Pelon aikakauden paluu

Pitkäperjantaina 18. huhtikuuta oli pikku-uutisena Suomenkin lehdissä, että liberaali Venäjän duuman jäsen Sergei Jushenkov oli murhattu Moskovassa edellispäivänä. Jushenkov oli yksi niistä lahjomattomista demokratian puolustajista Venäjän politiikassa, jotka ovat yhä uskaltaneet käyttää avoimesti ääntään. Hän rohkeni vastustaa Tshetshenian sotaa ja kritisoida turvallisuuspalvelujen vallan kasvattamista ja autoritäärisen poliisivaltion luomista Vladimir Putinin aikana. Moni uskookin, että hänet vaiennettiin juuri tämän takia.

Jushenkov kannatti myös länsimaiseen oikeusjärjestykseen perustuvaa markkinataloutta, mikä suututti gangsterikapitalismista hyötyviä entisen kommunistieliitin ja turvallisuuspalvelujen jäseniä. BBC rohkenikin todeta, että poliittinen liberalismi alkaa Venäjällä olla hengenvaarallista.

Merkit ovat viitanneet samaan suuntaan jo vuosia. Jushenkov ei nimittäin ollut ensimmäinen. Suomessakin muistetaan ehkä vielä liberaalin naispoliitikon Galina Starovoitovan murha Boris Jeltsinin ajan loppupuolella. Sitäkään ei selvitetty, vaikkakin Latvia pidätti vuonna 2001 Venäjän sisäministeriön omon-upseerin Starovoitovan murhasta epäiltynä. Viimeksi Jushenkovin edustaman liberaalipuolueen johtaja Vladimir Golovljov murhattiin Moskovassa elokuussa.

Viikatemies riehuu Venäjällä

Itse asiassa Venäjällä, Valko-Venäjällä ja Ukrainassa on syksystä 1999 lähtien murhattu, kadonnut tai kuollut epäilyttävissä olosuhteissa—tyypillisesti onnettomuuksissa—kymmeniä länsimielisiä poliitikkoja, kansanedustajia, toimittajia, liikemiehiä ja muita vaikuttajia. Samana syksynä murhattiin Moskovassa Magadanin kuvernööri Valentin Tsvetkov ja aiemmin myös Pietarin varakuvernööri Mihail Manevitsh ja Kamtshatkan aluejohtajan sijainen Aleksei Kotljar tapettiin ilmeisissä tilausmurhissa.

Vain hyvin harva tapaus on saanut kansainvälistä julkisuutta, kuten toimittaja Georgi Gongadzen tapaus Ukrainassa ja sekä Ukrainan että Valko-Venäjän johtavien liberaalien oppositioehdokkaiden kuolemat ja katoamiset juuri ennen vaaleja. Gongadzenkaan tapaus tuskin olisi tullut tunnetuksi lännessä, jollei maasta paenneen turvallisuuspalvelun upseerin ja presidentin henkivartijan nauhoitus lähes varmasti osoittaisi presidentti Leonid Kutshman itse antaneen murhakäskyn.

Vuosien 2001-2002 mittaan Venäjällä kohdistui myös salaperäisten onnettomuuksien aalto korkeisiin virkamiehiin ja sotilasjohtoon. Idän asioita seuraavien piirissä puhuttiinkin ”puhdistuksista”, vaikka virallista totuutta tuskin koskaan saadaan. Tunnetuin epäselvissä onnettomuuksissa kuolleista oli suosittu kenraali ja Krasnojarskin kuvernööri Aleksandr Lebed, jonka kerrottiin kuolleen helikopterionnettomuudessa. Hän oli riitaantunut tiedustelupalvelun ja sisäministeriön kanssa jo vuosia ennen, solmittuaan Tshetshenian ensimmäisen sodan päättäneen rauhan Hasavjurtissa Dagestanissa.

Serbian murhavyyhdit purkautuvat

Vähän aikaa sitten murhattu Serbian länsimielinen pääministeri Zoran Djindjic oli maansa ylivoimaisesti voimakkain demokraattisiin arvoihin sitoutunut johtaja. Ilman häntä ei Serbia olisi lähtenyt eurooppalaisen demokratisoitumisen tielle eikä ”Savan Stalinia”, Jugoslavian diktaattori Slobodan Miloseviciä, olisi ehkä koskaan saatu tuomiolle Haagiin, sillä serbinationalisti Vojislav Kostunica pyrki tukijoukkoineen suojelemaan Milosevicin kannattajia ja äärinationalistien kanssa läheisesti samaistuvaa järjestäytynyttä rikollisuutta.

Djindjicin murhan tutkimusten myötä vyyhti alkoi nopeasti purkautua Serbia-Montenegron julkisuudessa. Irakin ympärillä puidut asekauppaan, terrorismin tukemiseen ja muuhun likaiseen peliin liittyvät asiat eivät ole enää pysyneet kokonaan lännen hyväntahdon pinnan alla eikä ainakaan Venäjää pienempien maiden kuten Ukrainan ja Serbian kohdalla ole enää vaiettu entiseen malliin.

Osa Washingtonin aiheellisesta kritiikistä näyttää Irakin myötä viimein myös sylttytehtaiden suuntaan, mikä on rohkaissut länsimielisiä idässä. Pelon vuosina kadonneiden ruumiita on kaivettu esiin, entinen presidentti mukaanlukien. Milosevicin lähimmät tukijat—vaimo Mirjana Markovic ja poika Marko Milosevic mukaanlukien—pakenivat Moskovaan. Kostunican avustajien yhteyksiä Djindjicin murhaajiin tuli julkisuuteen. Serbinationalisteja tukenut Ranska puhui yhä ainoastaan rikollisyhteyksistä, yrittäen antaa sen vaikutelman, että Djindjicillä itsellään olisi ollut hämäriä taustoja. Valitettavasti osa suomalaismediastakin meni tähän halpaan.

