Ns. Sailaksen raportti on viimeisen viikon aikana herättänyt suuria tunteita. Kansalaisjärjestöjen, ay-liikkeen, opiskelijoiden ja useiden muiden ryhmien vasteet ovat olleet yksimielisen tuomitsevia. Ei ole vaikeaa ymmärtää miksi—raportti ehdottaa suomalaisittain rajuja leikkauksia hyvin monenlaisiin etuisuuksiin. Kirstunryöstösyytökset seuraavat miltei automaattisesti, eikä demarijohtoisen työryhmän radikalismia voi kuin ihmetellä.

Mutta mitä Sailaksen raportti itse asiassa taloudellisesti merkitsee? Onko se askel oikeaan suuntaan? Väitän, että on. Samalla uskon, että askel on paljon pienempi kuin se voisi olla ja että piiskamentaliteetti on tuonut raporttiin myös lyhytnäköisiä ratkaisuja.

Ohjelman kova ydin

Työllisyystyöryhmän ehdotuksen tärkeimmät uudistukset liittyvät verotuksen alentamiseen kaikissa tuloryhmissä, pienyrittäjyyden edellytysten parantamiseen, työttömyysturvan kannustavuuden lisäämiseen, keskimääräisten opintoaikojen lyhentämiseen, koulutusrakenteen ammatillistamiseen sekä eläkeputken yksinkertaistamiseen ja työnteon suosimiseen eläkkeellejäännin kustannuksella. Näillä keinoilla pyritään rakenteellisen työttömyyden rajaamiseen, työuran pidentämiseen ikähaitarin molemmista päistä, pitkäaikaistyöttömien tuomiseen mukaan työvoiman kiertoon ja työmarkkinoiden jäykkyyden vähentämiseen.

Raportti on hyvin laajakantoinen, ja leikkaa monia poliittisesti herkkiä tukiaisia. Sen perusteet ovat ensi sijassa taloudellisia, ja käytetty lähestymistapa on pohjimmiltaan tuotantopuolen taloustiedettä. Kulutuspuolen taloustieteen vaikutusta ei ole merkittävässä määrin havaittavissa, joten raportti lähtee työn tarjonnan lisäyksestä ja nojaa työllistymisen ja työnantamisen insentiivien analyysille kysynnän kasvattamisen sijasta. Samalla raportti tähtää Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn turvaamiseen mm. tasapainottamalla yhtiöveron hyvitysjärjestelmän hävittämisestä aiheutuvaa kaksoisverotusta alemmalla pääomaverokannalla. Voidaankin sanoa, että lähestymistapa on merkillepantavan oikeistolainen.

Askel hyvään suuntaan

Sailaksen raportti on tervetullutta vaihtelua kuolleeseen työllisyyskeskusteluun. Se tunnustaa verotuksen ja työmarkkinoiden jäykkyyden keskeisen aseman työttömyyden synnyssä ja pyrkii alentamaan molempia. Raportti asettaa erityistä painoa matalapalkka- ja palvelualojen työllistävyyden lisäämiselle, ja toteuttaisi näin merkittävän osan veronalennuksista tulonhankkimis-, kotitalous- ja ansiotulovähennyksiä suurentamalla. Joustavuutta haetaan osa-aikaisesta työnteosta, matkakuluvähennyksen omavastuuosuuden pienentämisestä ja yrittäjien kohtaaman byrokratian lievennyksistä.

Raportti huomioi muutenkin yrittäjän vaikean aseman Suomessa. Ehdotus konkurssilainsäädännön uudistamisesta ja pienyritysten paperitaakan keventämisestä ovat hyvin tervetulleita. Näin varsinkin, kun osa maamme yrittäjistä tappelee vieläkin lamavuosien velkataakan kanssa, eivätkä vasta perustetut yritykset tahdo selvitä lakiviidakosta tukevaan toimintaan. Yrittäjien sukupolvenvaihdoksiin liittyvää perintö- ja lahjaverotaakkaakin kevennettäisiin. Yrittäjille myös tuotaisiin uutta työtä ulkoistamalla julkisten palvelujen tuotantoa.

Koulutukseen kohdistuvat uudistukset olisivat myös varsin rajuja. Raportissa ehdotetaan vastikkeettoman opintotukijärjestelmän lakkauttamista, ja siirtymistä velkarahoitteiseen opintotukeen. Muutosta perustellaan kannustimella nopeaan opiskeluun. Kannustinvaikutuksesta lähtee myös ansiosidonnaisen työttömyysturvan porrastus ja aggressiivinen aktiivisten työllistämistoimien laajentaminen, sekä eläkeputken ehtojen tuntuva tiukennus. Työnteosta halutaan tehdä kannattavaa elinkaaren molemmissa päissä, ja näin lieventää suurten ikäryhmien ikääntymisen kohottamaa hoitosuhdetta. Samaa tarkoitusta palvelee myös työllistämistuen sovittaminen osaksi työttömyysvakuutusjärjestelmää.

