasta oli arvostettu taito jo menneinä vuosisatoina. Diplomatian klassikko Sir Harold Nicolson kuvailikin harhaluuloa, että nuoren diplomaatin kuuluisi olla terävä-älyinen ja loistava nuorukainen aina valmiina edistämään isänmaansa etua.

Nicolson totesi, että päinvastoin nuoren diplomaatin suurin pahe oli ”liika into”, joten hänen ihannediplomaattinsa olikin laiska ja pidättyväinen. Tavoitteena oli keskustelun sijaan pikemminkin päästä eroon keskustelusta, joka olisi koskenut todella tärkeitä asioita. Se oli ainoa, mihin keskustelutaitoja tarvittiin. Nicolson tosin kirjoitti omasta ammattikunnastaan ironisesti ja turvallisesti eläkkeeltä.

Massatiedotuksen postmoderni totuuspolitiikka

Saman ongelman edessä on myös journalisti, joka joutuu tasapainoilemaan tiedon etsimisen ja ”yleisen mielenkiinnon” välillä, nykyisin yhä useammin edellisen kustannuksella jälkimmäisen hyväksi. Oudolta tuntuu sen sijaan tiedotusvälineiden tarve kopioida kaikki uutiset virheineen toisiltaan, usein niin, että jos tiedon lähteet ovat edes löydettävissä, alkuperäislähteeksi paljastuu täysin asiaa tuntematon taho tai huhu. Totuudeksi se on muuttunut kun tarpeeksi moni uutistoimisto on kopioinut saman fraasin.

Journalisti ei enää mieti tiedon oikeellisuutta – vastuunhan voi kantaa saman uutisen edellinen jäljentäjä. Myöskään uuden tiedon tuottamiseen ei näytä olevan tarvetta. Kiinnostaako yleisöä todella eniten saman yleensä vielä sanatarkan tekstin lukeminen ja kuuleminen joka lähteestä?

Sekä diplomatia että journalismi ovat päätymässä perin postmoderniin tilaan, jossa vältellään liikaa tietoa ja suositaan toiveajattelua ja oletuksia. Viime kädessähän totuuden nähtävästi voi konstruoida tai rekonstruoida tarpeen mukaan.

Diplomatiassa kyse onkin pikemminkin PR-toiminnaksi kuin huolehtimisesta ajan tasalla olevasta tiedosta, valtion rationaalisista intresseistä ja niiden edistämisestä. Mutta jos ulkopolitiikka perustuisi kokonaan postmodernin diplomatian ja journalismin keinotodellisuuteen eikä objektiivisen todellisuuden tuntemukseen, silloin se ei enää voisi olla tavoitteidensakaan kannalta menestyksekästä.

Realismi vastaan poliittinen korrektius

Suomessa on suomettumisen ajan orwellilaisen retoriikan vaikutuksesta opittu pitämään poliittista korrektiutta ja realismia samana asiana. Itse asiassa ne ovat milteipä vastakkaisia toisilleen. Keinotodellisuus kiiltokuvineen ja siloteltuine tyhjänpäiväisyyksineen voi soveltua PR-toimintaan ja suhteiden ylläpitoon, mutta realistisen politiikan pohjaksi niistä ei ole.

Ulkopolitiikkaakin huonommin keinotodellisuuden valta-asema soveltuu turvallisuuspolitiikkaan, jonka alistaminen toiveajattelulle ja diplomaattisille kuvajaisille on suorastaan hengenvaarallista. Harhoihin pitäytyneet valtiot ja valtakunnat ovat perinteisesti ohjanneet itsensä tuhoon – niin voimantunnossa kuin uhan vähättelyssäkin.

Keinotodellisuutta luomassa

Nykyisessä NATO-keskustelussa on voimakkaasti mukana postmodernin keinotodellisuuden maku. Todellisuus relativoituu uutisotsikoiksi ja muodikkaiksi huolenaiheiksi. Afganistanissa länttä kiinnostivat syyskuun 11. päivän iskuihin saakka enemmän Buddhan patsaat kuin miljoonien ihmisten kärsimys terroriregiimin ja sodan ikeessä. Kurdien ystäviä ovat kiinnostaneet enemmän äärivasemmistolaisen terroristijärjestö PKK:n vangittujen jäsenten sellien koko kuin Saddam Husseinin suorittama yli 200’000 kurdin kansanmurha mm. hermokaasuja käyttäen yksin puolessa vuodessa 1988. Ranskalaiset muotiälyköt, joita tituleerataan asiantuntijoiksi, syyttävät samaan aikaan Yhdysvaltoja ”irakilaisten kansanmurhasta”. Itä-Timor ja Palestiina ovat muodikkaita huolen kohteita – Tshetshenia ja Kashmir taas ”äärimmäisen hankalia ja monimutkaisia” kysymyksiä.

Itä-Timor on saanut itsenäisyytensä, koska Indonesialla ei ole ydinasetta eikä samaa painoarvoa maailmanpolitiikassa kuin Venäjällä, Kiinalla ja Intialla. Indonesia ei myöskään ole Serbian ja Irakin tavoin ollut Venäjän tukema satelliitti. Kun Yhdysvallat hylkää jonkin entisen liittolaisensa, se on vapaata riistaa ”tiedostavalle” älymystölle. Näin etenkin, jos kyseessä on muslimimaa kuten Indonesia, Pakistan tai Turkki.

Tiedemaailma mukana rintamassa

Tiedemaailma tuntuu valitettavasti seuraavan postmodernisaatiota diplomatian ja journalismin perässä. Arvostetun ruotsalaisen Lundin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta katsoi kaksi vuotta sitten, että Ruotsi-Azerbaidzan-yhdistyksen suunnittelema Kaukasus-seminaari ja ruotsinvirolaisen Andres Küngin esitelmä neuvostovallan rikoksista Baltiassa voitiin kieltää ”arvolatautuneina”, kun taas samalla viikolla samainen tiedekunta antoi ulkopuolisen Europeiska Arbetarpartietin järjestää yliopiston näyttävällä tuella Kosovo-seminaarin, jonka aiheena oli ”Hur brittisk-amerikanska krigsimperialismen måste kroschas av en strategisk allians med Ryssland, Kina och Indien, och hur Sverige bör stödja denna antingen självständigt eller genom Europeiska Unionen”.

Tämä kai oli yliopiston käsitys arvovapaasta tieteestä postmoderneine totuuksineen. Ei tarvinne Suomen enää yksin hävetä suomettumistaan.

Kirjoittajasta:
Anssi Kullberg on Suomen Paneurooppa-nuorten varapuheenjohtaja, toiminut Ulkomaalaisviraston tutkijana ja Suomen Islamabadin-edustuston harjoittelijana, sekä vastikään palannut Pakistanista ja Afganistanista.