Mitä tapahtuu Länsi-Euroopassa?

Joukkomurhien uhrien hautoja on kaivettu esille myös vapautetussa Irakissa, mutta sekään ei näy vakuuttaneen amerikkalaisvastaisia Irakin sodan oikeutuksesta. Euroopassa näyttääkin alkaneen uusi suomettumisen aikakausi. Sananvapaus kyseenalaistuu ja ”poliittisen korrektiuden” nimissä leimataan taas väärin ajattelevia, jotka uskovat muodista pois menneisiin vapauden ja rohkeuden arvoihin. Totalitaarisesti ajatteleva vähemmistö ei enää kaihda väkivaltaa sananvapautta puolustavien tai muuten vain erimieltä olevien vaientamiseksi.

Ranskassa Jean-Marie Le Penin äärioikeiston kannattajat uhkailevat ja pahoinpitelevät säännöllisesti poliittisia vastustajiaan, liberaaleja ja maahanmuuttajia. Alankomaissa äärivasemmistolainen aktivisti murhasi itseään ärsyttäneen populistipoliitikon Pim Fortuynin. Muuallakin Euroopassa yhä likaisemmat keinot näyttävät tulleen osaksi poliittisten vastapuolten ulospelaamista skandaalien, tahallisten vuotojen ja mediahallinnan avulla. Vasemmistolainen ja/tai nationalistinen mediahegemonia suuressa osassa Eurooppaa on mahdollistanut hyvin nopean ”yleisen” mielipiteen muokkaamisen, kuten voitiin havaita Irak-hysterian lietsonnan yhteydessä. Venäjän raaka miehityssota Tshetsheniassa tai Ranskan öljysodat Afrikassa eivät kiinnostaneet median ohjaamaa ”kansalaismielipidettä”.

Tuore uutinen kertoo, että Norjassa ääriliikkeet ovat nousseet suurimmiksi puolueiksi ohi maltillisten hallituspuolueiden. Äärivasemmisto on ohittanut suosiossaan sosialidemokraattisen Työväenpuolueen ja äärioikeisto porvarilliset Höyren ja Kristillisdemokraatit.

Kuka enää puolustaa demokratiaa?

Kun jatkamme Yhdysvaltain ”tahdittoman” unilateraalisuuden kauhistelemista, meidän olisi myös syytä kysyä, ovatko Euroopan demokraattinen poliittinen kulttuuri ja sananvapaus vaarassa? Elämmekö uutta taistolaisuuden aaltoa, jossa mikä tahansa Venäjän hirmuvalta tai Ranskan omaneduntavoittelu on ”rauhanrintamaa”, kunhan se suuntautuu Yhdysvaltoja vastaan? Jos kaikki mitä Yhdysvallat edustaa on pahaa, merkitseekö se, että Euroopassa älymystö on kääntänyt selkänsä vapaudelle ja muille ”länsimaisille” arvoille?

Euroopassa puhutaan kyllä hurskaasti YK:n roolin tärkeydestä, mutta vastaako YK sitten moraalisia velvoitteita jollaisia maailmanpoliisille pitää asettaa? YK äänesti juuri nurin Tshetshenian törkeät ihmisoikeusloukkaukset tuomitsevan julkilausuman—Venäjän, Intian, Kiinan, Libyan, Kuuban ja muutaman pienemmän diktatuurin, mutta myös Ukrainan sekä vasemmistohallitusten johtamien Venezuelan ja Brasilian äänin. Moni ”suomettunut” maa pidättäytyi äänestämästä. Ranska sentään ansaitsee hyvän sanan, sillä se asettui yllättäen Yhdysvaltain ja muiden ihmisoikeuksien puolustajain puolelle.

Jos Eurooppa ei puolusta demokraattista poliittista kulttuuria ja sananvapautta edes lähialueillaan, vaan asettuu Irakin ja Syyrian kaltaisten diktatuurien puolustajaksi, minkälaisen viestin se lähettää Venäjän, Ukrainan, Valko-Venäjän ja Moldovan demokraateille, jotka vielä yrittävät kamppailla länsimaisten arvojen puolesta näissä maissa? Jos Eurooppa olisi 1990-luvulla asettunut vankasti tukemaan demokratialiikkeiden ja opiskelijoiden massiivisia mielenosoituksia mm. Serbiassa, ei amerikkalaisten väliintuloa Kosovossakaan olisi ehkä tarvittu. Sen sijaan Eurooppa suhtautui Balkanin tapahtumiin samalla välinpitämättömällä torjunnalla, jolla se nyt haluaa vaieta Ukrainan, Venäjän, Valko-Venäjän ja Moldovan ihmisoikeusloukkauksista.

Sen sijaan että Länsi-Eurooppa puolustaisi läntisiä arvoja edes omalla mantereellaan, se mahdollistaa välinpitämättömyydellään ja ”poliittisella korrektiudellaan” sen, että jatkossakin hyvät ja rohkeat ihmiset kuten Djindjic ja Jushenkov voidaan häikäilemättömästi vaientaa murhaamalla.

Kirjoittajasta:
Anssi Kullberg on Suomen Paneurooppa-nuorten varapuheenjohtaja, toiminut Ulkomaalaisviraston tutkijana ja Suomen Islamabadin-edustuston harjoittelijana, sekä vastikään palannut Pakistanista ja Afganistanista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s