Viimein raportti tunnustaa, että alkuun tuloksena on lisävelkaantumista. Velkarahan käyttötarkoitus näyttää olevan järkevä, koska sillä mahdollistetaan työttömyyden tuottamien kulujen väheneminen ja lisääntyvät investoinnit koulutukseen, tutkimukseen ja kehitykseen. Nämä ovat järkeviä investointeja, jotka luultavasti maksavat itsensä ajan oloon takaisin.

Sivuaskel

Toteutuessaan raportin suositukset luultavasti täyttävät niille asetetut odotukset. Vaikutusten tarkka ennustaminen on vaikeaa, kuten raporttia tukeva Valtiovarainministeriön kansantalousosaston arvio huomauttaa, mutta perustelut ovat uskottavaa taloustiedettä. Raportin lähestymistapa ja osa esitetyistä perusteista kuitenkin yllättävät oikeistokorporatiivisuudellaan. Samoin raportissa puututaan sellaisiinkin asioihin, joilla ei ole suoraa yhteyttä työllisyyteen. Vapaamieliseksi raporttia ei voi kutsua hyvällä tahdollakaan.

Ensinkin, on erittäin epätodennäköistä, että opiskeluajat lyhenisivät lainapohjaisuuteen siirryttäessä. Paremminkin päin vastoin. On hyvä, että korkeakoulutus on vastikkeellista, mutta pääasialliset hyödyt tulevat tässä nähdäkseni tehostuneista alavalinnoista, ylikouluttautumisen vähenemisestä ja siitä, että korkeakoulujen vaihtoehdoksi kohoava ammatillinen koulutus vie yleensä nopeammin työelämään. Lyhyemmistä opiskeluajoista odotettavissa oleva hyöty on siis minimaalinen ja välillinen, eikä ole syytä odottaa, että ehdotetut uudistukset auttaisivat tuntuvasti korkeakoulujen hakutungosta. Samoin pyrkimys lisätä ammatillisen koulutuksen asemaa on hyvä, mutta asiassa ollaan pahasti myöhässä. Mikäli koulutuspolitiikka yrittää tässä mennä taloudellisesti perustellumpaan suuntaan, on kysyttävä, miksei kouluttautumista mieluummin ole markkinaehtoistettu. Ongelmia joita raportti yrittää jälkikäteen ratkaista ei näin olisi koskaan edes syntynyt. Nyt ongelma korjautuu ehkä hetkeksi, osittain, mutta kun ratkaisu on ensin kirjattu lain kivitauluun, syntyvä jäykkyys tuottaa uudet ongelmat viimeistään kymmenen vuoden kuluessa. Onkin siis hämmästyttävää, että raportti ei puutu koulutusjärjestelmämme jäykkyyteen mitenkään.

Opiskelijoiden kohdalla pitäisi myös muistaa, että he voivat todella tippua toisen luokan kansalaisiksi. On hyvä, että tukiaisia vähennetään, mutta yhtä lailla tärkeää olisi vähennysten tasaisuus. Jos yhdeltä otetaan, niin pitäisi ottaa toiseltakin, ja vähentää sitten kaikkien odotettavissa olevaa verokuormaa vastaavasti. Säätelyn tasoa pitäisi pyrkiä tasaamaan samalla kun sitä alennetaan. Muuten sääntelyn vähentäminen tuottaa vältettävissä olevia haittoja—periaatetta kutsutaan taloustieteessä toiseksi parhaan teoriaksi. Pahimmillaan se kertoo, että säätely yhdellä alalla voi tehdä säätelyn toisella alalla tehokkaimmaksi vaihtoehdoksi. Samoin periaate kertoo, että mikäli säätelyä halutaan vähentää, olisi tärkeää vähentää sitä tiukemmasta päästä, ei vapaammasta. Tukiaisviidakossa ainakin työttömyysturva on tällä mittarilla opintotukea suurempi ongelma.

Toinen hyvin pelottava piirre raportissa on sen keskusjohtoinen keppilinja. Työllisyysongelmaa käsitellään ensi sijassa työn kannustavuuden lähtökohdista, ja kannustimia lisätään kepillä, ei porkkanalla. Porkkanalla en tietenkään tarkoita julkisia tukitoimia, vaan vapaamman talouden luomia massiivisia lisämahdollisuuksia niin kuluttajan kuin tuottajankin valinnoissa—mikäli raportti todella edustaisi merkittävää suunnanmuutosta, sen pitäisi mieltää yksityinen talous voimavaraksi, eikä vain siloitella nykyisen säädellyn talouden ongelmia. Taloutta käsitellään raportissa kuitenkin staattisena työkaluna hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämiseksi, ei dynaamisena rakenteena jonka toimintaedellytyksiä pitäisi merkittävästi parantaa. Tuloksena ei ole vapaa, elävä, tuottavampi talous vaan paremminkin siirtymä vasemmistolaisesta äitisuunnittelusta oikeistolaiseen isäsuunnitteluun.

