Arabisosialistinen Baath-puolue on hallinnut 1960-luvulta lähtien kahta maata, Syyriaa (1963) ja Irakia (1968). Vaikka puolue julistaa pyrkivänsä arabimaailman yhdistämiseen, se on jakautunut kahteen kilpailevaan haaraan. Palestiinalaiset terroristijärjestöt jakautuivat 1970-luvulle mennessä syyrialais- ja irakilaismielisiin ryhmiin, jotka ovat aika ajoin kahakoineet toisiaan vastaan.

Irakin-Iranin sodan aikaan 1980-luvulla Syyria oli Iranin liittolainen, ja Persianlahden sodassa 1991 Syyrian joukot kuuluivat Irakin-vastaiseen liittoumaan, tosin antaen surkean esityksen taistelukentillä. Tutkijat ovat kuitenkin muistuttaneet aina Syyrian ja Irakin vastakkainasettelusta, vaikka kumpikin diktatuuri on kuulunut Yhdysvaltain mukaan ”roistovaltioihin” tai ”pahuuden akseliin”.

Tätä vastakkainasettelua on pidetty todisteena sitä ajatusta vastaan, että Irak ja Syyria liittolaisineen yhdessä tukisivat kansainvälistä terrorismia. Abu Nidalin kaltaiset yksilöt ja palestiinalaisryhmät ovat toisinaan siirtyneet yhden Baath-puolueen palveluksesta toisen suojelukseen, mutta tutkijat ovat silti korostaneet Syyrian ja Irakin keskinäistä eripuraisuutta.

Bashar al-Assad – Syyrian nuori presidentti (2000-)

Muutos tapahtui viimeistään Syyrian johdon sukupolvenvaihdoksen seurauksena vuonna 2000, mutta todennäköisesti jo aikaisemmin, sillä syksyllä 1998 Syyrian alueeltaan karkottama PKK siirtyi hyvässä järjestyksessä Irakiin – Abdullah Öcalan joutui lentämään Venäjälle, mutta muilta osin Turkin kurdien nimissä toimiva maolaisjärjestö siirsi päämajansa Syyrian armeijan valvomasta libanonilaisesta Bekaan laaksosta Saddam Husseinin valvomaan pohjoisirakilaiseen Makhuriin.

Terrorisoituaan aikansa paikallista kurdiväestöä PKK siirsi joukkonsa Irakin ja Iranin rajaseudun vuorille sekä Iranin kautta Venäjän armeijan valvomaan Armeniaan. Samoihin aikoihin Syyrian ja Irakin välit paranivat, maiden välille avattiin junaliikenne ja Syyria normalisoi suhteensa myös irakilaismielisiin palestiinalaisjärjestöihin kuten PLO:hon. Samaan aikaan Syyrian diktaattori Bashar al-Assad veti joukkojaan Libanonin rannikolta, vieraili Ranskassa (sittemmin myös Britanniassa) ja yritti parantaa Syyrian kuvaa länsimaissa vapauttamalla poliittisia vankeja, mutta nämä olivat kommunisteja ja islamisteja, eivät vapaamielisen opposition edustajia.

Epäilyistä huolimatta viime vuonna uskottiin, että Syyria pyrki rauhaan Israelin kanssa ja irti Yhdysvaltain sanktioista.

Paluu Irakin rinnalle

Irakin sodan edellä Syyria yllätti tarkkailijat liittoutumalla Irakin kanssa, toisin kuin 12 vuotta sitten. Damaskoksessa järjestettiin suuria mielenosoituksia Irakin puolesta ja rajaa raotettiin liikenteelle kumpaankin suuntaan. Eilen Venäjän lähetystön autosaattue yritti evakuointia Bagdadista Syyriaan (ei Jordaniaan, jonne on parempi maantie) ja tänään amerikkalaissotilaat vangitsivat Saddam
Husseinin palatsissa seitsemän sotilasta, jotka osoittautuivat kaikki syyrialaisiksi. Yhdysvallat on jo jonkin aikaa arvostellut sekä Syyriaa että Venäjää asekaupoista Irakin hirmuhallinnon kanssa.

Mitä tapahtui Syyrian perinteiselle ulkopolitiikalle? Minne on hälvennyt Baath-puolueen sisäinen hajaannus ja kateus? Minkä korvauksen Syyria on saanut siitä hyvästä, että se vaaransi orastavat länsisuhteensa? Onko yhä perusteltua väittää, ettei esimerkiksi al-Qaidalla voi olla yhteyksiä Syyriaan, Irakiin ja Iraniin samanaikaisesti, koska nämä valtiot ovat olleet pitkään toistensa vihollisia?

Takapiruna Putin?

Todisteet viittaavat yhä selkeämmin siihen suuntaan, että Vladimir Putinin noustua ensin FSB:n ja sitten koko Venäjän johtoon KGB:n vanhoja yhteyksiä Lähi-idän viimeisiin arabisosialistisiin riitapukareihin on käytetty Syyrian ja Irakin lähentämiseen varsinkin tiedustelu- ja turvallisuuspalvelujen osalta. Syyria on varmasti saanut tästä korvauksen, rahan puutteessa ei-konventionaalisena aseistuksena ja
terroristijärjestöjen kontakteina, jotka se voi joko luovuttaa tuhottavaksi tai ohjata Israeliin. Kummin päin vain, Syyrian tavoittelema hinta on Golanin kukkuloiden palautus.

