Miksi poliisi on porvari – terrorismin teoriaa

Perinteisesti poliisit ovat oikeistolaisia ja rosvot vasemmistolaisia (poislukien modernit talousrikolliset ja muu ”valkokaulusrikollisuus”). Tämä poliittisesti epäkorrekti tendenssi on helposti todettavissa. Se ei kuitenkaan johdu siitä, että poliisit olisivat erityisen varakkaita tai lukeneet liian vähän Karl Marxia, eikä liioin siitä, että varkaat olisivat anarkistisia idealisteja, joiden mielestä omaisuuden tulee olla yhteistä. Kyse on oikeistolaisuuden ja vasemmistolaisuuden perimmäisestä olemuksesta: oikeistolaiset tukevat vallitsevia oloja, kuria ja järjestystä; vasemmistolaiset ovat yhteiskunnallisia muutoksia vaativia radikaaleja vallankumouksellisia, jotka äärimmillään suosivat kollektiivista kurittomuutta ja laittomuutta. Tiernapoikien Knihti, jota oli opetettu, että pitää ”totella keisaria ja kuunnella Pyhää Lakia”, ei varmasti ollut vasemmistolainen sanan syvimmässä merkityksessä.

Ajasta ja paikasta riippuu, millainen valtiomuoto, uskonto, talousjärjestelmä tai poliittinen ideologia on vallalla ja tarjoaa oikeistolle samaistumiskohteen. Venäjällä kommunistit olivat 1918 äärivasemmistoa, mutta 1991 äärioikeistoa haikaillessaan ”vanhojen hyvien aikojen” vakautta ja turvallisuutta. Kumpikin ääriliike kaipaa vahvoja johtajia, mutta vasemmistolaisten idoli on [verokapinallinen] Robin Hood, merirosvokapteeni tai [ihmisoikeusrikollinen] Che Guevara, oikeiston ihaillessa ritarien jämäkkää uskollisuutta ja monarkkien herrasmiesmäistä arvokkuutta.

Yksityinen terrorismi on vasemmistolaista

Tosiasioiden tunnustamisesta seuraa, että yksityinen terrorismi on luonteeltaan äärivasemmistolaista ja sen vastainen taistelu aina oikeistolaista. Sen sijaan valtioterrorismi tai totalitarismi, jossa valtiovalta on monopolisoinut terrorin käytön tai käytännössä valtuuttanut ”kuolemanpartiot” pitämään kansaa kurissa, on luonteeltaan äärioikeistolaista, vaikka valtio julistaisikin olevansa kommunistinen, arabisosialistinen, islamistinen, nationalistinen, peronistinen tai institutionaalisvallankumouksellinen.

Jos siis pidän tapanani kutsua terroristeja vasemmistolaisiksi, se johtuu yksinkertaisesti siitä, etten tarkoita terrorismilla valtioterrorismia (noitavainoja, inkvisitiota, pogromeja jne.), vaan nykyaikaisessa länsimaisessa ympäristössä esiintyvää vallitsevan järjestyksen (demokratian) kumoamiseen pyrkivää poliittista liikehdintää, joka äärimmäisistä keinoistaan huolimatta on motivoinniltaan vasemmistolaista. Niin järkyttävältä kuin se kuulostaakin, ero sosialidemokratian ja maolaisuuden välillä on aste-ero – olkoonkin, että asteilla on arkielämässä usein aivan olennaista merkitystä. Käytännössä tämä näkyy kaikkien vakavasti otettavien länsimaisten terroristijärjestöjen nimistä, symboleista (punaväristä) ja ohjelmista silloinkin kun ne on tarkoituksenmukaisuussyistä kuorrutettu historiallisilla, uskonnollisilla tai kansallisilla teemoilla. Terroristien retoriikka ja poliittisten peitejärjestöjen poliittinen sijainti on tuttua parlamentaarisessa vasemmistossa.

Yhteiskunnan heiluriliike vasemmalta oikealle

Länsimaisen yhteiskunnan kehitys pitkällä aikavälillä saattaa hyvinkin olla joko edistyksellistä tai syklistä (kaikki palaa ennalleen) ja se voi suuntautua yhä suurempaan vapauteen, ekologiseen katastrofiin, viimeiselle tuomiolle tai proletariaatin diktatuuriin, mutta joka tapauksessa (ottamatta kantaa eri aatteiden tarjoamiin visioihin ja utopioihin) se on keskipitkällä aikavälillä heilurimaista vuorovaikutusta maltillisen vasemmiston ja maltillisen oikeiston, hillittyjen uudistusten ja varovaisen jarruttelun välillä.

