Lemminkäinen Tuonelassa – kartelli ja monopolit ovat pahasta, vai ovatko?

Kilpailuvirasto paljasti äskettäin Lemminkäisen johdolla kahdeksan vuotta toimineen maanlaajuisen asfalttikartellin, joka sopi hinnat niin korkeiksi, että asiakkaat menettivät satoja miljoonia euroja, mikäli syytökset ovat tosia.

Kartellin ideana on, että jonkin tuotteen tuottajat sopivat hinnat keinotekoisen korkeiksi ja näin saavat ylisuuria voittoja. Ne voivat sopia suoraan hinnoista tai jakaa markkinat (jolloin jokainen voi itse nostaa hintoja omilla alueillaan parhaaksi katsomallaan tavalla) tai sopia keinotekoisen alhaisista tuontantokiintiöstä, jolloin kysynnän ja tarjonnan laki nostaa hintoja.

Opec on esimerkki viimeksi mainitusta, mutta me, jotka toivoisimme haittaveroja öljyn polttajille, pidämme tätä pienempänä pahana kuin verotonta ja kartellitonta tilannetta, vaikka tietysti ne rahat näkisi mieluummin jonkun muun kuin korruptoituneiden öljyhallitusten kassassa. Useimpien hyödykkeiden kohdalla ei kuitenkaan ole vastaavansuuruista haittaverovajetta, ja siksi kartellit useammin haittaavat kuin parantavat taloudellista tehokkuutta – niin Opeckin osin tekee, koska sen ulkopuoliset maat joutuvat hyödyntää kalliita öljynporauskohteita Opec-maiden halvempien sijaan ja tämä on tarpeetonta haaskausta. Olisi parempi hyödyntää vaikkapa Norjan öljykenttiä enemmän vasta kun teknologia on ehtinyt tasata porauskustannuseroja enemmän.

Miksi kartelleja on?

Jos jonkin tuotteen kysynnän hintajousto on alhainen eli hinnankorotukset vähentävät tuotteiden menekkiä vain vähän, yritysten kannattaa korottaa hintaa huomattavasti. Vai kannattaako, kun kohtuullista suuremmat voitot houkuttelevat kilpailijoita lisäämään omaa tuotantoaan ja uusia yrittäjiä tulemaan alalle sekä kehittämään korvaavia tuotteita?

Joillain aloilla on kuitenkin luonnostaan vähän yrittäjiä, ja tällaisilla aloilla on yrittäjille tulee kova kiusaus sopia keskenään hinnoista, jolloin kaikki voittavat. Mikäli hintajousto on alhainen, yrittäjien määrä vähäinen ja kiinnijäämisen riski alhainen, samoin rangaistusten suuruus riskiin ja hyötyyn nähden, kiusaus usein nousee ylivoimaiseksi.

Tästä syystä Suomessakin nyt halutaan suurentaa rangaistusta (valtavat sakot) ja kiinnijäämistodennäköisyyttä (vihjeen palkitseminen pienemmällä rangaistuksella). Tavoitteena on tilanne, jossa kartellit eivät kannata.

Kaupunkiin tuskin kannattaa rakentaa kahta eri vesijohtoverkostoa. Siksi alalla (paikalliset) monopolit ovat luonnollisia. Joillain (”oligopolisilla”) aloilla, vaikkapa paperintuotannossa, suuret tehtaat ovat paljon tehokkaampia kuin pienet, joten alalle ei mahdu kovin monta toimijaa.

Lehdistön kautta sovitut kartellit

Koska kilpailulainsäädäntö kieltää sopimisen hinnoista, toimitusjohtajat eivät yleensä käy salaisia neuvotteluita edes oligopolisilla aloilla – asfalttiala lienee ollut eräs lukuisista poikkeuksista – mutta jopa lehdistä lukea, miten toimitusjohtajat rivien välissä kehottavat toisiaan nostamaan hintoja joko suoraan tai vähentämällä tuotantoa.

Paperintuotantoalalla olemme nyt ilmeisesti näkemässä tilannetta, jossa maailmalla jää jäljelle vain muutama suuri yritys ja niiden välille syntyy yhteisymmärrys siitä, että vähitellen kaikki kohottavat hintoja ilman että johtajat missään vaiheessa neuvottelevat keskenään muuten kuin lehdistölausuntojen kautta: ”Hintamaltin on pidettävä, ja toivomme muidenkin alan toimijoiden kantavan vastuunsa”, ”Vähennämme tuotantoa sen sijaan, että käynnistäisimme hintakilpailua”, tai jopa vain viattomasti: ”uskomme kuitenkin hintojen pitkällä aikavälillä nousevan” (vink vink, kai te siellä IP:ssä ymmärsitte?). Mitä suurempi osuus kokonaispotista jollakin yrityksellä on, sitä suuremmaksi sille muodostuu hintatason merkitys verrattuna siihen hyötyyn, minkä lisämarkkinaosuuden tavoittelu hintasodalla antaisi. Jos yrityskenttä on kovin hajautunut, yritysten ei kannata ryhtyä tähän, ainakaan muiden kuin parin suurimman.

