Perintöverosta

Kun luin eduskuntavaaleissa 2007 puolueiden ohjelmista, huomasin, että Kokoomus kannatti perintöveron poistamista. Syiksi mainittiin mm. pienituloisten joutuminen maksamaan suuria perintöveroja vanhemmilta perityistä asunnoista. Epäilin tätä osittain retoriikaksi, jolla ei hirveästi ole tekemistä todellisuuden kanssa. Erehdyin.

Muutama vuosi sitten sitten isoäitini kuoli ja perunkirjoitus alkoi. Valtio lätkäisi erittäin pienituloiselle äidilleni yli 12 000 euron perintöverot hänen laspuudenkodistaan. Pääperijänä äitini joutui maksamaan lisäksi yli 5000 euroa kaikenmaailman (juristeja, tulkkeja jne.) kuluja kun perijiä pitää selvittää Kanadasta lähtien. Ja tämä kaikki ennen kuin on edes tietoa saako perintöä vai ei. Perunkirjoitus on vielä kesken, mutta verot maksettiin yli vuosi sitten. Minä en näe mitään oikeudenmukaista tässä järjestelmässä.

Kuten Milton Friedman asian sanoi:

”Spend your money on riotous living — no tax; leave your money to your children — the tax collector gets paid first. That is the message sent by the estate tax. It is a bad message and the estate tax is a bad tax. The basic argument against the estate tax is moral. It taxes virtue — living frugally and accumulating wealth”

Ja mikäli minua ette usko kyseisen veron todellisesta epäprogeressiivisuudesta, lukekaa esim. Harvardin taloustieteen professori Gregory Mankiwin artikkeli, jossa mainitaan myös muita syitä vastustaa kyseistä veroa kuten mm. se, että vähemmästä kapitaalin kertymisestä johtuen palkat ovat hieman pienemmät. Kun valtio haluaa tuloja, sen on huomattavasti järkevämpää verottaa kulutusta eikä säästämistä.

3 kommenttia artikkeliin ”Perintöverosta

  1. Minun mielestä perintöveron pitäisi olla 100%, silloin taattaisiin, että kaikilla olisi oikeus aloittaa tasavertaisin taloudellisin lähtökohdin ja omat kyvyt ratkaisivat menestyksen. Perintöverottomuus sallii moraalisesti karmeita tapauksia, jossa miljoonaperijäpoju kykenee koko elämänsä syljeskelemään kattoon, ilman tekemättä päivääkään töitä ja silti elämään miljoonaosinkotuloilla nauttien toisten töiden hedelmistä. Tarkempia perusteluita väitteilleni blogini kirjoituksessa.

    http://alekhine13.blogspot.com/2010/02/oikeudenmukaisuudesta.html

    Tykkää

    • Jos siis rakennat talon lapsellesi, me saamme tulla rikkomaan tai varastamaan sen ja jakamaan muille?

      Eikö sinulla ole oikeutta valita itse, kelle rakennat talon, vaikka sitten mieluummin jättäisit kokonaan rakentamatta kuin rakentaisit minun lapsilleni?

      Eikö lapsesi saa nauttia työsi hedelmistä, jos niin haluat?

      Vihaatko sitä, kun joku tekee työtä toisen hyväksi?
      Siinäkin tapauksessa, että se toinen ei ole oma lapsi vaan joku muu?

      Onko sinusta väärin, että ihminen voi lahjoittaa omaisuutensa kelle haluaa?

      Vai pitäisikö sinusta ihmisen vähän ennen kuolemaansa lahjoittaa talo eikä vasta kuolinhetkellä?

      Tykkää

      • Et vissiin lukenut linkkini kirjoitustani edes vähää alusta, joten laitan tekstin tänne.

        oikeudenmukaisuudesta
        Aloitetaan aiheen käsittely nostamalla esille kolme yleistä käsitystä taloudellisesta oikeudenmukaisuudesta, sen jälkeeen nostetaan esille yksinkertainen talousmalli, johon kätkeytyy kuitenkin paljon käyttökelpoista tietoa.

        Konservatiivinen periaate: (kannattajat Suomessa kokoomuksen piiristä, etenkin äärimmäisissä muodoissa). Maksu riippuu ihmisen henkilökohtaisen panoksen sekä hänen omistamiensa tuotatantovälineiden tuoman panoksen arvosta.

