Suurin suomalainen -äänestyksen (Yle, 2004) voitti odotetusti C.G.E. Mannerheim (toisena Risto Ryti). Olisiko rauhanaatteen kannattaja voinut voittaa Mannerheimin, jos hänessä olisivat yhdistyneet kaikki kuviteltavissa olevat ansiot, joista puoletkin kuulostaisi silkalta sadulta?

Hän olisi ollut tiedemies ja valtiomies, heikkojen ja sorrettujen puolustaja ja äärimmäisen arvostettu niin ihmisenä kuin kansakunnan henkisenä ja myöhemmin valtiollisenakin johtajana. Hän olisi toteuttanut maailman ensimmäisen demokraattisen valtiomuodon, jossa kaikki kansalaiset, myös naiset, saivat yhdenvertaisina äänestää ja tulla äänestetyiksi. Hän olisi myös perustanut Nokian, riskeerannut rahansa saadakseen sen toiminnan käyntiin, ja myöhemmin kaukonäköisesti johtanut sen puunjalostuksesta moderniin sähkötekniikkaan muiden keskeisten omistajien ennakkoluuloista huolimatta.

Hän olisi ollut etummaisin perustuslain puolustaja ja sortotoimien vastustaja, joka olisi terävillä juridisilla tutkimuksillaan osoittanut Suomen erilliseksi, omalakiseksi maaksi ja 1700-luvun lait perustuslakien tavoin sitoviksi. Hän olisi kirjoittanut tsaarille vetoomuksen vastustaakseen pakkokutsuntoja tsaarin armeijaan, ympärillään joukko tulevia presidenttejämme ja muita johtavia perustuslaillis-nuorsuomalaisia häntä ylöspäin katsomassa, ja saanut siihen 500 000 suomalaisen allekirjoitukset.

Hän olisi tinkimättä taistellut uskonvapauden ja sananvapauden puolesta ja etuoikeuksia vastaan, kunnes hänet olisi karkotettu maasta, ja vielä sen jälkeenkin. Hän olisi lopulta kohonnut maamme johtajaksi ja ajanut läpi maailman edistyksellisimmän perustuslain, jossa täyden demokratian ohella olisi sananvapaus, kokoontumisvapaus ja yhdistymisvapaus.

Suvereenisti johtavassa tietosanakirjassa, jonka olisi kirjoittanut toistasataa maamme etevintä oppinutta, hänestä kirjoitettaisiin:
Harvinaisen kykynsä, puhetaitonsa, laajan kokemuksensa ja tietomääränsä sekä ehdottoman perustuslaillis-vapaamielisen kantansa vuoksi [hän] Suomen oikeustaistelussa syystä on esiintynyt ensimmäisenä johtomiehenä. Laajat tuttavuussuhteet, harvinainen kielitaito ja esittämiskyky sekä kirjalliset tuotteet ovat tehneet [hänen nimensä] Suomen ulkopuolellakin tunnetuksi ja sangen arvossa pidetyksi (niinpä on joskus puolivirallisesti pyydetty hänen lausuntoaan tärkeistä kysymyksistä), [vaikka tuolloin ulkomailla Suomi vielä nähtiin Venäjän osana] samalla kun hänen isänmaallinen toimintansa erityisesti on hänelle hankkinut Venäjän suomivihollisten vihamielisyyden. – – [Hänen] teoksista, joille on ominaista älyllisyys ja loistava esitystaito, mainittakoon ”Om statsförbund och statsunioner” (väitöskirja 1873), ”Précis du droit public du Grandduché de Finlande (1886; myös ven. ja engl.), ”Das Staatsrecht des Grossfürstentums Finnland” – –

Hän olisi myös Suomen pääministeri (kun presidentin sijalla oli suuriruhtinas), yliopiston professori, kansainvälisen rauhanliikkeen huomatuimpia edustajia, suurimman kaupungin valtuuston ensimmäinen ja pitkäaikainen puheenjohtaja (1875-76 ja 1892-99), puolueisiin kuulumattomanakin kaikkien silmissä ensimmäinen senaattori. Hän olisi toiminut lukuisissa luottamustehtävissä, kuten Suomen taideyhdistyksen ja nykyisen Taideteollisen korkeakoulun johtajana.

Tämä mies on ollut olemassa. Hänen nimensä oli Leo Mechelin. Suurin suomalainen -kilpailussa Yleisradio ei kelpuuttanut häntä edes ehdokkaiden (99 kpl) listalle. Kelpuutettujen joukossa olivat mm. Matti Nykänen (11.), Tarja Halonen (4.) ja Raimo Helminen (98).

Leo Mechelin (1839-1914)

Leopold Henrik Stanislaus Mechelin, lakitieteen tohtori, (Helsingin) Yliopiston valtio-oikeuden professori (1874-), Yhdyspankin johtaja (1867-72), senaattori moneen otteeseen (alk. 1882), oli etenkin sortovuosina johtava valtiomiehemme. ”Hänen vaikutusvaltansa valtiopäivillä on aina ollut erittäin suuri”, Tietosanakirja kirjoittaa (n. v. 1913).

Opintielle lähtenyt esi-isä oli 1600-luvulla ottanut nimen Mechelin äitinsä kotipaikan, Espoon Mäkkylän mukaan. Leopold Mechelin syntyi vaatimattomaan opettajaperheeseen Haminassa (1839), opiskeli filosofian maisteriksi (1860), lakitieteiden kandidaatiksi (1864) ja lakitieteen tohtoriksi (1873).

Jo opintojensa aikana Mechelin työskenteli senaatissa ja teki välillä muita töitä laki- ja taloustieteiden osaamistaan hyödyntäen kunnes pääsi yliopistollisiin virkoihin.

Teini-ikäisestä asti Mechelin kuului innokkaiden nuorten liberaalien joukkioon, joka oli osa laajempaa, myöhemmin dagbladisteiksi kutsuttua liberaalien ryhmää, mihin kuuluivat myös mm. Robert Montgomery ja Carl Mannerheim. Tätä ryhmää J. V. Snellman kutsui ”verettömiksi” vuonna 1858, kun heille liberalismi tuntui olevan kansallisuusaatetta tärkeämpää. Vuonna 1861 Mechelin ja muut nuoret liberaalit perustivat Helsingfors Dagblad -lehden äänenkannattajakseen, vuonna 1876 myös Finsk Tidskriftin. Mechelinkin avusti lehtiä 20-vuotiaasta asti, kirjoitti ajankohtaiskronikoita, joskus pääkirjoituksiakin, käänsi runoja ja kirjoitti artikkeleita mm. uskonnonvapaudesta, taloudesta ja kielikysymyksestä.

