Kepun vähemmän suloisen myrkyn keittäjät

”Kaikkien aikojen rankin poliittinen skandaali”, ”Suomen poliittisen historian yksi surullisin sivu”. Siinä Ilkan ja Keskisuomalaisen päätoimittajien Kari Hokkasen ja Erkki Laatikaisen esittämät luonnehdinnat Jäätteenmäki-katastrofista. Ne perustuvat vankimpaan mahdolliseen asiantuntemukseen, sillä juuri nämä herrat keksivät Jäätteenmäen puheenjohtajuuden ja puhalsivat ideansa hurmokseksi kepulaiseen kenttään.

Media- ja ehkä muukin seksikkyys sekä maakuntauho sekoittivat vanhenevien miesten pehmenevät päät, niin että he eivät tunteneet huolta piilodemarin ja hyvin keskinkertaisen juristin valinnasta maalaisliittolaisen arvoperinnön omaavan puolueen puheenjohtajaksi. Hokkanen julisti, että ”Etelä-Pohjanmaan kannalta ehdottomasti tärkein ajankohtainen hanke on saada maahan eteläpohjalainen pääministeri”. Hamelnin pillipiiparin tavoin he johtivat hankkeeseen liittyneet joukkonsa ja puolueensa järveen.

Kun Jäätteenmäki jo sijaispuheenjohtajana suorastaan syöksyi demarien voimakoneen SAK:n syliin, ei jäänyt eväitä haastaa demarivaltaa politiikan sisältökysymyksillä. Niskaan puhalletut pääministeripaineet panivat näin turvautumaan epätoivoiseen tekoon, joka sekään ei yltänyt asian ytimeen. Yllätys oli kivimuurin nousu jo tasan kuukauden kuluttua sitä ennakoineesta kolumnistani.

Nyt nyyhkitään ”hankkeen” seurauksia. Laatikaisen mukaan ”erityisen tärkeää on, että asiat nyt perataan loppuun saakka, viimeisintä piirtoa myöten, olkoonpa pohjalla lopulta mitä ja ketä tahansa”.

Vääristä henkilövalinnoista vastuu kuuluu aina yksiselitteisen selvästi valitsijoille, mutta olisi todella syytä tietää, keitä tässä keitoksessa on ollut kauhan varressa Hokkasen ja Laatikaisen lisäksi.

Ilkan mielipidesivusta päätellen taustalla on runsaasti heidän laillaan hurahtaneita saman ikäpolven huru-ukkoja, jotka vuodattavat kyyneleitä siitä, miten kepua ja ”hentoa naista” on kohdeltu väärin. Mukana näyttää olevan tahoja, joiden tulisi olla poliittisesti sitoutumattomia kyseisten lehtien tavoin. Oli hienoa kehaista kaveripiirissä tehneensä maahan pääministerin. Mutta ilo päättyi inhimillisesti katsoen liian varhain.

Kysehän ei ole oikeasta tai väärästä, vaan uhkayrityksestä ja poliittisesta tyhmyydestä, joka sai palkkansa. Sitä saa, mitä tilaa.

On kiitelty pääministerivaihdoksen joustavuutta. Toisin kuin Jäätteenmäki Matti Vanhanen näyttää oikeasti uskovan omiin arvopäämääriinsä, mutta juuri joustavuus niistä luopumiseen poliittisten tavoitteiden hyväksi näyttää pahaenteisen suurelta. Dag Hammarskjöld varoitti, että joustavuus ei saa merkitä rohkeuden puutetta.

Paine tulee olemaan kova, sillä Jäätteenmäki -hankkeella kepu ajettiin demarien pihteihin ennen näkemättömällä tavalla. Demareilla ei ollut tarvetta vaatia pääministerin paikkaa itselleen, koska he saivat entistä vahvemman niskaotteen hallituskumppanistaan, jolla kuitenkin on keulakuvan rasite aikojen vaikeutuessa.

Jopa kepun valtioviisaaksi ylennetty Seppo Kääriäinen äityi jälkijaossa saamastaan ministerinsalkusta ylistämään demarien höveliyttä. Demarien päälehti uhosi kuitenkin, että ”keskustalla ei ole nyt varaa suureen uhoon […] Jäätteenmäki -skandaali löi keskustan kanveesiin ottamaan lukua. Kukaan ei tällä hetkellä näe keskustalla muuta ulospääsyä kriisistä kuin toimintatapojensa muuttamisen”.

Demarien veret seisauttava uho on siis sallittua, mutta kepun ei. Kepun on vain vastaanotettava vaieten tämä ja paljon muuta nöyryytystä. Se kun lisää luottamusta. Lipponen on perustanut puhemiehen pallille varjohallituksen, joka jättää varjoonsa pääministerin. Tämä puolestaan esittää häntä Prodin seuraajaksi Brysseliin. Luottamusta lisäävä toimi tämäkin.

Tätä myrkkykeitosta nieleskelemme vielä kauan. Jäätteenmäen johdolla kokoon juostua hallitusohjelmaa kuvaisi sattuvimmin armeijan runokielen ilmaus, jota ei voi käyttää julkisesti. Kun avoimiksi jääneitä kohtia nyt sovelletaan entistä vehvemmin demarien ehdoilla, on porvarillinen politiikka todella pohjamudissa.

Kokoomuksen Itälä moitti hallitusta vision puutteesta. Mutta kokoomus oli demarien apupuolueensa syönyt omat eväänsä niin tarkoin, että se ei itse esittänyt vielä hallitusohjelman uusintakäsittelyssäkään edes alkiota oppositiovisioksi. Siinä olisi ollut tuhannen taalan paikka.

Kepun ylimääräinen puoluekokous on koko maan kannalta kovassa saumassa, mm. Viron EU-jäsenyyden vuoksi. Jos se vain tyytyy siunaamaan tapahtuneet operaatiot, ei uutta tilaisuutta ehkä enää tarjota. Ymmärrettävästi Hokkanen ja Laatikainen esittävät koko ylimääräisen kokouksen peruuttamista.

On tietenkin suuri houkutus soveltaa katkeraan loppuun saakka Winston Churchillin kuvaamaa toimintatapaa: ”Ihmiset silloin tällöin kompastuvat totuuteen, mutta useimmat vain nousevat ja kiirehtivät tiehensä kuin mitään ei olisi tapahtunut”. Pahaenteiseltä vaikuttaa puolueensa puheenjohtajaksi ilmoittautuneen pääministerin toteamus, että puolueen kriisi on nyt ohi.

Kyllä näyttää sittenkin olevan viisautta siinä, että monissa tehtävissä eläkeikä on kuudenkympin tienoilla. Eivätköhän mm. professorin arvonimellä palkitut Hokkanen ja Laatikainen ole jo tehneet riittävästi journalistisia ja varsinkin poliittisia palveluksia kepulle ja Suomelle. Peiliin katsominenkin käy iän myötä vain entistäkin vastenmielisemmäksi.

Että niin paljon nähneen sokean Reetan piti vielä tämäkin surkeus nähdä!

Kirjoittajasta:
Kauko Parkkinen on juristi ja valtiotieteilijä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s