        Perusteena konservatiiviselle periaatteelle on, että ihmisten tulisi saada talouden tuotoista sama osuus, minkä he itse tuotantovälineineen panostavat talouteen. Jos ajattelemme tavaroita ja palveluita tai talouden tuotoksia jättiläsmäisenä muhennospatana, ajatuksena on, että ihmiset keittiöön tuomiensa työvoiman ja tuotantovälineidensä kautta vaikuttavat siihen, miten iso annos muhennosta saadaan ja miten mehevää se on. Jos minun työpanokseni ja tuotantovälineeni saavat annoksen isommaksi ja mehevämmäksi kuin sinun työpanoksesi ja tuotantovälineesi, periaatteen mukaan on vain reilua että minä syön enemmän muhennosta tai otan suurempia suupaloja kuin sinä.

        Vaikka tämä perustelu tuntuu ilmeisen houkuttelevalta, liittyy siihen yksi ongelma, jota voidaan nimittää vaikkapa rikkaan miehen pojan ongelmaksi. Periaatteen mukaan rikkaan miehen poika, joka on perinyt suuren määrän tuottavaa omaisuutta, pitäisi syödä tuhat kertaa niin paljon muhennosta kuin korkean koulutuksen saaneen, erittäin tuottavan, ahkerasti työskentelevän köyhän miehen pojan. Näin siitä huolimatta, että rikkaan miehen poika ei tee päivääkään työtä koko elinaikanaan ja köyhän miehen poika työskentelee 50 vuotta valmistaen tavaroita tai tarjoten palveluksia, joista on muille suurta hyötyä. Näin käy väistämättä, jos laskemme mukaan ihmisten omistamien tuotantovälineiden panoksen ja jos ihmisillä on erilaisia määriä koneita ja maata tai erilaisia määriä osakkeita yrityksistä, jotka omistavat koneet ja maan. On vaikea nähdä, miten omaisuuden perivät ihmiset ansaitsisivat enemmän tuottoa kuin ne jotka eivät peri. On mahdollista että perinnön jättänyt henkilö työskenteli ahkerammin tai kulutti vähemmän kuin muut hänen sukupolvensa ihmiset ja täten uhrasi enemmän kuin useimmat muut. On myös mahdollista, että perinnön jättänyt henkilö oli muita tuottavampi. Voimme katsoa, että suurempi uhraus tai suuremmat aikaansaannokset oikeuttaisivat suurempiin palkkioihin. Kuitenkaan näissä malleissa suurempaa uhrausta ei tehnyt tai suurempia tuloksia aikaansaanut perijä vaan se henkilö, joka jätti perinnön, ja niinpä perijä ei silllä perusteella ansaitse suurempaa varallisuutta. Jos katsomme, että palkinnot ansaitaan uhrauksilla tai henkilökohtaisella panostuksella, peritty omaisuus on vastoin kumpaakin normia, koska omaisuuden periminen ei ole uhraus eikä henkilökohtainen panostus. Parempi perustelu perintöoikeudelle on, että perintöoikeuden kieltäminen olisi epäreilua perinnön jättäjää kohtaan eikä perinnön saajia kohtaan. On kuitenkin syytä huomauttaa, että vanhempien sukupolvien varakkaiden jäsenten ”oikeutta” luovuttaa työnsä tuloksia jälkeläisilleen on verrattava nuorempien sukupolvien edustajien oikeuteen aloittaa elämänsä yhteläisin taloudellisin mahdollisuuksin. Nämä kaksi oikeutta ovat ilmeisesti ristiriitaisia, ja niiden välillä tarvitaan jonkinlainen tuomio. Mutta ratkaistaan tämä asia miten tahansa, näyttää siltä että peritystä omaisuudesta tuloa nauttiavat hyötyvät epäreilusta edusta. (edellämainitun kun yhdistää myöhemmin tulevaan teoreettiseen talousmalliin, saamme paljon perusteita Suomalaisellekin perintöveromallille, ja sillekin huomautukselle jonka Osmo Soininvaara teki oikeistovoimien halusta poistaa perintöveroa.) Toisena pienenä yksityiskohtana, voidaan kertoa että esim Yhdysvalloissa ollaan tutkimuksen kautta päädytty arvioon, että jopa 80 prosenttia yksityishenkilöiden omaisuudesta tuli joko suorana perintönä tai perityn omaisuuden tuottona. Suomesta en omaa tutkimusdataa tästä seikasta, mutta mm, perintöverojärjestelmämme lienee merkittävästi pienentänyt tuota suhteellista osuutta.