Vielä viime vuonna vaikutti siltä, että Syyria osallistui kiitettävän aktiivisesti terrorisminvastaiseen taisteluun pidättämällä ja kuulustelemalla Euroopasta livahtaneita islamisteja. Saksan viranomaiset valittivat, että Syyria ja Yhdysvallat kieltäytyivät luovuttamasta tietoja vangitusta Saksan kansalaisesta, jota epäillään osallisuudesta syyskuun 2001 terrori-iskuihin. Muhammed Atta oli aikoinaan matkustellut Syyriaan (hän teki opinnäytteensä Aleppon kaupunkiarkkitehtuurista) ja hänen lähipiiristään löytyi useita kontakteja nimenomaan Syyriaan (mm. ”entiseen” Syyrian salaisen palvelun asiamieheen) sekä Turkin islamisteihin, joilla on epäilty olleen PKK:n tavoin yhteyksiä
Syyrian kautta Libanoniin tai Iraniin. Viimeaikaiset tapahtumat ja julkinen välirikko Yhdysvaltain kanssa antaa kuitenkin aihetta epäillä, että Syyrian yhteistyöhalukkuus onkin ollut teeskentelyä ja harhaan johtavaa jälkien peittelyä.

Arabimaiden tulevaisuusskenaariot

Onko Lähi-itään muodostunut Yhdysvaltoja, NATOa ja Turkkia vastustava Baath-liittouma? Mikä on sen suhde Iranin vanhoilliseen papistoon ja turvallisuuspalveluihin sekä saudiarabialaisiin ja jemeniläisiin terroristeihin?

Mikäli Yhdysvaltain ulkopoliittisilla näkijöillä on pitkäjänteisiä suunnitelmia Lähi-idän ja koko islamilaisen maailman vakauttamiseksi Irakin vapautuksen jälkeen, Syyriaan on kiinnitettävä huomiota. Syyrian demokratisoiminen, sen terroristiyhteyksien katkaiseminen (niin palestiinalaisiin, saudeihin kuin kurdeihin), sen armeijan vetäminen Libanonista ja Israelin-vastaisen rajan demilitarisoiminen ovat avainasemassa tulevaisuuden kannalta. Mikäli tässä onnistutaan,
Egyptistä ja Libanonista Kuwaitiin saakka muodostuu rauhanomaisten, ystävällismielisten arabimaiden suojavalli Saudi-Arabiaa uhkaavan vallankumouksen varalle.

Panarabialaiset pyrkimykset voidaan ohjata Mekkaa ja Medinaa 1920-luvulle saakka hallinneen hashemiittidynastian ja perustuslaillisen kalifaatin utopian suuntaan. Sieltä voisi löytyä vaihtoehto arabien etuja vahingoittaneelle sosialismille ja wahhabilaisuudelle.

Samaan tapaan kuin Eurooppa on monessa suhteessa palautunut vuoden 1919 aikoihin, myös Lähi-idän on murrettava maailmansotien jälkeisten valtionmuodostusten ja rajanvetojen ikuisuuden lumo. Irakin pirstominen useaksi itsenäiseksi valtioksi tai Vapaan Irakin yhdistäminen Jordanian, Syyrian, Libanonin ja Palestiinan kanssa ovat yhtä lailla hyväksyttäviä ideoita, jotka voivat tyydyttää arabien todellisia tarpeita ja tunteita paremmin kuin tähänastiset muotiaatteet.

Arabisosialismista vapauteen?

Artikkelissaan kukoistavan islamilaisen sivilisaation auringonlaskun syistä professori Bernard Lewis osoittaa, kuinka Euroopasta omaksutut kansallisen ja kansainvälisen sosialismin aatteet (mm. juutalaisvastaisuus) ovat turmelleet Lähi-itää. Niistä seurasi sotilaallisia, taloudellisia ja poliittisia pakkomielteitä, jotka eivät vastanneet todellisuutta. Arabit kärsivät nöyryyttäviä tappioita sodissa, jäivät riippuvaisiksi öljystä ja ovat jakautuneet enemmän tai vähemmän ihmisoikeuksia loukkaaviksi valtioiksi.

Itsetutkiskelun sijaan aikaa on hukattu syntipukkien jahtaamiseen. Milloin ristiretkiä tai mongoleja, milloin osmaneja tai eurooppalaisia siirtomaavaltoja, milloin ”kapitalismia”, yhteiskunnan maallistumista tai kristittyjä ja juutalaisia ylipäätään on syytetty Lähi-idän ongelmista.

Toipuakseen arabien pitäisi luopua varustautumisesta Israelia vastaan (mikä on palvellut vain Venäjän etuja sitoessaan Turkin ja länsimaiden resursseja), omaksua vapaa markkinatalous ja siirtyä demokratiaan.

Tämä kaikki edellyttää Baath-ideologian hylkäämistä ja kääntymistä päinvastaiseen suuntaan. Kyse ei ole vain yhdestä sotaretkestä eikä yhden perheen hirmuvallan murskaamisesta, vaan laajemmasta mullistuksesta, Lähi-idän vapauttamisesta arabisosialismin
kurimuksesta. Olisi sääli, jos tilaisuus jäisi käyttämättä kansalaismielipiteen lyhytnäköisyydestä aiheutuvien Yhdysvaltain ja Britannian sisä- tai ulkopoliittisten paineiden takia. Kun Condoleezza Rice ja Paul Wolfowitz kohdistavat kritiikkiä Syyriaan, sitä ei pidä tulkita kyltymättömyydeksi ja hakuammunnaksi, vaan ilmaukseksi taustojen ymmärtämisestä ja syvällisestä vastuullisuudesta maailmanrauhan ja vapauden puolesta.

[Alaotsikot toimituksen]

Linkkejä:
What went wrong? – kukoistava islam sortui vapauden puutteeseen
Bashar al-Assad – Syyrian presidentti

Kirjoittajasta:
Antero Leitzinger on tutkija ulkomaalaisvirastossa.