”Naisen muotokuva politiikan kehyksissä” on Paavo Haavikon Tarja Halosen tarinan takakannen alaotsikkona. Tosiasiassa kuva on Haavikon kehyksissä, ja kerrankos sitä sattuu, että kehykset ovat kuvaa arvokkaammat. Kun kirja nostaa Halosen Mannerheimin, Paasikiven ja Kekkosen tasolle, selviää samalla kirjoittajankin asema.

Kyllä kirjasta silti löytää monia Halosen toimia selittäviä aineksia, jopa Suomen Pankin nimitykset ovat hyvin luontevia sen taustaa vasten. Jos niistä nyt enää uskaltaa puhua presidentti Koiviston hirmuisella jyrähdyksellä uhkaamisen jälkeen.

Kirjan mukaan Halonen kävi vasta yli kymmenvuotiaana ensimmäisen kerran Pitkänsillan toisella puolella keskikaupungilla. Haavikko syyllistää Heikki Wariksen, kun tämä kuvasi Kallion seudun kurjuuden, missä ”köyhyydestä tuli rikos”, ja missä Halosesta kehittyy nainen, joka ”kaivautuu kuin pesivä lintu hiekkaiseen nummeen”.

Näistä lähtökohdista valmistuneelle juristille ammattiliittoura on lähes väistämätön. Hänellä ”maailman hallitseminen alkaa ympäristön järjestyksestä” ja äidin ”maton rimpsut suoraksi” -ominaisuus on periytynyt tyttärelle. ”Häiriön aiheuttaminen tarkoitti erottautumista tasaisesta joukosta.” Täsmälleen. Osuva-tiedotteen ”muslimihuivikaan ei peitä tiukkapipoista ay-juristia” aikaan Haavikon vankat perustelut eivät vielä olleet tiedossa.

Hiekkanummeen pesimään kaivautumisen on juuri SAK kehittänyt huippuunsa, ja sama tekniikkaa soveltuu hyvin uuden perustuslain presidentille jättämään valtareviiriin.

Haavikko hakee kaivautumiselle pohjaa perustuslaista pudottaen pääministerin juoksupojaksi ja eduskunnankin statistiksi presidentin rinnalla. Kyllä Haavikko painavin argumentein onnistuukin osoittamaan perustuslain huteruuden. Perustelujen mukaan presidentin valtaa on ollut tarkoitus vähentää, mutta lakiteksti toteaa yksikantaan presidentin johtavan ulkopolitiikkaa, vaikkakin yhteistyössä valtioneuvoston kanssa.

Haavikko perustaa kantansa työnantajan työnjohtovaltaan. Työnantajalla on rahat, joten tämä päättää, vaikka saakin yhteistoiminnan kautta tietoa työntekijöiltä, kuten presidentti hallitukselta.

Tässä on täydellinen looginen häränpylly. Rahat eli budjettivalta on eduskunnalla, johon hallitus nojaa. Haavikon logiikan mukaan hallituksella siis tulisi olla ykköstila.

Haavikko sotkee myöskin vallan alkuperän. Työnantajalla on työsopimuksen perusteella alkuperäinen työnjohtovalta, jota yhteistoimintalaki lievästi rajoittaa. Sen sijaan eduskunta käyttää alkuperäistä kansan valtaa, josta presidentin valta on poikkeus. Haavikon olisi kannattanut hankkia Haloselta työoikeuden tuntemusta.

Kävi hieman nolosti, kun arvio valtareviiriin kaivautumisen tunnetuimmasta esimerkistä vanheni heti kirjan ilmestyttyä. Haavikko selittää Suomen Pankin ensimmäisen nimityskierroksen jälkeen, että Halonen ei puuttuisi johtajien lukumäärään. ”Ylitsekävely ei ollut itsetarkoitus. Kerta riitti osoittamaan, missä punainen matto kulkee.” Ei ollut pesä vielä riittävän syvällä hiekkanummessa.

Samalla vanheni Haavikon kirjaama ohje, että ”demokratiassa presidentin tulee antaa valtaa niille, joille valtaa on jaettu”.

Haavikon hellässä käsittelyssä Halosen viatkin saavat valtiomieshohteen. Paikan sarjan huipulla sinetöi se, että Paasikiven ja Kekkosen röyhkeys ei ole vierasta Halosellekaan. Tosi on. Ja kuvattu tausta selittää myös ne Halosen hämmentävät lausahdukset, että nuoruudessaan lähes jokainen lankeaa jonkinlaiseen rikokseen.

Halosen ulkopolitiikka on ”laajan aktiivista”. Kuitenkaan vierailevalle Putinille hänellä ”ei ollut Karjalan keskustelun välttämättömänä edellytyksenä mitään ehdotusta Karjalan talouden kehittämiseksi.” Haavikko siis joutui tekemään saman johtopäätöksen, jonka kirjasin omaan tapahtuma-aikaiseen kolumniini.

Haavikon mukaan ”Venäjä tuli otetuksi huomioon nimellisarvonsa mukaisesti Suomen ulkopolitiikassa”, ja Halonen on muita Euroopan valtiomiehiä paremmin tajunnut Venäjän erityisaseman. Häntä ei häiritse, että vaalitentissä Venäjän erityisasema oli Halosen mukaan ”siinä ja siinä”, sillä hän on unohtanut sen, samoin kuin Halosen julkisuudessa käynnistämän Itävalta-sekoilunkin.

Taikatempunomaisesti Haavikko saa koko pataluhaksi haukkumansa EU-politiikan osumaan Lipposen piikkiin, vaikka Halonen hankkiutui valtiomieheksi ulkoministerinä, kun Ahtisaaresta ja Lipposesta ei ollut mihinkään. Mutta monista muista Halosen kokovartalonuoleskelijoista, mm. Hesarin Unto Hämäläisestä, Haavikko eroaa edukseen jättäessään hänen karvaiset kissansa nuolematta. Toki ne sentään kertamaininnallakin ohittavat tärkeydessä Itävalta-boikotin.

Olisiko ihmeen selittäjänä rakastuminen Haloseen, kuten Claes Andersson oletti aamutv:n Jälkiviisaat -ohjelmassa. Vai olisiko Haavikko antanut tehtävän haamukirjoittajalle, kuten hän itse oli haamukirjoittanut Kekkosen julkaistut muistelmat. Näin ainakin selittyisi se, että käsitys mm. Koivistosta ja Elisabeth Rehnistä on vastakkainen Haavikkoon verrattuna. Rehnin poliittinen profiili on ”hento”, kun se ensimmäisen vaalin jälkeen oli niin vankka, että Haavikko ilmoitti kirjoittavansa hänestä kirjan.

Tämä kirjoittaja ei näy edes tuntevan mm. Haavikon tuomiota Koivistosta Parnassossa vuonna 1989: ”En äänestä tämän presidentin aikana.” Muutkin sanakäänteet poliitikoista olivat tuttuja hänen luettavakseen jättämästäni Kekäleen käsikirjoituksesta, kuten Jorma Ojaharju kertoo muistelmateoksessaan Tämä elomme riemu ja rikkaus. Tämän kirjoittajan mukaan poliitikkojen mollaaminen ei ole kuulunut poliittiseen kulttuuriin sitten Kekkosen päivien.

Kirjoittajasta:
Kauko Parkkinen on juristi ja valtiotieteilijä.