Vuonna 1863 olivat ensimmäiset valtiopäivät yli 50 vuoteen, ja Mechelin pääsi valtiovarainvaliokunnan sihteeriksi vuonna 1867. Vuonna 1872 hänet valittiin valtiopäiville, jossa hän tuli tunnetuksi uutterana aloitteiden tekijänä, loistavana puhujana, suvereenina kynäniekkana ja tinkimättömänä oikeustaistelijana.

Kun Suomeen perustettiin kaupunginvaltuustot, Mechelin valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon ja vielä sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi (1875-76 ja 1892-99).

Tieteilijä isänmaan ja perustuslaillisuuden asialla

Vuonna 1872 avautunutta Suomen Yhdyspankin toimitusjohtajan virkaa tarjottiin kyvykkäälle Mechelinille, mutta tämä asettui mieluummin isänmaan palvelukseen, kirjoitti kahdessa vuodessa kaksi väitöskirjaa ja valittiin kameraali- ja politialainopin sekä valtio-oikeuden professoriksi (1874-1882) ja hoiti myös talousoikeuden ja kansantaloustieteen professuuria (1877-82).

Jo professorinväitöskirjassaan (1873) ja myöhemmissäkin tieteellisissä tutkimuksissaan Mechelin tuotti monia teoksia, jossa hän taitavasti vastusti sortotoimia osoittamalla Venäjän tsaarien olevan Ruotsin ajalta periytyvien lakien sitomia: vaikka Venäjällä tsaarin valta on absoluuttinen, Suomessa suuriruhtinaan valta oli ”perustuslakien” rajoittama. Konservatiivi J.V. Snellman haukkui tätä todellisuudelle vieraaksi teoretisoinniksi ja piti suuriruhtinasta ja kansan yhtenäisyyttä Suomen turvana ja väheksyi perustuslakien merkitystä.

Mechelin ei ollut ensimmäinen ajatuksen esittäjä, mutta hänen teoksensa olivat tieteellisesti systemaattisempia ja vastaansanomattomampia kuin aiemmat esitykset. Hän myös kirjoitti aiheesta monilla kielillä populaariesityksiä vakiinnuttaakseen käsityksen myös kansainvälisesti. Hänelle Suomi oli erillinen valtio.

Näin Mechelin pystyi myös osoittamaan Suomen olevan oikeusvaltio, jota voi hallita vain laeilla, laillisuusperiaatteen mukaisesti. Tämä takaisi kansalle suojan valtaapitävien mielivallalta ja mahdollistaisi myös Suomen lakien kehittämisen lisäämään kansalaisten vapautta ja mahdollistamaan edistyksen toisin kuin takapajuisella Venäjällä.

Snellmanin kritiikkiä toisti 1960-luvulla ns. uustsaristien joukko (Osmo Jussila, Matti Klinge, Päiviö Tommila, …). He olivat siinä oikeassa, että yksinvaltaisella Venäjällä ei aina paljon Suomen laeista piitattu, mutta silti väärässä: juridisesti nuo perustuslait olivat tsaarin lupauksen vuoksi sitovia. Kysymystä käsittelee mm. juristi-historioitsija Aki Rasilainen (Timo Soikkanen, toim.: Taistelu autonomiasta. Edita 2009 & HS 7.12.2009; kpl lisätty 7.12.09).

Liian perustuslaillinen senaattori

1800-luvulla valtiopäivillä ei ollut puolueita nykymerkityksessä eivätkä tiedotusvälineet seuranneet niiden toimintaa nykyiseen tapaan, joten keskustelu oli usein aitoa ja saatettiin pohtia yhteistyössä kansalaisten parasta sen sijaan, että olisi aina keskitytty puoluepoliittiseen nälvimiseen tai populististen irtopisteiden keruuseen. Samaa tosin tapahtuu paljon nykyeduskunnankin valiokunnissa, minne tiedotusvälineillä ei ole pääsyä.

Lukuisten komiteoiden johtajana tai jäsenenä Mechelin piti huolta siitä, että syntyvät lakitekstit olivat viimeistä pilkkua myöten sopusoinnussa Suomen itsenäisyyden kanssa. Kun Venäjä halusi liittää Suomen postin, tullin tai rahalaitoksen, Mechelin johti puolustusta ja kirjoitti maamme vastaukset – tullin ja markan kohdalla taistelu voitettiin.

Hän työskenteli senaatin komiteassa, joka vuonna 1877 irrotti markan ruplasta ja siirsi sen kultakantaan. Hänen aloitteestaan Suomessa otettiin käyttöön budjetit (tulo- ja menoarviot), ja ensimmäisen niistä hän laati itse (1877). Hän myös johti puhetta komiteassa, joka laati Suomelle elinkeinolain (1879).

Vuonna 1882 Mechelin valittiin Liberaalisen puolueen johtajana senaattoriksi (ministeriksi) ja valtiovarain toimituskunnan apulaispäälliköksi, minkä jälkeen hän toimi monissa eri valtiollisissa luottamustehtävissä. Venäjällä nationalismi voimistui 1880-luvulla, ja siellä Mecheliniä pidettiin pääseparatistina, joten vuonna 1890 Mechelin joutui eroamaan senaatista liian perustuslaillisena. Hänet silti valittiin edustajaksi kaikille valtiopäiville ja hänen suosionsa pysyi korkeana.

(Perustuslaillisia oli niin nuorsuomalaisten kuin RKP:nkin riveissä, myöntyväisyysmiehiä etenkin Snellmanin ja Yrjö Koskisen (Vanha-)Suomalaisen puolueen riveissä, joista liberaalit nuorsuomalaiset erkanivat vuonna 1894. Mechelin oli Liberaalisen puolueen (1880-85) ajan jälkeen sitoutumaton, joskin istui RKP:n eduskuntaryhmässä.)

Lumoava maailmanmies

Mechelin puhui ja kirjoitti suvereenisti ruotsia, saksaa ja ranskaa ja osasi myös englantia, venäjää ja suomea. Opiskelijaelämässä hän oli pidetty, ja häntä pidettiin hyvänä kirjoittajana, näyttelijänä ja laulajana.