Tällaista voi lukea lehdistä eri alojen osalta viikoittain, jopa taloustoimittajat ovat vähitellen alkaneet tajuta tilanteen (”Toimitusjohtajat taas yrittävät puhua hintoja ylös”). Kilpailuviranomaiset ovat sen edessä lähes aseettomia. Toisaalta ongelma tuskin on edes yhtä vakava kuin luonnollisten monopolien kohdalla, nehän voivat joissain rajoissa yksin päättää hinnankorotuksista eivätkä kilpailuviranomaiset niidenkään kohdalla ole täysin aseettomia.

Onko monopolikaan aina pahasta?

Ei. Jos kysynnän hintajousto on korkea (ja tuotannon kiinteät kulut kohtuullisia suhteessa muuttuviin kuluihin), monopolin kannattaa pitää hintataso lähellä kustannusten tasoa, siis tyytyä vain kohtuullisiin voittoihin, koska hinnankorotukset vähentäisivät kysyntää niin paljon, että jäljelle jäävän myynnin kohonnut katekaan ei paikkaisi menetystä täysin.

Lisäksi monella alalla on olemassa aina jonkinlaisia substituutteja, korvikkeita. Jos Elisa kohottaa liiaksi puheluhintoja, käyttäjät siirtyvät kännyköihin tai internetpuheluihin ja/tai korvaavat pitkiä puhetuokioita sähköposteilla, kirjeillä, tapaamisilla jne. Jos se kohottaa aivan liiaksi pitkäksi aikaa, jonkin toisen yrityksen kannattaa ehkä rakentaa kilpaileva puhelinverkko – tätä sanotaan epäsuoraksi kilpailuksi.

Ehkäpä Elisan tapauksessa hintajousto on silti niin korkea, että kilpailuviranomaisten harjoittamaa sääntelyä tarvitaan, mutta ainakin osassa monopoleista ongelmat ovat suhteellisen pieniä.

Toisaalta niin yksityisen monopolin sääntely kuin julkisen monopolin luominenkin aiheuttavat paljon tehottomuutta, joten usein – tuskin aina – on parempi sietää vapaan monopolin haitat. Tutkimusten mukaan tosin sääntelemättömätkin monopolit ovat yleensä tehottomampia kuin tehokkaasti kilpailluilla aloilla toimivat yritykset. Ne ovat silti yleensä tehokkaampia kuin julkiset monopolit, joten hinnankorotusten luoma tehokkuustappio saa olla merkittävä, ennen kuin edes julkisen monopolin luomisen suorat haitat kannattaisi kärsiä sääntelyn lisäämisen epäsuorista haitoista puhumattakaan.

Silti lankapuhelinverkko-, vedenjakelu- ja sähkönjakelualoilla yksityisten monopolien sääntely saattaa olla tarpeen, ei niinkään sähköntuottajien tai etenkään lankapuhelinoperaattoreiden osalta.

Onko monopolista sitten todellista haittaa?

Jos se pystyy nostamaan voittonsa kohtuuttoman suuriksi, kuluttajat maksavat sille – tosin vapaaehtoisesti – sen palveluksista paljon enemmän kuin sen minimin, joka jo riittäisi kannattavaan liiketoimintaan.

Tämä ei olisi riittävä syy rajoittaa monopoleja, sillä tulonjakoon voi yleensä vaikuttaa paljon tehokkaammin verotuksella ja tulonsiirroilla kuin esim. hintasääntelyllä.

Ongelma on siinä, että monopoli monesti nostaa hinnat niin korkeiksi, että osa kuluttajista jättää tuotteen ostamatta ja vain kipeimmin tarvitsevat ostavat ja hekin vain sen verran kuin kipeimmin tarvitsevat. Toteutumatta jää siis paljon sellaista kulutusta, jossa kuluttajien hyöty (eli maksuhalu) tuotteista olisi korkeampi kuin tuottamisen tuottajalle aiheuttamat kustannukset. Erotusta kutsutaan yhteiskunnalliseksi tappioksi tai hyvinvointitappioksi, ja sitä pidetään taloudellisen tehottomuuden mittarina. ”Sen verran ihmiset voisivat hyötyä enemmän ilman että se olisi keltään pois.” (Jos vaikkapa hinta säänneltäisiin alemmaksi. Tarkkaan ottaen ”pareto-optimaalisuus” vaatisi samalla menetyksen suuruista tulonsiirtoa kuluttajilta monopolille.)

