Erilaisia visioita EU:n tulevaisuudesta

Euroopan Unionin tulevaisuudesta on kaikenlaisia visioita liittovaltiota kannattavien federalistien ja vastaitsenäistyneiden omaan kansakuntaansa hakevien entisten Neuvostoliiton maiden väliltä. Yhteen yritetään sovittaa 25 eri valtiota, joilla ei ole mitään muuta yhteneväistä kuin maantieteellinen läheisyys. Kiista kulminoituu etenkin EU:n perustuslakiluonnokseen, josta käyty keskustelu on ikävä kyllä rajoittunut Suomessa kiistelyyn siitä, pitäisikö johdannossa mainita kristilliset arvot vai ei. Niin tärkeää kuin tämä onkin liberaalille, täytynee myöntää, että kyseinen johdanto-osa ei kuitenkaan ole millään tapaa juridisesti sitova vaan pelkkää mainospuhetta, tekstin vieläpä muutoin antaen suorasanaista ylistystä Euroopalle sekulaarin ja rationalistisen humanismin kotina. Nyt tulevaisuuden vaihtoehdoiksi on esitetty perustuslakiluonnoksen hyväksymistä joko kansanäänestyksen kera tai ilman.

Niin & näin -lehden 2/04-numerossa julkaistiin iso määrä hyviä, aiheeseen liittyviä artikkeleita. Etenkin huomionarvoinen on Jacques Derridan ja Jurgen Habermasin kuuluisa, jo viime kesänä Frankfurter Allemeine Zeitung ja Le Monde -lehdissä ilmestynyt Euroopan uudelleensyntyminen -kirjoitus. Johtavien vasemmistolaisten toisinajattelijoiden klikin näkemyksille tekisi vääryyttä, jos väittäisi heidän vain haluavan muodostaa EU:sta uuden yhtenäisen supervallan hillitsemään Yhdysvaltoja ja nousevaa Kiinaa. Heillä on oikein paljon hyviä ehdotuksia ja vahvoja visioita EU:n arvoista ja toimintatavoista, jotka uhmaavat Economist-lehdenkin harrastamaa dikotomiaa rikkaasta ja mahtavasta USA:sta ja köyhästä ja kateellisesta Euroopasta. Suurvaltakysymyksessä Derrida ja Habermas tietysti täysin hyvin ymmärtävät, ettei EU:lla ole kykyä kasvattaa tarpeeksi isoa sotilasmahtia tai sopia tarpeeksi laajoista kauppapakotteista jotta sitä pidettäisiin Yhdysvaltain tasoisensa maailmanpolitiikassa. Yhä heistä kuitenkin paistaa vahvana tahto muun muassa konsolidoida EU:lle tiukka, yhteinen ulkopolitiikka, millä tahansa mahdollisella tavalla. Heillä on toki idealistisempiakin tavoitteita, jotka liikkuvat euronationalismin ja eurooppalaisen identiteetin rakentamisen lähettyvillä, mutta nimenomaan Yhdysvaltain ulkopolitiikan taltuttaminen tuntuu olevan maailmanpolitiikassa heidän keskeisiä tavoitteitaan.

Mitä vikaa Euroopan Yhdysvalloissa?

Ehkä kuva vahvan yhteisen EU:n puhtaan diplomaattisesta voimasta, joka neuvottelemalla kykenee laannuttamaan Yhdysvaltojen uuskonservatiivien tykit, on kuitenkin vähän liian romanttinen. Ei Yhdysvallat tähänkään mennessä ole tehnyt unilateraalisia päätöksiään siksi, että YK:ssa heitä vastassa ei ole ollut riittävän yhteistä rintamaa; Yhdysvaltain ulkopolitiikan on mahdollistanut vain ja ainoastaan sen ylivoimainen sotilasmahti. On myös ihan hyviä syitä uskoa, että Kerryn mahdollinen presidenttiys vie pahimmat hampaat sotahaukoilta ja Yhdysvaltain ulkopolitiikka laantuu monikeskeisempään suuntaan ihan itselläänkin.