Hän oli pitkä, hänen ryhtiään kuvattiin majesteetilliseksi, ja luonteensa vuoksi hän oli seuran keskipiste kaikkialla missä liikkui. Kadettikoulussa opettajana ollut isä oli opettanut pojalle seurapiiritavat, joten Mechelinin isännöidessä Suomen ensimmäistä teollisuusnäyttelyä kaupunginjohtajana 1876 tsaari Aleksanteri II ihastui tähän niin, että korotti tämän suvun aatelissäätyyn. Siirryttyään valtiopäivillä porvarissäädystä aatelissäädyn kokoustilaan Ritarihuoneelle hän pian päätyi tämänkin säädyn johtavaksi edustajaksi; toinen vastaava oli Rabbe Axel Wrede. Aatelisvaakunaansa Mechelin otti suvun tunnussanoiksi pro lege, lain puolesta.

Kielitaitonsa, puhujan- ja kirjailijanlahjojensa ja kansainvälisen vaikutusvaltansa avulla hän saattoi myös jatkuvasti tehdä Suomen asiaa, oloja ja erillisyyttä valtiona tunnetuiksi ulkomailla.

Nokian perustaja

Mechelinin kyky asettua kerta toisensa jälkeen poikkiteloin keisaria vastaan johtui siitä, että hän oli nainut Helsingin rikkaimman porvarin, kauppaneuvos Johan Lindroosin tyttären Alexandran. Lindroosin kuolinpesästä tuli 1862 perustetun SYP:n suurin osakkeenomistaja. Näiden suhteiden avulla hän sai rahoitettua perustamansa Nokia-yhtiön toimintaa, joka puolestaan osoittautui erittäin menestyksekkääksi ja tuotti Mechelinille kohtalaisen omaisuuden. Näin Mechelin ei ollut riippuvainen valtion viroista tai kruunun suosionosoituksista. Ylipäänsä vapautta voi olla vain maissa, joissa rikastuminen valtiosta riippumatta on mahdollista. Tästä syystä luonnonvaroiltaan rikkaat maat ajautuvat usein diktatuuriin ja/tai totalitarismiin, kuten nytkin Venezuela ja Venäjä, koska niissä hallituksella riittää rahaa pitää kansa jotenkuten tyytyväisenä, vaikka hallitus kurjistaisi vapauden ja talouden.

Vuonna 1868 Mechelin perusti yhdessä opiskeluaikaisen huonetoverinsa vuori-insinööri (Knut) Fredrik Idestamin kanssa Nokia-yhtiön, josta vuonna 1871 tehtiin osakeyhtiö Nokia Aktiebolag. SYP:n piiristä hän löysi yritykselle osakkaita (mm. Casimir Ehrnroothin isoisoisä Carl Ehrnrooth ja Kari Kairamon isoisoisä Alfred Kihlman).

Nokian kartanon jännittävässä konkurssihuutokaupassa Mechelin voitti apteekkari (myöhemmin paperitehtailija) G.A. Serlachiuksen. Kartanon mailla oleva koski tarjosi vaadittavan voimanlähteen Nokian puuhiomolle. Ennen konkurssiaan kartanon omistaja Adolf Törngren oli ehtinyt lainata saksalaiselle konttoripäällikölleen Stockmannille rahaa Helsinkiin sijoittuneen kaupan perustamiseen.

Vuosisadan lopulla Mechelin innostui sähkötekniikasta ja halusi laajentaa yrityksen toimintaa tälle modernille tulevaisuuden alalle. Idestam vastusti ajatusta, mutta Mechelin sai puhuttua yhtiökokouksen enemmistön taakseen, tuli valittua tuon jo suurehkon yhtiön hallituksen puheenjohtajaksi (1898-1914) ja toteutti visionsa.

Vuonna 1904 Suomen Gummitehdas siirrettiin Nokialle vesivoiman ääreen; vuosina 1917-18 yritykset yhdistyivät ja 1922 niihin liittyi Kaapelitehdas.

Toisen maailmansodan jälkeen Björn Westerlund käynnisti Nokian elektroniikkadivisioonan, joka alkoi mm. viedä signaalinvahvistimia Neuvostoliittoon, miltä pohjalta nykyinen kännykkäjätti syntyi (Kari Kairamon seuratessa Westerlundia Nokia toimitusjohtajana 1977). Idänkauppoja tehnyt johtaja Werner Weckman toisinaan kevensi neuvotteluilmapiiriä kysymällä vastapuolen edustajilta, kuka oli Venäjän ensimmäinen olympiavoittaja. Kun nämä eivät tienneet vastausta, hän läimäytti rintaansa sanoen: ”Minä!” (paini, Ateenan olympialaiset 1906; häntä pidetään myös Suomen ensimmäisenä olympiavoittajana, joskin salkoon noussut lippu oli Venäjän ja samoissa olympiakisoissa tuli myöhemmin lisää voittoja, Suomellekin Verner Järvinen kiekonheitossa).

Köyhästä Suomesta liberaaliksi eurooppalaiseksi valtioksi

Hegelin filosofia yhtenäisestä valtiosta ja kansasta (Rousseauta myötäillen) toimi niin Karl Marxin sosialismin kuin J.V. Snellmanin fennomaanisen konservatisminkin pontimena. Silti 1850-luvulta alkaen liberalismi alkoi viimein tulla Suomessakin laajemmin ymmärretyksi, ja vuosisadan loppupuolella se ehti välillä vaikuttaa merkittävästi maamme suuntaan. Saimme vapaammat markkinat, vähemmän sääntelyä ja kaivattuja ylikansallisia investointeja, ja vähitellen nousimme köyhyydestä samoilla keinoilla kuin monet rutiköyhät Aasian maatkin viime vuosikymmeninä. Tsaari Aleksanteri II:n isäänsä vapaamielisemmät (joskin historiankirjoissa usein suuresti liioitellut) asenteet edesauttoivat uudistusten tietä.

Suomen nälkävuosien 1867-8 (100 000 kuollutta) sanotaan olleen viimeinen nälkäkatastrofi ei-sosialistisessa Euroopassa rauhan aikana. Vaikka viime kädessä nälän aiheutti kato, todellinen syy oli köyhyys: kyllä viljaa olisi saanut ulkomailta, jos vain rahaa olisi ollut (tai Snellmanilla halua ottaa lainaa). Sosialistisessa Euroopassa toki koettiin paljon pahempia nälänhätiä, kuten suunnitelmatalouden luoma vuosien 1932-3 Ukrainan nälänhätä. Muutenkaan satojatuhansia tai miljoonia ihmisiä surmanneita nälänhätiä ei ainakaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen ole ollut markkinatalousmaissa, ainoastaan sääntelytalouksissa, lähinnä sosialistisissa maissa, suurimpana Kiinan vuosien 1958-60 Suuri harppaus (kohti kommunismia), jossa kuoli 30-40 miljoonaa ihmistä ennen kuin Deng Xiaopingin opein palattiin hieman kohti markkinataloutta.