Kolmas ongelma seuraa edellisestä: kasvu on raportissa ensisijainen arvo, ei talouden emergentti ominaisuus. Sitä tuetaan mm. julkisin investoinnein, kuluttajan ja työntekijän haluista ja valinnoista piittaamatta. Tämä voi tuoda laskennallista lisäkasvua, mutta vaikutuksista tavallisten ihmisten hyvinvointiin on paljon vaikeampi sanoa yhtään mitään. Parhaana esimerkkinä toimii työmatkavähennys: sen laajentaminen suosii pitkiä työmatkoja ja auttaa näin työllistymistä matkan päästä, mutta vaikutus hyvinvointiin ja työnteon tehokkuuteen on yksikäsitteisen negatiivinen.

Tuloksena on taloudellisen analyysin ohuus, ja suurisuuntaisempien päätelmien kyseenalaistuminen. Raportti muun muassa unohtaa, että julkiset investoinnit eivät välttämättä ole yhtä tehokkaita kuin yksityiset. Hyvä osa ehdotetuista koulutustoimista esimerkiksi korjaa sääntelyn häiritsemän yrittäjän asemaa, siis kasaa sääntelyä sääntelyn päälle. Moinen ei ole tuottavaa tai terveellistä. Raportti ei myöskään ota kantaa osinkojen kaksoisverotusta vastaan vaikka se luultavasti ohentaisi osakemarkkinoitamme entisestään ja johtaisi yritykset jenkkimalliseen tuhoisaan velkatalouteen. Siihen, joka oli osaltaan kaatamassa Enronia ja Worldcomia. Verotuksen aiheuttamaa kuollutta painoa ei nähdä lainkaan. Keskimmäisten arvonlisäveroluokkien yhtenäistäminen on viimeisestä harhasta loistava esimerkki—halvemmasta ruoasta tuskin saadaan lisätyöpaikkoja, yhtenäistäminen voi jopa johtaa ALV:n diskriminatiivisuuden aiheuttaman kuolleen painon lisääntymiseen, eikä tulovaikutuksia kallistuvien vapaa-ajanpalveluiden osalta ole mietitty lainkaan. Voidaan siis sanoa, että staattinen taloudenkuva on tässä johtanut hyvin tyypillisiin suunnittelutalouden näköharhoihin, mutta tällä kertaa korporatistisen maailmankuvan ajamana.

Yleisemmin voidaan sanoa, että raportin ehdotukset ovat erikoisratkaisu tämänhetkiseen tilanteeseen, eivät todellinen lääke laajempiin ongelmiin. Ne saattavat helpottaa työllisyystilannetta nyt, mutta tuottavat myös uutta veroprogressiota, diskriminaatiota matalapalkkaisten palvelualojen hyväksi, pitkälti yhtä kankean julkisen koulutusjärjestelmän kuin tähänkin asti, diskriminaatiota työnteon hyväksi vapaa-ajan kustannuksella (ergo, työuupumusta), erityissääntöjä (pien)yrittäjien eduksi, osa-aikatyön suosituimmuusaseman ja paljon muutakin talouden lisäohjausta. Verotuksen alentaminen, palvelujen vastikkeellisuuden lisääminen ja kilpailuttaminen toki helpottavat tilannetta, mutta ei ole ensinkään selvää jääkö saldo positiiviseksi. Tuloksena voi hyvinkin olla, että toimet kostautuvat myöhemmin, aivan kuten menneiden vuosikymmenten keskusjohtoinen politiikka johti nykyiseen rakennetyöttömyyteen. Pahimmassa tapauksessa tämä uusi kankea tasapaino tuottaa Yhdysvalloista tutun, samantapaisella politiikalla luodun työtätekevän köyhälistön. Tärkein tapa välttää kehitys olisi lisäjoustavuus joka edistäisi sosiaalista mobiilisuutta. Oikeistolaiselle analyysille tyypillisesti laajempi sosioekonominen tarkastelu ei kuitenkaan tule raportin tekijöille edes mieleen.

Jonkinlainen loppupäätelmä

Sailaksen raportin varaan voitaisiin rakentaa hyvinkin järkevää pitkän aikavälin politiikkaa. Se on hyvä lähtökohta, mutta sellaisenaan myös aivan liian yksipuolinen. Ehdotus kaipaisikin tuekseen laajaa vapaamielistä taloudellista näkemystä, jota oikeisto-vasemmisto -akselilta ei juurikaan löydy. Samoin on vaarana, että poliittisessa mankelissa paperista jäävät jäljelle lähinnä huonot puolet kun hyvien puolien jatkokehitys estyy poliittiseen vastarintaan. Opiskelijoiden etujärjestöjen ja ay-liikkeen vastaukset ovat vain ensimmäinen merkki tulossa olevasta ryöpytyksestä.

Annan arvoa Sailaksen työryhmän pääavaukselle, mutta lopulta en voi toivoa siltä kovinkaan paljon.