Ennen kaikkea kuvasta jää puuttumaan se tekijä, jolla riitaiset EU:n eri maiden ulkoministerit saataisiin hiljentymään omien maidensa näkemyksistä ja toistamaan yhteistä viestiä. EU-romantikkojen näkemys on perustuslain kiistaton hyväksyminen ja liittovaltioistumisen kiihdyttäminen, mutta tämä kuva tuntuu olevan vähän liian holistinen. EU:n yhdentyminen ei ole yksi monoliittinen paketti, josta ei voi jättää yhtäkään osa-aluetta pois tai joka tullessaan automaattisesti yhdistäisi myös eri valtioiden ulkopolitiikan sievään, uskottavaan pakettiin. Tähän mennessä EU:n yhdentyminen ja byrokratian kasvu ei ole vaikuttanut juuri millään tapaa ulkopolitiikan uskottavuuteen.

Byrokratian evoluutio

Samaisen lehden eräässä toisessa artikkelissa luonnehdittiin EU:n nykytilaa kuvaavasti euroskleroosiksi. EU:n kykenemättömyys päästä sille asetettuihin tavoitteisiin on tavallista näinkin suurelle organisaatiolle. Sen sijaan EU:n todellisen käsistä riistäytyneen ja omaa elämäänsä elävän EU-byrokratian kuvaaminen kafkamaiseksi ei olisi ainoastaan banaalia, vaan se ei myöskään kuvastaisi totuutta. Pikemminkin edes Kafka ei kyennyt ennustamaan sitä, mikä EU:sta nykyisin on tullut. Jatkuvasti ihmisten elämää suoranaisesti vaikeuttavan ja valintoja kaventavan pakkovaltakoneiston sijaan sekä päätöksenteko että sen vaikutukset ovaat byrokraattisen evoluution myötä piiloutuneet niin syvälle elämässämme vaikuttavien mekanismien taakse, etteivät ihmiset millään tapaa edes kykene enää noteeraamaan niitä.

Mansikoiden kokoon tai pyöriäistentarkkailijoihin liittyville direktiiveille jaksettiin nauraa aikakauslehdissä jonkin verran vielä, kun Suomen EU-jäsenyys oli uusi juttu, mutta silloinkin aihe ei tuntunut edes mitenkään erittäin hauskalta saatikka tärkeältä. Nykyisin säännöskoneisto on kasvanut vielä silloisestakin nähden aivan tajuttomiin mittasuhteisiin, mutta aiheesta ei yksinkertaisesti nähdä minkäänlaista keskustelua, ei kansalaisten eikä poliitikkojen taholta. Aiheesta puhuminen koetaan tylsäksi ja turhaksi, ”ne nyt siellä vain säätää niitä direktiivejään”, eikä ketään kiinnosta. Selviytyäkseen tiedostavien ja kriittisten ihmisten kansalaisyhteiskunnassa, totalitarismin on täytynyt kehittyä tällaiseen muotoon selviytyäkseen hengissä edes osittain. Ei kovin vaarallista totalitarismia Pohjois-Koreaan verrattuna, voisi joku sanoa, mutta tiukka, ankara ja kontrolloimaton ote sillä kuitenkin on mm. tuoteturvallisuusasioistamme.

Mikä tämä perustuslaki oikein on?

Derridan ja Habermasin Eurooppa-romanttista näkemystä edustaa EU:n näkyvillä viroilla istuvista kaikista eniten – aivan oikein – Valéry Giscard d’Estaing, entisen EU:n tulevaisuuskonventin puheenjohtaja. EU:n perustuslakiluonnos tuntui ilmestyvän kuin tyhjästä, ikään kuin tällaista dokumenttia ei ikinä olisi tilattukaan, eikä näkemys edes ole kovin kaukana totuudesta. Tulevaisuuskonventti sai mandaattinsa Laekenin julistuksesta, jonka mukaan sen tuli luonnostella koherentti yhdistelmä EU:n sopimuksista, joka tasoittaisi tietä mahdolliselle tulevalle EU:n perustuslaille. Giscard hyväksikäytti valtuutensa täysimääräisesti toteuttaen visiotaan Euroopan Yhdysvalloista, ja nyt käsillä on erään äärilaidan visio tulevaisuudesta joka nyt sitten ”pitäisi vain hyväksyä”.