Uskonnonvapaus ja ihmisoikeudet

Liberaalien talousuudistusten ohella toteutettiin ja sitäkin enemmän esitettiin myös muita liberaaleja uudistuksia. Esimerkiksi Leo Mechelin ehdotti jo vuonna 1872 juutalaisille täyttä oikeutta harjoittaa uskontoaan, mutta papisto ja talonpoikaissääty kaatoivat ehdotuksen, ja se toteutui täydellisesti vasta vuonna 1917. Ylipäänsä Mechelin halusi jokaiselle oikeuden elää oman uskonsa mukaan. Vaikka jo nuoren Mechelinin puheet olivat yleensä melko sovittelevia, niistä toisinaan kuulsi läpi liberaalin vakaumuksen tinkimättömyys, esimerkiksi vuoden 1877-78 valtiopäivilläkin hänen ajaessaan uskonnonvapautta, joka Suomessa, Venäjällä ja Romaniassa oli heikommissa kantimissa kuin muissa Euroopan maissa:
”…tai yleensä sellaisen valtiojärjestyksen maissa, missä yksilöä ei saa kohdella kuin matoa…”

KHO:n presidentti Pekka Hallbergin mukaan: ”Perusoikeuskäsitteen suomalaiseen oikeuskeskusteluun toivat 1870-luvulla Leo Mechelin ja Robert Hermanson. Heidän luetteloissaan esiintyivät saavutetut oikeudet, samoin kuin suoja laitonta vangitsemista vastaan ja oikeus lailliseen tuomioistuimeen.”

Mechelinin vahingoksi voidaan lukea, että toisin kuin eräät muut liberaalit, hän väitti, ettei asevelvollisuus ole ristiriidassa liberalismin kanssa. Tosin tämä saattoi olla taktista: käytännössä ainoa vaihtoehto olisi ilmeisesti ollut suomalaisten värvääminen Venäjän armeijaan, mitä perustetta ei voinut julkisesti käyttää mutta mikä olisi ollut vapauden kannalta paljon tuhoisampaa. Liberaalejakin uudistuksia Mechelin usein perusteli muilla kuin vapaus- tai ihmisoikeusargumenteilla, ilmeisesti saadakseen niille tukea myös ei-liberaaleilta suomalaisilta ja venäläisiltä.

Liberaalinen puolue 1880-85

Vuonna 1880 liberaalit uudistukset olivat jo edenneet hyvän matkaa mutta kieliriita alkoi voimistua entisestään, ja sen puristuksessa liberaalit totesivat tarpeen omalle puolueelle. Joulukuussa pääasiassa Leo Mechelin kirjoitti Liberaalisen puolueen ohjelman, jonka 53 merkittävää vaikuttajaa allekirjoitti. Siinä vaadittiin mm. painovapautta (sensuurin poistoa), uskonnonvapautta, parlamentarismia ja perustuslaillisuutta sekä täyttä tasa-arvoa (lain edessä) ja kaikkien etuoikeuksien poistamista. Mechelin, puolueen johtava hahmo, kannatti ”desentralisatsionia” ja vastusti ”valtiososialismia, klerikalismia, puolue-egoismia, byrokratismia ja militarismia”.

Vaikka ohjelmassa vaadittiin suomelle täyttä tasa-arvoisuutta ruotsin kielen rinnalla ja sen myötä riittävän monen suomenkielisen lyseon perustamista, kannatuksensa puolesta pelänneet fennomaanit J.V. Snellmanin johdolla hyökkäsivät heti rajusti liberaaleja vastaan väittäen näitä Ruotsalaisen puolueen kätyreiksi; ruotsinkieliset taas pitivät ohjelmaa liiaksi suomenkielisiä suosivana. Silti puolue oli vielä vuoden 1882 vaaleissa melko vallitsevana, mutta vuoden 1885 valtiopäivillä se kuihtui ja lopulta hajosi monien vähitellen siirtyessä ruotsalaisen puolueen riveihin (jossa aiemmin oli ollut konservatistis-nationalistisempaa sävyä), joka liberalisoitui huomattavasti, mikä jossain määrin näkyy yhä RKP:ssä (1906-; varsinainen puolue toisin kuin aiempi löyhä ryhmittymä ”Ruotsalainen puolue”).

Mechelin kuitenkin jatkoi toimintaansa sitoutumattomana ja nautti arvostusta yli puoluerajojen aina kuolemaansa asti.

Seuraavan liberaalipuolueen, vuonna 1894 Suomalaisesta puolueesta irtautuneen Nuorsuomalaisen puolueen yhteys Liberaaliseen puolueeseen jäi ensisijaisesti aatteelliseksi, mutta entiset liberaalit toimivat usein vahvassa yhteistyössä näiden kanssa, etenkin perustuslaillisten rintamassa myöntyväisyysmiehiä, venäläistämistä ja sortotoimia vastaan. Rintamaan kuului muidenkin puolueiden edustajia, etenkin ruotsalaisten.

Suomi 19:nnellä vuosisadalla (1893)

Aktivistien murhattua Aleksanteri II:n, hänen poikansa Aleksanteri III (1881-1894) katkaisi isänsä käynnistämän, itsevaltiutta rajoittavan perustuslain valmistelun, aloitti kansallisen kurinpalautuksen ja perusti Ohranan, salaisen poliisin. Myöhemmin hän suuntasi Suomeenkin venäläistämistoimia.

Mechelin halusi torjua näiden toimien vaikutusta osoittamalla Suomen olevan länsimainen sivistysvaltio. Hän ideoi, kokosi ja julkaisi kirjan Suomi 19:nnellä vuosisadalla (1893). Mukana olivat keskeiset tieteilijät, kirjailijat ja taiteilijat. Esipuheen kirjoitti kirjailija (Sakari) Zachris Topelius. Albert Edelfelt teki paljon töitä kirjan kuvittamisen ja kuvatoimituksen eteen, ja teos esittelikin hyvin laadukkaasti myös suomalaista kuvataidetta. Tekijät myös levittivät kirjaa ahkerasti Euroopan sivistyspiireihin.

Sortovuosien salaseuran johtajana

Nikolai Bobrikov tuli Suomen kenraalikuvernööriksi vuonna 1898. Ensimmäinen sortokausi alkoi ”helmikuun manifestista” 1899 ja päättyi ”marraskuun manifestiin” 1905, Mechelinin johtamien perustuslaillisten voittoon ja Suomen täyteen demokratisoitumiseen.