Jos maailmassa olisi vain yksi hammasharjojen tuottaja, se voisi moninkertaistaa hinnat ja harjoja menisi silti kaupaksi, joskin aiempaa vähemmän. Hampaille olisi kuitenkin hyväksi, että harjaa vaihdetaan useammin, ja harjan tuottaminen on erittäin halpaa.

Taloudellisesti tehokkaana pidetään puolestaan tilannetta, jossa kenenkään asemaa ei voisi parantaa ilman että se olisi joltakulta muulta pois. Monopoli-, kartelli- tai muun määräävän markkina-aseman väärinkäyttö siis aiheuttaa taloudellista tehottomuutta.

Aivan vastaavasti ay-liike pystyy korottamaan palkkoja sillä kustannuksella, että työn kysyntä vähenee. Valta ay-liikkeessä on sisäpiirityöläisillä, ei työttömillä, joten korotus on liikkeen johdolle kannattava toimi, etenkin jos työttömyyskorvaukset ovat korkeita. Silti kyse ei ole edes luonnollisesta monopolista vaan röyhkeästi ylläpidetystä kartellista, jota 70-luvulla Kokoomus keksi vahvistaa yleissitovuuslain avulla. Kilpailuviraston toimialaan tulisi siis liittää työmarkkinat, jotta työttömyydestä päästäisiin eroon.

Onko kilpailulainsäädännöstä enemmän haittaa kuin määräävän markkina-aseman väärinkäytöstä?

Toisinaan kyllä, mutta toisaalta kilpailuvirasto on tehokkaimmin ja poliitikoista riippumattomimmin toimivia viranomaisiamme. Siellä on töissä paljon taloustieteilijöitä, jotka tietävät, mitä tekevät. Ehkä sen valta viivästyttää liiketoimia ja näin jopa ehkäistä ennalta tehokkuutta lisääviä yrityskauppoja on liiallinen joissain suhteissa – tai ehkä sillä on liian vähän resursseja, jotta se voisi toimia riittävän nopeasti – mutta jonkinlainen nykyisen kaltainen lainsäädäntö lienee hyvinkin tarpeen.

Osa yritysfuusioista on tehokkuutta lisääviä, osa taas tähtää lähinnä vain markkinavoiman lisäämiseen (ja lisää tehottomuutta). Jälkimmäisiä kilpailuviranomaiset pyrkivät kieltämään. Tosin hyvin suuri osa yrityskaupoista osoittautuu liiketaloudellisestikin virheiksi, hyvin usein yritysjohtajat asettavat vallanhimonsa yrityksen omistajien edun edelle näiden ymmärtämättä. Tästä syystä tarvittaisiin lisää shareholder value -ajattelua, vahvoja omistajia. KOP:n, SYP:n ym. monia toimia on epäilty tällaisiksi, samoin vaikkapa Stora Enson Amerikan- ja Soneran Saksan-ostoksia, vaikka kyse on voinut myös olla joukkohysteriasta: ”Emme saa jäädä jälkeen muista, tai häviämme pelin”, jossa on luultu ollun omistajien asialla.

Myös EU:n kilpailuviranomaiset ovat saaneet kohtalaisesti hyvää aikaan mutta toisaalta eivät ehkä ole riittävän riippumattomia poliitikoista. Esimerkiksi suuret EU-maat tuntuvat saavan erivapauksia monopoleilleen, ja kenties sinänsä oikea tuore Microsoft-tuomio (Windows Media Player, yli 400 miljoonan euron sakot) näyttää pahasti politisoituneen.

Jos Lemminkäinen vain sopi muiden kanssa vapaaehtoisesti markkinoiden jakamisesta, mikä siinä on eettisesti väärin?

Periaatteessa sillä on siihen oikeus sopimusvapauden perusteella. Periaatteessa on ihmisoikeusloukkaus puuttua ulkopuolisten sopimuksiin, olivat ne sitten tehneet tehtaanomistajat tai heidän valtuuttamansa toimitusjohtajat, ja oli kyse sitten siitä, kenen kanssa tekee tai siitä mitä tekee tai siitä miten paljon tekee. Em. syistä kuitenkin Suomessa on päätetty rajoittaa tätäkin ihmisoikeutta, ja on tärkeää, että tällaisista säännöistä pidetään kiinni.

Lisäksi yritysten väitetään uhkailleen pienempiä yrityksiä mukaan ruotuun. Jokaisella on tietysti oikeus uhata yhteistyöstä kieltäytymisellä, mutta jos kyse on väkivallalla uhkaamisesta, jo sopimusvapautta (vapaaehtoisuutta) rikotaan. Lemminkäisen tapauksessa ei julkisuuteen ole tuotu tietoja tällaisesta, mutta maailmalla sellaistakin on tapahtunut.

Annanko siis sääntelylle pikkusormen?