Joku voisi väittää, että Giscard ei saanut aivan hirvittävästi vahinkoa aikaiseksi. Kyseessä ei siis tosiasiassa olisikaan mikään perustuslaki, vaan pikemminkin tavoiteltu erilaisten aiempien sopimusten siistitty yhdistelmä. Perustuslakiluonnos kuitenkin takaa EU:lle oikeushenkilön aseman ja sisältää monia sellaisia lisäyksiä, joiden voisi katsoa sen vievän EU:n tietyn kriittisen rajan yli. Joka tapauksessa perustuslaki on kuitenkin aina perustuslaki, ja pitää muistaa, että politiikan historian tärkeimpinä dokumentteina pidetään sellaisia asiakirjoja, kuin Yhdysvaltain tai Ranskan vallankumouksen perustuslakeja tai Magna Cartaa. Giscardilla lienee ollut tähtäimessään nimenomaan samaisen kokoluokan julistus, sisällöstä huolimattaanhan se on kuitenkin nimeltään EU:n perustuslaki ja tulee olemaan kulttuurillisesti tärkeä joka tapauksessa.

Miten tulevaisuudessa?

EU:sta eroaminen kuulostaa aika ääriratkaisulta, etenkin, koska tällaista ovat ehdottaneet lähinnä MTK:n vanhoillislaita ja erinäiset liikkeet, joita voisi kauniisti luonnehtia ”hörhöiksi”. Tosiasiassa EU ei kuitenkaan ole ihan niin holistinen paketti, onhan Norjakin on onnistunut ottamaan ETA-jäsenyydellään aika pitkälle hyödyn EU-markkinoista, hyläten kuitenkin suuren osan turhasta byrokratiasta. Heidänkin ETA-jäsenyyteensä tosin kuuluu, että Norja käytännössä toteuttaa suurimman osan direktiiveistä.

Edelleen samaisessa N&N-lehdessä julkaistiin brittien Timothy Garton Ashin ja Charles Mooren debatti EU:n tulevaisuudesta. Moore näkee erittäin positiivisia mahdollisuuksia perustuslakiluonnoksen hylkäämisessä kansanäänestyksellä. Koska on hyvin epätodennäköistä, että asiakirjaa alettaisiin jälleen repiä auki ja muovaamaan uutta konsensuspäätöstä, perustuslakiluonnoksen täydellinen hylkääminen tietyissä jäsenmaissa saattaisi Mooren näkemyksen mukaan johtaa segregoituneempaan Eurooppaan, jossa integraatiota kannattavat jäsenmaat voisivat edetä federaatiolinjallaan ja instrumentalistisemmin EU:hun suhtautuvat voisivat yksinkertaisesti osallistua niihin osa-alueisiin, josta uskovat hyötyvänsä. Moore myöntää, että EU ei ole varautunut tähän, ja kyseessä on lähinnä euroskeptikkojen lehtien kolumneilla pyörittelemä idea. Joka tapauksessa EU:n perustuslakikiista voi tarjota hyvän mahdollisuuden ”kahden nopeuden” EU:hun, jossa hitaamman polun kulkijat voisivat jopa jonkin verran karsia nykyistä byrokratiaa.

Kaiken kaikkiaan EU:n perustuslakia ei siis pidä nähdä yhtenä uutena mielenkiintoisena askeleena polulla eteenpäin, vaan tärkeänä linjanvetona EU-romantikkojen ja -instrumentalistien välillä. Valinnanvapaus ei olisi pahasta, ja juuri nyt olisi kiva valita rajoitetumpi EU-vaihtoehto perustuslain sijaan. Uudessa 25:n maan EU:ssa monimutkainen byrokratia ja sen mukanaan tuoma pakkovalta voi olla vain kasvamaan päin, eikä Euroopparakkauden pitäisi antaa sokaista näkemästä asioiden tilaa.

Linkkejä:
EU-perustuslakiluonnos Suomeksi
Lisätietoja EU-perustuslaista
Wp: Euroskeptismi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s