Itsehallintoa puolustava nuorsuomalaisten ja ruotsalaisten rintama ryhmittyi Mechelinin ympärille perustuslaillisiksi, joiden taistelu näytti välillä epätoivoiselta mutta johti lopulta voittoon osin peräänantamattomuuden, osin historiallisten sattumien vuoksi.

Suuriruhtinas lakkautti Suomen oman armeijan ja antoi 12.7.1901 julistuksen yleisvaltakunnallisesta asevelvollisuudesta, joka kattaisi myös Suomen miehet. Senaatissa myöntyväisyysmiehet olivat enemmistössä ja hyväksyivät tämän laittomasti annetun lain lakikokoelmaamme.

Passiivisen vastarinnan kannattajat perustivat Kagaali-nimisen keskusjärjestön 3.8.1901 Turholman kartanossa Laajasalossa. Kartanon isäntä, kenraali Jacob Julius af Lindfors oli perinyt omaisuutensa tyhjästä kauppahuoneen omistajaksi nousseelta appi-isältään Henrik Borgströmiltä (1799-1883), joka oli myös ollut perustamassa Liberaalista puoluetta ja toiminut merkittävänä taidevaikuttajana.

Salaisessa kokouksessa Leo Mechelin laati tsaarille kansalaisadressin, johon kerättiin n. 500 000 nimeä (maan väkiluku oli n. 2,6 miljoonaa). Mukana olivat luultavasti myös mm. Svinhufvud, Erkko ja Zilliacus. Tsaari torjui adressin ja uhkasi aseistakieltäytyjiä opiskelupaikkojen ja virkojen menetyksillä, mutta kagaalin järjestämät kutsuntalakot johtivat siihen, että moniin kutsuntoihin ei saapunut juuri ketään, ja lopulta tsaari luopui asevelvollisuuden toimeenpanosta.

Oppositiojohtajien karkotus

Mechelinin jatkettua perustuslaillista vastarintaansa kenraalikuvernööri Bobrikov hankki tsaarilta laittomat diktaattorinvaltuudet ja karkotti Mechelinin sekä muut johtavat perustuslailliset maasta keväällä 1903. Pakkovallan edessä osa perustuslaillisista, aktivistit, päättivät ryhtyä voimakkaampaan vastarintaan. Heidän, esimerkiksi Konni Zilliacuksen, monet toimet aseiden salakuljetuksista salaliittoihin olivat kuin huimimmista seikkailukirjoista. He myös ryhtyivät taktisista syistä yhteistoimintaan Venäjän vallankumouksellisten kanssa arvioiden tsaarin vallan olevan suomalaisten vapauden este.

Venäjällä itsevaltias monarkki oli tukahduttanut opposition niin pitkään ja niin vahvasti, että suuri osa toisinajattelijoista oli ajautunut samaan leiriin sosialistien kanssa. Tiukan perustuslaillinen Mechelin ei kuitenkaan hyväksynyt liittoa sosialistien kanssa ja sai pidettyä perustuslaillisten enemmistön omalla linjallaan. Sen sijaan hän oli yhteistoiminnassa Venäjän liberaalien, Kadettien (= ”KD” = perustuslaillis-demokraattiset, etenkin älymystön suosima puolue) kanssa. Näille hän laati esityksen Venäjän perustuslaista, jolla Venäjästä tehtäisiin (kadettien päästessä valtaan) perustuslaillinen monarkia. Sellainenhan Suomikin oli ollut ennen sortokautta.

Kadettien myöhempi nousu ja Suomen itsenäistyminen

(käväisy myöhemmässä tulevaisuudessa)

Vuoden 1917 maaliskuun vallankumouksen jälkeiseen väliaikaiseen hallitukseen Kadettipuolue sai valta-aseman. Hallitus vapautti poliittiset vangit (mm. Svinhufvudin) ja saattoi voimaan ihmisoikeudet. Se myös jatkoi maailmansotaa Saksaa vastaan. Siksi Saksa lähetti V.I. Leninin rahasalkun kanssa Suomen kautta Venäjälle tekemään vallankumousta, ja kesän yrityksessään epäonnistuttuaan Lokakuun vallankumouksen myötä kommunistit lopulta saivat vallan käsiinsä ja tekivät sitten rauhan Saksan kanssa, tosin vasta pitkien neuvottelujen jälkeen.

Sillä välin Venäjä oli niin ahtaalla, että eduskunta saattoi seuraamuksitta 6.12.1917 julistaa Suomen itsenäiseksi (mikä näkyi lehdissämme pikku-uutisena – julistautumista oli pohdittu keväästä asti). Lenin joutui tunnustamaan Suomen ”suosiolla”, jottei menettäisi kasvojaan. Hän myös laski sen varaan, että Suomi palaa vallankumouksella Neuvosto-Venäjän yhteyteen. Seuraavana vuonna Leninin yllytyksestä käynnistyneessä vapaussodassa venäläissotilaiden tukemat ja osin Leninin aseistamat punaiset kuitenkin hävisivät.

Vielä 1-2 vuotta myöhemminkin C.G.E. Mannerheim halusi mennä suomalaisjoukkojen kera tsaarinvaltaa tukevien valkoisten avuksi kukistamaan kommunistit, mikä olisi varmaan onnistunutkin, mutta keskusta ja vasemmisto olivat vastaan. (Väitetään tämän jälkeen valtionhoitaja Mannerheimin suunnitelleen eduskunnan hajottamista ja hyökkäystä sen ollessa hajotettuna.) Syynä oli se, että valkoiset kenraalit (mm. Nikolai Judenitsh) olivat niin voitonvarmoja, että kukaan heistä ei suostunut tunnustamaan Suomen ja muiden itsenäistyneiden maiden vapautta, vaan olisivat palauttaneet Venäjän vanhat rajat. Vielä 20.10.1919 Judenitshin hyökkäys Pietariin yllättäen epäonnistui, ja seuraavana keväänä vähitellen valkoisten asema heikkeni.

Lopulta Suomi suostui Tarton rauhaan (20.10.1920), jossa luovuttiin Itä-Karjalasta ja saatiin vastineeksi Petsamo. Vielä 60-luvulla Urho Kekkonen käytti taitavasti Lenin-korttia: ”Lenin lahjoitti Suomelle itsenäisyyden”, jotta silloiset neuvostojohtajat eivät kehtaisi ottaa sitä pois. Valitettavasti vielä nyt jotkut uskovat tähän.