Libertaristit vaativat sopimusvapautta. Jotkut vetoavat ihmisoikeuksiin, mitä vastaan voi argumentoida sanomalla, että niistä voi vähän tinkiä tuottaakseen paljon hyvää. Toiset libertaristit vetoavat siihen, että pikkusormen antaminen sääntelylle antaa sille lopulta koko käden, ja ”hyvän sääntelyn” perään tulee liikaa pahaa sääntelyä. Historian voi katsoa tukevan heidän vaatimuksiaan, mutta tämä riippuu paljolti uskomuksista, mm. siitä, miten hyvin uskoisi nyt köyhinä elävien pärjäävän vapaassa markkinataloudessa.

Lin imperiumi Honkongissa

Hongkongissa on monessa suhteessa maailman vapain markkinatalous – etenkin oli juuri ennen alueen paluuta Kiinan yhteyteen. Silti edes Hongkong ei ole välttynyt monopoleilta ja kartelleilta, jotka haittaavat talouden tehokkuutta. Tunnetuin esimerkkin niistä on Li Ka-shingin imperiumi, joka on kietonut haltuunsa monia aloja.

Mikäli joku kilpailija pyrkii jollekin Lin alalle, Li painostaa tavarantoimittajia, välittäjiä, kiinteistönomistajia ja muita yhteistyökumppaneitaan laittamaan tälle kapuloita rattaisiin – ja samanlaisen pannan pelossa ne myös niin tekevät. Tähän mennessä Li on voittanut jokaisen taistelun. Miten pystyttää vaikkapa kilpaileva matkapuhelinverkko, jos kukaan ei uskalla vuokrata sen tukiasemille tilaa rakennustensa huipulta?

Suuri, luultavasti suurin osa kartelleista on julkisen vallan luomia tai pönkittämiä. Osin sama pätee Lin kartelliin, hän on esim. saanut poliitikoilta kiinteistöoikeuksia ilman kilpailua. Vastaavaa korruptiota tapahtuu Suomessakin jatkuvasti, myös kunnallispolitiikassa. Silti vaikuttaa siltä, että Lin tapauksessa julkisen sektorin rooli ei ole ratkaiseva, vaan hänen monopoliasemansa olisi mahdollinen myös täysin vapaassa markkinataloudessa, yövartijavaltiossa (minimivaltiossa), jossa julkisella sektorilla ei olisi muuta roolia kuin tuomiovallan ja poliisilaitoksen ylläpito.

Myös Triadit – kiinalainen mafia – ovat ulottaneet lonkeronsa Hongkongiinkin, ja luultavasti sama olisi onnistunut yövartijavaltiossakin. Edes juridisesti vapaa maa ei olisi läheskään täysin vapaa, vaan rikoksia tehdään kaikkialla. Tietenkään se ei poista tarvetta pyrkiä vähiten huonoon.

On helppo perustella melko uskottavasti, että Lin kartellin sääntelyn suorat hyödyt ylittäisivät suorat haitat. Mutta historia osoittaa, ettei ole mahdollista ylläpitää valtiota, jossa ylläpidettäisiin vain nettohyödyllistä muttei nettohaitallista sääntelyä. Jos perustuslaki sallii ja lait käytännössä toteuttavat sääntelyä, populismi vaatii sitä aina lisää ja lisää kunnes haitat ylittävät hyödyt – ainakin ajoittain. Kansa näkee helpommin suorat epäkohdat ja mieluummin niihin suoraa puuttumista kuin pohtii epäsuoria haittoja ja antaa asioiden sujua itsestään. Toisaalta käytännössä olisi vaikea ylläpitää myöskään puhdasta yövartijavaltiota, jossa ei olisi mitään sääntelyä.

BKT- ja etenkin työllisyysvertailu Hongkongiin osoittavat, että osa sääntelystämme on kääntynyt niin vähäosaisimpia kuin muitakin vastaan. Pidän silti todennäköisenä, että realistisessa ihannevaltiossa kilpailuviranomaisten rooli olisi sittenkin lähellä Suomessa nyt vallitsevaa, ja mm. veropanostuksemme koulutukseen ja terveydenhuoltoon eivät edes liene liian korkeita, joskin järjettömän tehottomasti käytettyjä. Harva sen sijaan uskoo, etteikö meillä olisi hyvin paljon haitallistakin sääntelyä.

Osittain siksi, että yövartijavaltioista ei ole kokemuksia, libertaristien argumentteja on mahdotonta todistaa vääriksi tai oikeiksi. Olisi typerää uskoa kumpaakaan sokeasti, joten meidän sääntelyn ystävienkin on aina suhtauduttava sääntelyyn kriittisesti sekä tehokkuus- että ihmisoikeussyistä, mikä ei välttämättä tarkoita kaiken sääntelyn hylkäämistä mutta kyllä varovaisuutta ja harkintaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s