Irakin vapautuksen historialliset esikuvat

Tämänaamuisten uutiskuvien mukaan Bagdadissa vallitsee anarkia, ihmiset ryöstelevät Baath-puolueen ja YK:n toimistoja. Kaikenikäiset irakilaiset hymyilevät ja vilkuttavat amerikkalaisille, näyttävät V-merkkiä, osoittavat Saddamin kannattajien piilopaikkoja jne. Vieläkö löytyy epäilijöitä sille, että tämä on vapautus?

Basrassa ryöstely alkaa hiipua ja vuosikymmeniä patoutunut viha sortajia kohtaan uhkaa purkautua vähemmän harmittomalla tavalla – britit joutuvat hillitsemään irakilaisia siviilejä, jotka mieluiten koristelisivat lyhtypylväitä vanhan hallinnon edustajilla. Umm Qasrissa, joka on ollut pisimpään liittouman hallinnassa, elämä on palannut normaaliksi, koulut on avattu ja ihmiset ovat alkaneet puhua avoimemmin siitä pelosta, joka lamautti heidät sodan ensi viikkoihin saakka. Mosul näyttää kukistuvan jo tänään ja Kirkukin varuskunta harkinnee kuumeisesti, antautuako kurdeille vai mahdollisesti lempeämmille amerikkalaisille.

Alkaa olla aika pohtia Vapaan Irakin tulevaisuutta, vaikka toimittajien hätäily YK:n roolilla on ennenaikaista, kuten Javier Solana myönsi tänään. Samalla voidaan luoda katsaus menneisyyteen ja etsiä opastusta maailmanhistoriasta. Jäljellä on suuria kysymyksiä mm. siihen liittyen, ketkä arabisosialistisen Baath-puolueen hirmuhallinnon johtajista saivat surmansa maanantaisessa pommituksessa.

Kuinka diktatuurit ovat kukistuneet?

Kuinka usein diktatuurit kukistuvat sisäisissä vallankumouksissa tai ulkoisen intervention saattelemina? Mihin diktaattorit katoavat? Kuinka vapauttajat otetaan vastaan? Vertailukelpoiset esikuvat ovat yllättävän harvinaisia.

Etelävaltioiden pääkaupunki Richmond vapautettiin 2.4.1865. Vajaan kahden vuorokauden päästä presidentti Abraham Lincoln käveli kaupungissa, jonka vapautuneet neekeriorjat koskettelivat ja tervehtivät häntä Vapahtajana. Salamurhaaja ilmaisi omat tunteensa vain toista viikkoa myöhemmin. Etelävaltioiden presidentti Jefferson Davis pidätettiin, mutta vapautettiin ilman oikeudenkäyntiä jo parin vuoden päästä. Amerikkalaiset ovat tunnetusti lyhytvihaisia.

Paraguayn diktaattori Francisco López kaatui vuosina 1865-1870 käydyssä epätoivoisessa sodassa, jossa maa menetti suurimman osan väestöstään. Naapurimaita ei koettu vapauttajiksi, koska kyse oli rajariidoista ja kansallistunteesta.

Etelävaltioiden näkökulmasta kyse ei ollut Yhdysvaltain sisällissodasta, vaan (osa)valtioiden välisestä sodasta, jonka voittajat olivat miehittäjiä. Myös muualla käytiin sisällissotia, joissa vapautuksen aate liittyi joko maan yhdistämiseen tai itsenäistymiseen. Kirkkovaltio menetti itsenäisyytensä (1870) kun Roomasta tuli Italian pääkaupunki, mutta samoihin aikoihin Balkanille alkoi muodostua uusia itsenäisiä valtioita.

Itsensä vapauttaneet kansat

Kansallisissa myyteissä kerrotaan vapautuksista, mutta Suomen esimerkistä tiedämme, että usein ensi päivät olivat hämmentäviä ja tunteita hallitsi pikemminkin helpotus, toivo ja huoli kuin hillitön riemu ja voiton juhlinta. Melkein aina osallisina oli ulkopuolisia, vaikka kunnia omittiin mielellään omille vapautusliikkeille.

Kotimaisissa vallankumouksissa ovat kukistuneet Turkin (1908) ja Meksikon (1911) pitkäaikaiset yksinvaltiaat, jotka saivat kuitenkin elää. Ulkomaiden avustuksella suoritettiin verisiä vallanvaihtoja Venäjällä (1917), Italiassa (1945) ja Saksassa (1945).