Päivälehdestä Helsingin Sanomat

Eugen Schauman ampui Bobrikovin 16. kesäkuuta 1904. Tämän myötä sorto jossain määrin lieveni. Aktivistit olivat myös suunnitelleet Bobrikovin murhaa, mutta Schaumanin kerrottua heille aikeistaan he antoivat tälle kaksi viikkoa aikaa toimia ensin.

Bobrikovin murhasta ”hyväksyvään sävyyn” kirjoittanut nuorsuomalaisten Päivälehti lakkautettiin, mutta julkaisemista jatkettiin pian nimellä Helsingin Sanomat. Lehden perustaja Eero Erkko kuului Mechelinin kera karkotettuihin (1903) ja pääsi takaisin vasta kansanedustajana (1907-1918) vuonna 1908. Hän toimi myös pitkään puolueensa puheenjohtajana sekä 1918-20 ministerinä kuten myöhemmin poikansa Eljas.

Sittemmin lehti on käytännössä irtautunut nuorsuomalaisista juuristaan, ja sitä on pidetty SDP:n epävirallisena äänenkannattajana aina Kalevi Sorsaa myöten. Vielä tuohon aikaan lehti oli puolueen pää-äänenkannattaja, ja sen toimittajina toimi keskeisiä nuorsuomalaisia, myös runoilija Eino Leino, jota kiihkeämpää nuorsuomalaista tai mustavalkoisempaa politiikan kommentaattoria oli vaikea löytää. Sortokauden päätyttyä Leinon into politiikkaan vähitellen laimeni.

Sankarin kotiinpaluu

Loppusyksystä 1904 valtiopäivät kutsuttiin koolle ensi kertaa yli neljään vuoteen. Senaattorina 65-vuotias Mechelinkin saattoi palata maahan valtiopäivien ajaksi. Höyrylaivan tuotua karkotettuja Tukholmasta Turkuun Helsingin Sanomat 3.12.1904 kirjoitti tapahtumasta:

Näitä vastaanottamaan oli saapunut melkoinen ihmisjoukko, joka otti tulijat vastaan laulamalla Suomen laulun, Savolaisten laulun ja Maamme sekä huutamalla eläköötä.

Karkotettujen junan saapuessa iltamyöhällä Helsinkiin heitä odotti eläköötä huutava 10 000 hengen väkijoukko kylmästä sadesäästä huolimatta.

Liikutettuna karkotettujen kunniavanhus senaattori Mechelin tulkitsi kunnianosoitukset isänmaanrakkauden, lain ja oikeuden pyhäksi ilmaisuksi. Innostunut joukko seurasi vanhuksen vaunuja, hevoset riisuttiin ja nuoret voimakkaat kädet tarttuivat vaunuihin kiinni.

Lehden mukaan matkalla laulettiin isänmaallisia lauluja ”valtavien hurraa- ja eläköönhuutojen täristäessä ilmaa”; osanottajia oli toistakymmentätuhatta.

Vuosien 1904-5 valtiopäiville perustuslailliset saivat enemmistön. Mechelin johti kolmea tärkeää valiokuntaa, käytännössä koko valtiopäiviä.

Perustuslaillisten voitto

Hävityn Japanin-sodan myötä ympäri Venäjää puhkesi vuonna 1905 laajoja levottomuuksia, ja tässä Venäjän vuoden 1905 vallankumouksessa tsaari myöntyi eräisiin ihmisoikeuksiin, duumaan ja äänioikeuteen. Liikehdintä levisi Suomeenkin, joskin rauhanomaisena. Kagaali ja muut perustuslailliset, aktivistit ja työväki järjestivät kokouksia, mielenosoituksia, vetoomuksia ja Suurlakon, ja lopulta suuriruhtinas myöntyi perustuslaillisten (pitkälti Mechelinin) vaatimuksiin mm. yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta sekä painovapaudesta, jotka toteutuivat aluksi täydellisesti.

Valtiopäivävaaleissa 1905 perustuslailliset saivat enemmistön kaikkiin säätyihin. Mechelin muodosti 1.12.1905 hallituksen, ns. Mechelinin senaatin (1905-8), jota on pidetty Suomen ensimmäisenä poliittisena hallituksena. Hallitusta vastasi senaatin 11-henkinen talousosasto ja pääministeriä sen varapuheenjohtaja Mechelin (kenraalikuvernööri oli muodollisesti puheenjohtaja), ”Suomen kruunaamaton kuningas”.

Mechelin halusi kaikki perustuslailliset ryhmät yhteistyöhön. Hän muodosti senaatin perustuslaillisista, ja se oli ensimmäinen, jonka nimilistan keisari joutui hyväksymään sellaisenaan. Senaattoreistakin keisari hyväksyi lähes kaikki mukaanlukien K. J. Ståhlbergin, joskin toisen nuorsuomalaisen, P. E. Svinhufvudin, keisari oli pudottanut nimilistasta, tämä kun oli puolustanut oikeudessa lakimiehenä venäläismielisen prokuraattorin (oikeuskanslerin) ampunutta aktivisti Lennart Hohenthalia. Ståhlberg oli Suomen ensimmäinen (1919-25) ja Svinhufvud kolmas (1931-37) presidentti. Mechelin otti hallitukseen myös yhden sosiaalidemokraatin muttei yhtään vallankumouksellista.

Mechelin palautti virkoihinsa laillisuudesta kiinnipitäneet virkamiehet ja erotti heidän tilalleen nimitetyt myöntyväisyysmiehet. Hän esitti laajan yhteiskunnallisen uudistusohjelman ja teki sen suomen kielellä, jonka hän myös vakiinnutti pöytäkirjakieleksi.

Mechelinin hallitus valmisteli maailman edistyksellisimmän perustuslain (vuoden 1906 valtiopäiväjärjestys), jossa koko kansa sai täydet poliittiset oikeudet; perustuslakiin liitettiin myös lausunto- (= puhe-), kokoontumis- ja yhdistymisvapaus (20.8.1906). Yhdistyslaki saatiin kuitenkin vasta 1919, joten siihen asti viranomaiset saattoivat rajoittaa yhdistysten hyväksymistä. Laajalti uskottiin, että nyt (ensimmäisen) sortokauden (1899-1905) jälkeen koittaa pysyvä vapauden ja demokratian aikakausi. Suuriruhtinas kuitenkin torjui useimmat senaatin aloitteet.