Keskipitkällä aikavälillä (sukupolvi, ihmisikä) poliittisten aktivistien kohtalona on turhautua puolin ja toisin. Konservatiivit kärsivät kroonisesta tunteesta, että ennen oli paremmin ja nuoriso on turmeltunut, samalla kun radikaalit turhautuvat ihanteidensa toistuvaan murtumiseen. Terroristeille käy samoin, sillä äärivasemmistolaisina he ovat erityisen kärsimättömiä ja tulkitsevat tovereidensa jokaisen taktisen vetäytymisen anteeksiantamattomaksi petokseksi.

Terrorismi valtapolitiikan työkaluna

Vaikka yksittäiset terroristit ovat henkilöinä äärivasemmistolaisia, malttamattomimpia radikaaleja, terroristijärjestöt ja terrorismia organisoivat valtiot voivat omaksua eräänlaisen kaksoisidentiteetin tekemällä eron koti- ja ulkomaiden välillä. Ihmisen on helppo toivoa omaan maahansa vakautta ja naapurimaahan sekasortoa, mutta harvemmin päinvastoin. Kommunismi tarkoitti Leonid Brezhneville (NKP) ja Juri Andropoville (KGB) samanaikaisesti kotimaista ryhtiliikettä ja maailmanvallankumousta. Myös islamistit rakastavat sosiaalista kontrollia ja ankaria rangaistuksia samalla kun kylvävät ympäri maailmaa kaaosta ja hyödyntävät vihollistensa vapaamielisyyttä. Tällöin riippuu näkökulmasta, kutsutaanko kommunismia ja islamismia (kansallisella tasolla, Neuvostoliitossa ja Iranissa) äärioikeistolaisuudeksi vai (kansainvälisellä tasolla) äärivasemmistolaisuudeksi.

Edellä esitetyistä syistä myös terrorismia vastustavien sosialidemokraattien, joiden vilpittömyydestä minulla ei ole mitään epäilyksiä, kannattaisi tarkastella aihetta erottamattomana osana vasemmiston poliittista kulttuuria – samaan tapaan kuin Carl von Clausewitz totesi sodan politiikan jatkamiseksi äärimmäisin keinoin. Silloin terrorismi ei näyttäydy arvoituksellisena hurmoshenkisenä harrastuksena, vaan sille on löydettävissä rationaalisia selityksiä, strategioita ja taktisia ratkaisuja, joihin pitäisi myös vastata yhtä kylmäverisin keinoin. Terrorismin voittaminen edellyttää sen logiikan ymmärtämistä ja henkisesti häiriintyneiden yksilöiden sielunelämään samaistumisen lisäksi ilmiön taustavaikuttajien, rahoittajien ja poliittisten hyväksikäyttäjien tunnistamista. Islamistisen retoriikan ja maahanmuuttajien sopeutumisongelmien taakse kätkeytyy sekä suurvaltapoliittisia että paikallisia intressejä, joita terrori-iskut palvelevat.

Terrorismi palkitaan poliittisella tottelulla

Järkyttävin näyttö terrorismin poliittisista kytkennöistä saatiin sununtaina 14.3.2004, kun terroristien onnistui ensi kertaa maailmanhistoriassa kaataa demokraattinen hallitus yhdellä pommisarjalla ja kun tuleva pääministeri kiirehti palkitsemaan teon lupaamalla myönnytyksiä terroristien vaatimuksissa. On täysin epäolennaista, mitä ulkopoliittisia ratkaisuja Espanja lopulta tekee ja liittyikö espanjalaisten läsnäolo Irakissa millään tavalla terroristien todellisiin motiiveihin, sillä tapahtuneesta saatu vaikutelma riittää joka tapauksessa todisteeksi menestyksestä kaikille maailman terroristeille ja niillekin, jotka aiemmin ovat epäilleet terrorismin tehokkuutta poliittisena aseena. Vaikutus on samanlainen kuin atomipommin räjäytyksellä, joka todisti teorian toimivan ja tuhovoimien olevan hallittavissa.

[Kappale viittaa siihen, että Espanjan sosialistit lupasivat vetää maan joukot Irakista, mikäli voittaisivat vaalit. Al-qaida hyväksyi tarjouksen ja tappoi parisataa espanjalaista junapommeilla, mikä muutti oikeiston varman vaalivoiton tappioksi. Vasemmistohallitus palkitsi terroristit toteuttamalla heidän tahtonsa.]

