Mannermaan vastaisku: Friedrich Naumann

Saksalaisten sosiaaliliberaalien oppi-isä Friedrich Naumann (1860-1919) tunnetaan myös geopoliittisena teoreetikkona, joka hahmotteli lujaa ”Mitteleuropaa” liberaalisen Britannian ja barbaarisen Venäjän väliin. Kirjassaan ”Demokratie und Kaisertum” (Berlin 1900) Naumann tunnustautui sosialistiksi (s. 3), mutta toivoi aatetovereiltaan ”opportunistis-demokraattista politiikkaa” (s. 6-7). Naumann piti selvänä, että ennen pitkää ”porvarillisen” liberalismin tulisi seurata sosialidemokratiaa (s. 18), kunhan sosialidemokratia luopuisi välittömästä proletariaatin diktatuurin vaatimuksestaan ja omaksuisi demokraattiset lyhyen aikavälin tavoitteet. Naumann arvosteli Saksan politiikan viimeistä todellista liberaalia, Eugen Richteriä (1838-1906), joka hallitsi ”diktatorisesti” Edistyspuoluetta (s. 27) ja oli periaatteesta vastustanut kaikkea Otto von Bismarckin politiikkaa (s. 28). ”Sen enempää uudesta nationalismista kuin sosialismistakaan hän ei ole päästänyt sieluunsa mitään, ja vielä tänäänkin hän on eräänlainen manchesterilainen saari muuttuneessa maailmassa.” (s. 28), arvosteli Naumann Richteriä.

Klassinen liberalismi, jota 1830-luvun jälkeen nimiteltiin ”manchesterilaiseksi” (etenkin talouspolitiikassa) tai ”sosiaalidarwinismiksi” (sosiaalipolitiikassa), oli perustunut eettiseen utilitarismiin. Naumann ja muut aikansa ”uusliberaalit” (nimitys käännettiin päälaelleen 1980-luvulla) kielsivät utilitarismin. Naumann kiitteli ”marxilaista historiallista materialismia” siitä, että se oli huomattavasti vaikuttanut sen harhakäsityksen voittamiseen, jonka mukaan filosofiassa olisi perimmältään kyse ”kaikkien ihmisten luonnonoikeudesta yhtäläiseen onneen.” (s. 32). Onnellisuuden tavoittelun sijaan Naumann nosti velvollisuuden omaa säätyään ja kansallisuuttaan kohtaan, ennakoiden sosiaaliliberaalien (mm. Suomen kansanpuolueen ja Liberaalisen kansanpuolueen) 1900-luvulla suosimaa ”keskiluokkaisuutta”: ”Kyse ei ole onnesta, vaan velvollisuudesta sitä säätyä kohtaan, johon kuuluu, ja kansaa kohtaan, johon on syntynyt.” (s. 33).

Naumann ihaili Bismarckin aikaista hovisaarnaajaa Adolf Stöckeriä (1835-1909), joka oli jo 1870-luvulla yrittänyt yhdistää kansallismielisen ja kristillisen konservatismin sosialismiin. Stöcker avasi Naumannillekin ”tien vapaudelliseen, isänmaalliseen sosialismiin” (s. 107). Naumannin harmiksi konservatiivit, varsinkin Itä-Preussin vanhoilliset ylimykset, ”junkkerit”, olivat hylänneet Stöckerin, koska eivät voineet sietää minkäänlaista demokratiaa. Katoliset olivat Naumannille liian kansainvälisiä ollakseen kunnon nationalisteja ja demokraatteja (s. 120). Toisin kuin Stöcker, Naumann ei kuitenkaan ollut juutalaisvastainen. Vuosisadan vaihteessa Naumann sivuutti Stöckerin lietsoman juutalaisvastaisen liikehdinnän konservatismin ”epäaristokraattisena lajina”, jolla ei olisi tulevaisuutta Saksassa (s. 103-104).

Naumann vihasi Saksan yhdistymisen aikaa, vuosia 1867-1877, jolloin maan taloutta vapautettiin ja ”Pyhä Manchester oli porvariston pyhimys” (s. 148). Naumannin helpotukseksi Saksan politiikka oli 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä etääntynyt liberalismista. Marraskuussa 1896 oli perustettu Kansallissosiaalinen yhdistys, jonka ehdokkaaksi Naumann asettui kaksi vuotta myöhemmin. Yhdistyksen muita jäseniä olivat mm. M. Wenck ja kirjailija Max Lorenz. ”Me haluamme näyttää, että nationalismi ja sosialismi voidaan sulattaa poliittiseksi ykseydeksi…” (s. 229).

Naumannin ”kansallissosiaalisuuden” hetki koitti ensimmäisen maailmansodan alettua. Kirjassaan ”Mitteleuropa” (Berlin 1915) hän edelleenkin torjui juutalaisvastaisuuden (s. 70-72), mutta ylisti sosialismin saavutuksia sen jälkeen kun Saksan sosialidemokraatit olivat luopuneet räikeästä vallankumouksellisuudestaan ja hyväksyneet keisarillisen ulkopolitiikan. Naumann perusti ajatuksensa Euroopan yhdentymisestä Saksan ja Itävalta-Unkarin vuonna 1879 solmimalle liitolle, joka oli Bismarckin ansiota. Naumannin mukaan se oli vapauttanut Euroopan Venäjän ylivallasta. Perustelun vilpittömyyteen on kuitenkin vaikea uskoa, sillä Venäjän perivihollinen oli Britannia, jonka kanssa monet saksalaiset olivat halunneet liittoutua ennen maailmansotaa, mutta Naumannin mielestä oli parempi pysytellä tässä vastakkainasettelussa puolueettomana. Kirjassaan hän tarjosi yhteistyötä Ranskalle, vaikka Saksa oli julistanut sodan Ranskalle ennen Britanniaa. Turkki oli Naumannille sodanaikainen aseveli, jonka pysyvään eurooppalaistumiseen hän ei kuitenkaan uskonut.

Vapaakauppa-aate edisti Naumannin mielestä vain Britannian taloudellisia etuja ja jos Eurooppa liittoutuisi brittien kanssa, se joutuisi tyytymään ”nuoremman liikekumppanin” asemaan (s. 176) ja puolustamaan Britannian maailmanlaajuisia intressejä. Koska Naumann ei uskonut vapauteen eikä todelliseen liberalismiin, hän hylkäsi ajatuksen länsiliittoumasta ja haki sen sijaan tukea ”Keski-Euroopasta”, joka ansaitsi tulla itse maailman keskipisteeksi (s. 176). Naumannin ajatus Euroopan yhdentymisestä oli ”sodan hedelmä” (s. 263), jota hän tuskin olisi esittänyt, ellei ensimmäisen maailmansodan akselivaltojen liitto olisi väkisinkin nostattanut ihmisten mieliin ajatusta kiinteän yhteistyön jatkamisesta myös rauhan tultua.

Linkkejä
Lännen lyhyt historia, osa 1
Lännen lyhyt historia, osa 3
Lännen lyhyt historia, osa 4
Lännen lyhyt historia, osa 5

Kirjoittajasta:
Antero Leitzinger on tutkija ulkomaalaisvirastossa.