Suomesta maailman ensimmäinen koko kansan demokratia 1906

Sata vuotta sitten, vuonna 1906 voimaan astuneessa perustuslaissa kaikki 24 vuotta täyttäneet suomalaiset saivat äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden, ensimmäisenä maailmassa. Uudessa-Seelannissa äänioikeus oli toteutunut jo vuonna 1893 mutta vaalikelpoisuus (oikeus olla ehdokkaana) toteutui vasta puoli vuosisataa myöhemmin. Australiassa valkoinen väestö sai oikeudet vuonna 1902 mutta alkuperäisväestö vasta 1962. Suomessa äänioikeus ja vaalikelpoisuus olivat alusta alkaen yleisiä ja yhtäläisiä, ja jo ensimmäiseen eduskuntaan valittiin useita naisia, ensimmäisenä maailmassa, vuosikymmeniä ennen em. maita.

Mechelinin senaatti antoi vaalilain valmistelun työryhmälle, jota johti Robert Hermanson (1846-1928). Hermanson oli ollut Mechelinin kanssa perustamassa liberaalista puoluetta (1880) ja tuomassa perusoikeuksia suomalaiseen keskusteluun 1870-luvulla. Valtio- ja kansainvälisen oikeuden professorina (1884-1907) ja Helsingin Yliopiston vararehtorina (1899-1902) hän osallistui juridiseen keskusteluun Suomen valtiollisesta asemasta, joskin katsoi ylimmän vallan kuuluvan keisarikunnalle, kuitenkin perustuslakien rajoissa. Valtiopäivillä Hermanson oli 1897-1906 perustuslaillisena RKP:ssä. Toisaalta Hermanson kannatti monarkiaa ja vastusti naisten äänioikeutta, koska naiset tunneihmisinä saattaisivat taipua jyrkkiin kannanottoihin pohtimatta asioita tarpeeksi.

Arvovallallaan Mechelin sai selvän enemmistön kallistumaan ääni- ja vaalioikeuden kannalle, myös kaikki säädyt (valtiopäiväjärjestys ja vaalilaki hyväksyttiin 1.6.1906). Erityisesti senaattorit Mechelin, Ståhlberg ja Wrede korostivat, että äänioikeutta ja vaalikelpoisuutta ei saa erottaa toisistaan; myös mm. Svinhufvud ja Paasikivi kannattivat ehdotusta. Naisasianaisetkin toimivat ehdotuksen puolesta mm. keräämällä 25 000 allekirjoituksen vetoomuksen. Venäläiset pitivät asiaa paikallisena, ja siksi keisari ei torjunut esitystä.

Vaaleissa valittiin 19 maailman ensimmäistä (eduskunnan ensimmäinen täysistunto 23.5.1907), tunnetuimpina naisasianaisina nuorsuomalaisten Lucina Hagman (1853–1946), Sosialistisen työväenpuolueen Miina Sillanpää (1866–1952) ja suomalaisten Aleksandra Gripenberg (1857–1911).

Kerrotaan tosin Ståhlbergin aiemmassa vaiheessa laskelmoineen, että kannattaisi ensin ajaa läpi miesten yleinen äänioikeus, koska se olisi helpompaa ja sitten sen turvin olisi helpompi saada enemmistö myös naisten äänioikeuden taakse. Tähän ei kuitenkaan tarvinnut turvautua. Tapaus oli myös osoitus siitä, että uudistukset täytyy tehdä silloin kun niihin on tilaisuus – pian perustuslaillisten etsikkoaika oli ohi ja uusi sortokausi alkoi.

Tekla Hultin

Mechelinin sukulaistyttö Tekla Hultin (1864-1943) oli Suomen ensimmäinen naistohtori (erästä lääketieteen tohtoria lukuunottamatta); hän opiskeli kaunokirjallisuutta, taidehistoriaa ja psykologiaa mutta väitteli historiasta. Hän oli myös innokas nuorsuomalainen, Päivälehden toimittaja ja Isänmaan ystävä -lehden vastaava toimittaja kunnes lehti kiellettiin (1900), kansanedustaja 1908-23. Hultin oli kagaalin aktivisti, naiskagaalin johtajia, aktivisti- ja jääkäriliikkeiden kannattaja.

Naiseudestaan huolimatta Hultinista tuli tilastokeskuksen aktuaari, mutta poliittiset mielipiteet estivät ylenemisen. Virassaan hän toimitti lukuisia tilastollisia tutkimuksia mm. köyhäinhoidosta, avioeroista ja naisten yötöistä.

Perustuslaillisten valtakausi (1905-06)

Perustuslailliset olivat valtansa kukkuloilla 1905-06, joskin suuriruhtinas pysäytti osan heidän liberaaleista uudistuksistaan. Esimerkiksi Mechelinin senaatin perustuslakia tarkentamaan antamat säädökset ja vuonna 1907 annettu uusi hallitusmuoto torjuttiin – siinä olisi siirrytty parlamentarismiin eli hallituksen (senaatin) olisi nautittava eduskunnan eikä vain suuriruhtinaan luottamusta. (Parlamentarismi toteutui vasta itsenäistymisen jälkeen.)

Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 15.-16.3.1907 perustuslailliset menestyivät odotettua huonommin – suomalaiset eivät seisoneet yhtenä miehenä ja naisena perustuslaillisen taistelun takana, vaan myöntyväisyysmiehet syrjäyttivät perustuslaillisia. Liian moni äänesti suomen tai ruotsin kielen intoilijoita tai sosialisteja.

Perustuslaillisten menetettyä valtansa tsaari rohkaistui taas jatkamaan venäläistämistoimia. Alkoi toinen sortokausi (1908-1917); helmikuun manifestiä pantiin jälleen toimeen. Kesällä 1908 Mechelin erotettiin senaattorin virasta (hallituksen johdosta), mutta vuodesta 1910 jatkoi kansanedustajana kuolemaansa (1914, muutama kuukausi ennen maailmansotaa) asti, toimi myös mm. perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana, ja hänen työnsä oli jo johtanut maamme uralle, joka vähitellen johti itsenäisyyteen ja vapauden voittoon.

Kenties oli myös pitkälti Mechelinin ansiota, että liberaalia demokratiaa juurtui Suomeen sen verran, että vältyimme Baltian maiden kohtalolta: niissä päädyttiin vähitellen diktatuureihin sosialismin torjumiseksi. Tämän seurauksena ei koko väestöllä riittänyt tahtoa maanpuolustukseen, vaan maat joutuivat antautumaan Neuvostoliitolle taisteluitta (1939). Suomessa sosialistienkin ylivoimainen enemmistö puolusti vapauttaan ja onnistui kahdesti estämään Neuvostoliittoa levittämästä sosialismia Suomeenkin (1939-44).

