Lännen lyhyt historia, osa 3/5

Republikaaninen ulkopolitiikka: Yhdysvallat 1860-1941

Yhdysvaltain ”War Between States” (1860-1865) oli Republikaanisen puolueen ulkopolitiikan ensimmäinen testi. Republikaanit olivat sekaantuneet muiden (osa)valtioiden sisäisiin asioihin moraalisin perustein, (orjien) vapauden nimissä. Sovellettaisiinko samaa ”ristiretkiasennetta” myös Yhdysvaltain ulkopuolella?

Aikalaisten mielestä Yhdysvaltain ulkopolitiikan käännekohta oli vuosi 1898, jolloin Yhdysvallat julisti sodan Espanjalle ja mitätöi virallisesti Havaijin itsenäisyyden. Presidenttinä oli republikaani William McKinley (1843-1901), jonka politiikka ajoi liberaalit republikaanit epätoivoon. McKinley yritti hillitä arvostelua julistamalla sodan päämääräksi Kuuban vapautuksen. Kuuba saikin itsenäisyytensä 20.5.1902. Myös Filippiineillä oli uskottu amerikkalaisten tähtäävän alueliitosten sijasta sorrettujen kansojen vapauttamiseen, ja Emilio Aguinaldo oli julistanut 12.6.1898 Filippiinit itsenäiseksi valtioksi, tervehtien amerikkalaisia vapauttajina. Filippiinien itsenäisyyttä kannattivat kuuluisista republikaaneista mm. saksalaissyntyinen sisällissodan kenraali Carl Schurz (1829-1906) ja entinen presidentti Benjamin Harrison (1833-1901). Heidän mielestään sota oli oikeutettua vapauden puolesta, ei valloituksia varten. Ratkaisevassa äänestyksessä Yhdysvaltain senaatissa 6.2.1899 äänet jakautuivat kuitenkin tasan, ja varapresidentin kanta ratkaisi. Kaksi päivää aikaisemmin amerikkalaisten ja filippiiniläisten välillä oli käyty kahakka. Aguinaldo ryhtyi sissisotaan kahden vuoden ajan, kunnes antautui 19.4.1901.

Moorfield Storey on kuvaillut Filippiinien merkitystä Yhdysvaltain politiikassa kirjassaan ”The Conquest of the Philippines by the United States 1898-1925” (New York 1928). Filippiinit pysyi vuosikymmenien ajan poikkeuksena, jota huomattava osa amerikkalaisista ei voinut hyväksyä. Yhdysvallat suoritti interventioita myös vallankumouksen raastamaan Meksikoon (1914) ja Hispaniolan saarelle (Dominikaaniseen tasavaltaan ja Haitiin) vuosina 1915-1916, mutta näihin ei liittynyt mitään taloudellisia tai poliittisia intressejä, vaan motiivit olivat moraalisia. Amerikkalaisten tukemat poliitikot toimivat itse asiassa enemmän amerikkalaisten etuja vastaan kuin amerikkalaisten syrjäyttämät korruptoituneet hallitukset, kertoo Arthur S. Link kirjassaan ”Woodrow Wilson and the progressive era 1910-1917” (New York 1954, s. 103).

Kun Euroopassa raivosi ensimmäinen maailmansota, amerikkalaiset olivat haluttomia sekaantumaan siihen. Innokkaimmin ympärysvaltojen puolesta kampanjoivat republikaanit, joita moraaliset perusteet koskettivat eniten ja jotka saivat perinteisesti tukea Uuden Englannin brittiperäiseltä väestöltä. Presidentti Woodrow Wilson (1856-1924) oli ensimmäinen etelävaltiolainen Yhdysvaltain johdossa puoleen vuosisataan. Hän oli ihannoinut valtiomiehiä, jotka vastustivat imperialismia, mutta 6.12.1911 hän oli pitänyt puheen juutalaisten oikeuksien puolesta ja arvostellut Venäjää, vaatien suhteiden katkaisemista Venäjän kanssa. (Harley Notter: ”The Origins of the Foreign Policy of Woodrow Wilson”, Baltimore 1937, s. 179-180)