Vasemmistolaiset ääriryhmät kaikkialla maailmassa ovat jo tehneet johtopäätöksensä tapahtuneesta. Perinteisestä kirjallisesta valistuksesta, kansankiihotuksesta, mielenosoituksista, mellakoista, lakoista, attentaateista ja rajoitetuista pommi-iskuista toiminnan painopiste tulee siirtymään tarkasti ajoitettuun, mahdollisimman massiiviseen tuhovoiman käyttöön sattumanvaraisesti valikoituja siviilejä kohtaan. Samalla kiinnitetään entistä enemmän huomiota poliittisten liittolaisten valikointiin ja median hyödntämiseen yleisen mielipiteen manipuloimiseksi tarkoituksenmukaisella tavalla. Terrorismissa alkaa atomiaika, totaalinen sodankäynti – ei siksi, että tekniset menetelmät olisivat muuttuneet, vaan koska niiden menestyksellisestä käytöstä demokraattisen prosessin kääntämiseksi on vihdoinkin saatu näyttöä. Terrorismi on osoittautunut suhteellisen halvaksi keinoksi järjestää riittävä, noin 5 %:n ääntensiirtymä ja vaihtaa hallitusta. Usama bin Ladin [Osama bin Laden] kysyi jo kahdeksan vuotta sitten: ”Miksi käytät kirvestä, jos voit turvautua puskutraktoriin?”

Iskut kääntyvät vasemmistoakin vastaan?

Tämä on koko poliittiselle vasemmistolle yhtä laajakantoinen strateginen haaste kuin bolshevikkien vuonna 1917 toteuttama vallankaappaus, jonka yllättävä menestys jakoi työväenliikkeen kahtia. Oikeistoon terrorismilla ei ole välitöntä vaikutusta, mutta välillisesti vaikutus on provokatiivinen: kun vasemmisto voi hädissäänkin odottaa taustatukea terroristeilta, oikeisto turhautuu ja kyseenalaistaa demokratian toimivuuden. Keskipitkän aikavälin politiikassa saavutetaan aina tasapaino, sillä jokaista vasemmistoaaltoa seuraa reaktiona yhtä voimakas oikeistoaalto. Niinpä odotettavissa on, että vaikka vasemmisto onnistuisikin terrorismin lietsomissa tunnelmissa jälleen vahvistamaan asemiaan, sen sisäinen radikalisoituminen tulee vuorostaan heikentämään sen kannatusta ja oikeistolaiset asenteet (vaatimukset tiukemmista turvatoimista, ulkomaalaisvastaisuus ja kuolemantuomion kannatus) vastaavasti voimistuvat.

Klassisen teorian mukaan terroritekojen provokatiivinen vaikutus ylittää tarkoitetun suoran vaikutuksen eli ilmeinen pyrkimys horjuttaa hallitusta kostautuisi päinvastoin kansan ryhmittymisenä hallituksensa tueksi. Espanjassa kuitenkin nähtiin, että kansallinen yksituumaisuus, joka yleensä on ollut kansan enemmistön reaktiona terrori-iskuille, kesti vain kaksi päivää. Kolmantena päivänä antautumismieliala sai voiton. Tämä on uusi havainto ja vaikka sen paikkansapitävyyttä ei ole vielä testattu riittävän usein, terroristit ryhtyvät mielellään toimimaan sen mukaisesti. Jos keskipitkän aikavälin vaikutus kuitenkin pettää terroristien toiveet, seurauksena on yhteiskunnallisten jännitteiden kiristymisen. Kansallisen yksituumaisuuden vahvistamisen sijasta terrorismi tulee kärjistämään ristiriitoja ja repimään koko demokraattista järjestelmää. Näin tapahtui länsimaissa viimeksi 1970-luvulla ja sitä ennen 1930-luvulla. Ehkä jokainen sukupolvi joutuu kiertämän uudelleen terrorismin ja totalitarismin noidankehää.

[Hakasulkulisäykset ja väliotsikot toimituksen.]

Linkkejä:
Sosialistit tilasivat al-Qaidan iskun Madridiin
Punainen jihad – antiamerikkalaisuus ja al-Qaida liittoutumassa?

Kirjoittajasta:
Antero Leitzinger on tutkija ulkomaalaisvirastossa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s