Neuvostotaiteessa ”vapauttajat” otettiin vastaan riemuiten. Naiset ojensivat sotilaille kukkia ja hyväilivät panssarivaunujen tykkejä. Todellisuudessa tällainen lienee romanttinen mielikuva, jonka propagandistit ikuistavat aikanaan niin kuin konsanaan Iwo Jiman ja Berliinin lippujen nostot. Länsimaissa mieleen tulee kaiketi Rooma 4.6. tai Pariisi 25.8.1944. Vapaan Ranskan joukkojen voitonparaatia olivat valmistelleet amerikkalaisten ja brittien maihinnousu sekä saksalaisten hellämielisyys, minkä jälkeen myös kommunistien piskuinen vastarintaliike kiirehti vapauttamaan pääkaupunkia vapauttajistaan.

Diktaattorien kohtalot

Hädän hetkellä diktaattorit eivät ole paenneet kotiseudulleen. Raamatullinen viisaus profeettojen epäsuosiosta kotikentillään lienee ollut Josif Stalinin mielessä syksyllä 1941, kun hän ei harkinnut pakoa Moskovasta Georgiaan. Benito Mussolini jäi kiinni yrittäessään Romagnan sijasta maanpakoon Sveitsiin ja Adolf Hitler jäi bunkkeriinsa Berliiniin, vaikka vaihtoehtona olisi ollut romanttisempi Kotkanpesä.

Irakin vapautusta kotimaisesta diktatuurista pääasiallisesti ulkomaisella interventiolla (unohtamatta kotimaisten kurdien panosta Irakissa) muistuttivat Nikos Sampsonin kansanmurhaan pyrkineen sotilashallituksen kumoaminen Kyproksella (1974), Pol Potin kukistaminen Kambodzhassa (1979), Idi Aminin häätäminen Ugandasta (1979) ja mulla Omarin vallan murskaaminen Afganistanissa (2001).

Reaaliaikaisia TV-kuvia riemuitsevista kansalaisista näytettiin niukasti ja ulkomailla esitettiin vastalauseita, vaikka historia lienee todistanut kiistattomasti, että käänteet tapahtuivat parempaan suuntaan. Diktaattorien kohtalo oli vaihteleva: Sampson päästettiin ”terveydellisistä syistä” Ranskaan, Pol Pot kuoli vuoteeseen, Idi Amin viettää eläkepäiviä Saudi-Arabiassa ja Omar on kateissa. Näissä tapauksissa diktatuuri oli kestänyt varsin lyhyen aikaa.

Saddam Husseinin kohtaloa ei voida ennustaa. Hänen vetäytymisensä kotiseudulleen Tikritiin olisi ennakkotapaus, vaikka BBC:n haastattelema asiantuntija Paul Beaver pitää sitä todennäköisenä – hän myös huomautti, että Venäjän Bagdadin-lähetystön autosaattue oli matkalla Syyriaan Tikritin kautta. Oliko tarkoitus poimia sieltä ”liftareita” kyytiin? Amerikkalaiset saattoivat antaa Venäjälle tuntuvan muistutuksen siitä, ettei kukaan voi diplomaattisen koskemattomuuden turvin liikkua Irakissa huomaamatta ja joutumatta pysäytetyksi, jos aihetta ilmenee.

Irakin historiasta tunnetaan jo vuodelta 874 huolestuttavampi ennakkotapaus jäljettömiin kadonneesta johtajasta, shiialaisten 12. imaamista. Saddam itse tai hänen lähimmät miehensä saattavat yrittää tehdä hänestä samanlaisen myytin, kuten Hitleristäkin yritettiin, mutta nykytekniikalla ruumiin tunnistaminen on helpompaa. Sitä paitsi Saddamista ei tule uutta marttyyriä ainakaan Irakin shiialaisille, kuten voimme todeta riemuitsevista väkijoukoista. Ellei häntä löydy, hän jää kummittelemaan enintään niiden ei-irakilaisten arabien ja eurooppalaisten rauhanpuolustajien mieliin, jotka kieltäytyvät näkemästä totuutta silmiensä edessä – he liittyvät samaan sokeaan seuraan konfederaation, fasismin ja kommunismin puolustelijoiden kanssa.

Irak on vapaa. Yhdysvallat, Britannia ja Australia olivat oikeassa. Maailma on tänään parempi paikka kuin kolme viikkoa sitten.

Kirjoittajasta:
Antero Leitzinger on tutkija ulkomaalaisvirastossa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s