Wilsonin päätös asettua ympärysvaltojen puolelle oli hyvin vaikea, mutta sitä helpotti Venäjän vallankumous, joka herätti toiveita maan uudistumisesta. Yhdysvallat tunnusti Venäjän väliaikaisen hallituksen 20.3.1917 ja Wilson teki välittömästi sen jälkeen päätöksensä sotaan ryhtymisestä. Taustalla oli pitkä ja monipuolinen julkinen keskustelu, jossa ympärysvallat—etenkin Britannia—olivat onnistuneet vakuuttamaan amerikkalaisia siitä, että kyse oli vapauden, demokratian ja rauhan periaatteista. Keskusvaltojen propaganda oli painottanut eri asioita ja arvioinut väärin amerikkalaisten moraalisen suuttumuksen voiman.

Tässä yhteydessä on syytä todeta, ettei kumpikaan maailmansota alkanut hillittömästä asevarustelusta, kuten Barbara Tuchman on väittänyt Pulitzer-palkinnon saaneessa kirjassaan. Patrick Glynn kutsuu Tuchmanin teoriaa ”Sarajevon harhaopiksi”, jonka loivat ensimmäisen maailmansodan hävinneet saksalaiset sekä bolshevikit. (Mona Charen: ”Useful Idiots”, Washington 2003, s. 151-153)

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin, toisen maailmansodan aikaan tilanne oli hyvin samanlainen sillä erotuksella, että silloin republikaanit kannattivat eristäytymispolitiikkaa voimakkaammin kuin demokraatit. Amerikkalaisten pääpuolueiden poliittisissa asenteissa oli tapahtunut 1930.luvulla muutoksia, joiden seurauksena Demokraattisesta puolueesta tuli vasemmistopuolue. Kun vielä 1920-luvulla tehdas- ja kaivostyöväestö sekä neekerit olivat kannattaneet useammin republikaaneja, Franklin Rooseveltin (1882-1945) epätavallisen pitkä ja yksinvaltainen hallituskausi käännytti heidät demokraateiksi. Vastaavasti republikaanit onnistuivat vasta toisen maailmansodan jälkeen levittäytymään etelävaltioihin.

Yhdysvallat oli Rooseveltin valtaannousuun saakka kieltäytynyt tunnustamasta Neuvostoliittoa, mutta Rooseveltin aikana, pitkälti kommunistivakoojen (Alger Hiss) ja valehtelevien lehtimiesten (Walter Duranty) vaikutuksesta, Yhdysvallat kääntyi Neuvostoliiton liittolaiseksi. Myöhemmin kommunismin vastustajina tunnetuiksi tulleet amerikkalaiset republikaanit suhtautuivat Neuvostoliittoon toisen maailmansodan jälkeen äärimmäisen luottavaisesti ja pitkämielisesti. Kenraali Dwight Eisenhower (1890-1969) kääntyi neuvostovastaiseksi kesällä 1947 (Stephen E. Ambrose: ”Eisenhower”, osa 1, New York 1983, s. 468); Richard Nixon (1913-1994) tunnusti olleensa venäläismielinen Churchillin puheeseen saakka vuonna 1946 (Richard Nixon: ”The real war”, 1980); John Foster Dulles (1888-1959) yritti nähdä stalinismin parhain päin vuoteen 1949 saakka (Leonard Mosley: ”Dulles”, New York 1978, s. 199), ja hänen veljensä Allen Dulles (1892-1968) havahtui niin ikään vasta vietettyään jonkin aikaa sodanjälkeisessä Saksassa. Nixonista tuli senaattori Joseph McCarthyn (1908-1957) avustaja ”kommunistivanoissa” ja Eisenhowerin varapresidentti. Vanhemmasta Dullesista tuli Eisenhowerin ulkoministeri ja nuoremmasta CIA:n johtaja.

Linkkejä:
Lännen lyhyt historia, osa 1
Lännen lyhyt historia, osa 2
Lännen lyhyt historia, osa 4
Lännen lyhyt historia, osa 5

Kirjoittajasta:
Antero Leitzinger on tutkija ulkomaalaisvirastossa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s