Mechelin naisten äänioikeudesta

Ruotsissa naisten äänioikeustaistelun tukemiseksi julkaistussa lehdessä oli Leo Mechelinin haastattelu, jossa Mechelin selitti, miten naisten äänioikeudesta ei olisi mitään haittaa missään maassa ja miten perhesuhteissa voi muutenkin tulla poliittisia erimielisyyksiä, ja sen ei pidä antaa häiritä. Hän myös valitteli sitä, että Venäjän puuttuminen Suomen sisäisiin asioihin on estänyt eduskuntaa korjaamasta naisten kohtaamia epäkohtia. Näiden joukosta hän luetteli seuraavat:

• puolisoiden omistussuhteet (vaimon omaisuus oli rajoitetusti miehen holhouksessa)
• naisten avioikärajan nostaminen 15 vuodesta 17 vuoteen
• aviottomien lasten oikeuksien parantaminen
• vakuutuslaitos (sosiaaliturva) köyhien äitien turvaksi
• lastenkoteja suojattomille lapsille
• naispuolisten terveystarkastajien asettaminen
• määräraha siveyden edistämiseen
• naisten oikeus hakeutua korkeimpiinkin virkoihin.

Mechelinin kuolema

Toisella sortokaudella 1908-1917 Mechelin jatkoi työtään niin kirjallisesti kuin kansanedustajanakin, kunnes munuaistauti sai hänestä otteen syksyllä 1913 ja vei häneltä hengen 26.1.1914.

Mechelinin hautajaisista tuli ennennäkemätön kansanjuhla, symbolinen mielenosoitus sortovaltaa vastaan. ”Niinpä hän on vielä kuolemallaankin palvellut sitä asiaa, jonka puolesta hän on elänyt”, Tekla Hultin kirjoitti. Kaupat ja koulut sulkivat ovensa, ylioppilastalo oli ollut koko viikon suruliputettuna, tuomiokirkko oli ääriään myöten täynnä kuulemassa, kuinka lähetystö toisensa jälkeen jätti viimeisen tervehdyksen, niin kansalaisjärjestöt kuin lukuisat ulkomaiset tahotkin. Ylioppilaat muodostivat kunniakujan pitkälle ruumissaatolle Hietaniemeen, osakuntien kuraattorit kantoivat arkun hautaan perustuslaillisten soihtukujan läpi. Haudalle laskettiin 600 eri seppelettä korkeaksi kummuksi. Osa vasemmistosta ei kuitenkaan piitannut juhlasta.

Jo kuolinpäivänä nuorsuomalainen Eino Leino kirjoitti:

Kansalaisseppel
(26.1.1914)

Varmaan hän oli myötäsään soutajaks luotu,
otsalla onni, sielussa sointu ja rauha;
sorjemmin sous hän, vaikk’ oli vastasää suotu,
koittanut konsana vaikka ei lepo lauha.

Myrskyssä seistä hän tahtoi,
taistella tohti ja mahtoi,
työmies kuin ei kukaan,
johtaja, tempaaja mukaan,
mestari muodon ja sanain,
kyntäjä vastaisten vanain,

hän, Päämies, min haudalla sorrettu kansa
voi vieläkin muistella vapauttansa.

Harmaa on taivas, halla mielihin hiipii,
raskaina riippuen itkevät puut sekä pilvet;
kuoleman tuuli kansamme toivoa riipii,
mutta kummuista kaikuvat kalvat ja kilvet.

Kuulkaa! Se Suomen on soitto!
Tuomiopäivän on koitto!
Nousevat paatiset parmaat,
veisaavat vainajat harmaat
voittoa Väinälän rantain,
urhoa kilvellä kantain,

Päämiestä, min haudalla sorrettu kansa
voi vieläkin leimuta vapauttansa.

Mechelinin perinnöllä ei puolustajaa

Helsinkiin nimettiin Mechelininkatu hänen kunniakseen vuonna 1917, mutta historiankirjoista Mechelin on melkein piilotettu. Kaikki presidenttimme Rytiin asti olivat perustuslaillisia, mutta Paasikivi oli myöntyväisyysmies, ja sellaisiksi voidaan laskea myös ainakin Kekkonen ja pitkälti Koivistokin. Itsenäisyyden alkuaikana perustuslaillisten voittoa arvostettiin teoriassa, etenkin sivistyneistön keskuudessa, joskaan ei eduskuntavaaleissa, mutta toisen maailmansodan jälkeen myöntyväisyyslinja pääsi voitolle ja perustuslaillisten asema historiankirjoissa väheni entisestään.

Lisäksi historioitsijat olivat jo sortokaudella olleet vanhasuomalaisia myöntyväisyysmiehiä kuten Suomalaisen puolueen puheenjohtajat Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen ja J. R. Danielson-Kalmari (maltillisempi) sekä professori E. G. Palmén. Historiankirjoitus on suurelta osin pysynyt heidän hegemoniassaan.

Nykyään tunnetuimpia valtiomiehiä ovat ne, joiden muistoa jokin suuri puolue on pitänyt yllä. Siksi monet pikkusieluiset poliitikot ovat suuren palvonnan kohteena mutta Mechelinistä ei juuri kukaan muista muuta kuin kadun eikä Yle luokitellut häntä edes sadan suurimman suomalaisen joukkoon, vaikka harva muu kuin Anders Chydenius, Risto Ryti tai K.J. Ståhlberg yltää edes lähelle (nämäkin kolme tosin ovat liberaaleja). On arvioitu, että muutama lisävuosi olisi antanut Mechelinille paikan muistoissamme kansakunnan isänä ja ehkä myös auttanut välttämään sisällissodan.

Linkkejä:
Kagaali
Leo Mechelinin puhe Sakari Topeliukselle hänen 70-vuotispäivänään
Rösträtt för kvinnor (Leo Mechelinin haastattelu, 1913)
Leo Mechelinin muotokuva (sivun lopussa, Albert Edelfelt, 1901)
Leo Mechelinin kuva
Kansallisbiografia: Leo Mechelin
Pekka Hallberg: perusoikeudet
Irma Sulkunen: Suomen naisten äänioikeus kansainvälisessä vertailussa
Tekla Hultin
Suomi80: Robert Hermanson
Suomi80: Eduskunta
Ensimmäiset naiskansanedustajat
Nokian historiaa
VS: Antti Chydenius
Venäjän sisällissota
Suomen itsenäistyminen ja suhteiden perustus 1917-20
Yle: Suuret suomalaiset