        Toinen tapa runsaamman työvälineiden määrän hankkimiseksi on hyvä onni. Työskentely tai investointi nousevaan tai taantuvaan yritykseen tai alaan on hyvää tai huonoa onnea usein. Kuitenkaan tuotantovälineiden epätasainen jakautuminen, mikä on seurausta onnen vaihteluista, ei ole tulosta erisuurista uhrauksista tai panoksista tai ihmisten ansioiden eroista. Onni on lähtökohtaisesti ansaitsematonta, ja siksi epätasaiset tulot, jotka johtuvat onnen vaihteluiden aikaansaamasta tuotantovälineiden epätasaisesta omistuksesta, tuntuvat myös epäoikeudenmukaisilta.

        Kolmas tapa, jolla ihmiset hankkivat muita enemmän tuotantovälineitä on epäreilu tilanteen hyväksikäyttö. Ne jotka ovat vahvempia, joilla on paremmat yhteydet tai sisäpiirin tietoa tai jotka ovat muita valmiimpia käyttämään hyväkseen toisten onnettomuutta, voivat hankkia enemmän tuotantovälineitä laillisilla ja laittomilla keinoilla. Ilmeisestikin on epäoikeudenmukaista, jos tulojen epätasainen jakautuminen on tulosta siitä, että ihminen käyttää epäreilulla tavalla muita hyväkseen.

        Viimeinen tapa tuotantovälineiden hankkimiseksi muita enemmän on reilulla tavalla saatujen tulojen käyttäminen tuotantovälineiden ostoon. Tuotantovälineiden tuottamaan tuloon liittyy kuitenkin vaikea moraalinen kysymys siinäkin tapauksessa, että nämä tuotantovälineet on ostettu tuloilla, joiden sovimme alun perin olevan reilulla tavalla ansaittuja. Myöhemmässä teoreettisessa mallissa havaitsemme, että työ -ja luottomarkkinat sallivat tuotannollista vaurautta omistavien ihmisten kaapata osan muiden ihmisten tuottavuuden kasvusta, joka syntyy muiden ihmisten tehdessä työtä tuotantovälineillä.Vaikka sopisimme, että jonkinlainen kompensaatio on oikeutettu kerran menneisyydessä tapahtuneen ansiokkaan teon vuoksi, käy kuitenkin ilmi, että työ -ja luottomarkkinat sallivat tuotantovarallisuutta omistavien neuvotella itselleen pysyvästi korkeammat tulot, jotka aikaa myöten kasvavat ilman uusia ansiokkaita tekoja. Tästä syntyy se ongelma, että jopa reilulla tavalla hankitun tuotantovarallisuuden omistaminen voi hyvinkin tuoda tullessaan lisätuloja, jotka-vaikka alun perin olivatkin reilua tuloa-muuttuvat jossakin pisteessä kaiken aikaa epäreilummiksi. Yksinkertainen viljamalli, joka on jäljempänä valaisee hyvin ongelmaa.

        Liberaali periaate: Maksu riippuu vain yksilön henkilökohtaisesta panoksesta.

        Liberaalin periaatteen kannattajat pitävät suurinta osaa pääomatuloista epäoikeudenmukaisina, mutta väittävät että kaikilla on oikeus oman työnsä hedelmiin. Tämän näkökannan perustelut vaikuttavat vankoilta, jos minun työpanokseni edistää paremmin yhteiskunnallista kehitystä, on vain oikein, että minä saan paremman palkkion. Minähän en riistä muita, vaan he riistäisivät minua, jos he maksaisivat minulle vähemmän kuin on minun henkilökohtainen panokseni arvo. Tarkempi tarkastelu kuitenkin paljastaa, että samat perustelut mitkä torjuvat konservatiivisen periaatteen, käyvät argumentiksi liberaalia periaatetta vastaan.

        Taloustieteiljät määrittelevät mihin tahansa tuotantopanokseen sijoitetun työn tuon panoksen rajatuotoksi. Toisin sanoen, jos lisäämme yhden kysymyksessä olevan panosyksikön kaikkiin tuotannossa jo käytettyihin tuotantopanoksiin, paljonko tuotannon arvo kasvaisi? Vastaus määritellään kysymyksessä olevan panoksen rajatuotoksi. Erilaisten työsuoritusten rajatuotos riippuu etupäässä kuhunkin työntekijäryhmään kuuluvien ihmisten lukumäärästä ja heidän käytössään olevien muusta kuin työstä koostuvien panosten määrästä ja laadusta. Mutta tämän ohella useimmat jäljelle jäävät erot ihmisten henkilökohtaisessa tuottavuudessa aiheutuvat henkilökohtaisista eroista, johin ihmiset eivät voi vaikuttaa ja joita ei voida johtaa heidän uhraustensa eroavuuksista. Kuuluisa brittiläinen taloustieteilijä Joan Robinson huomautti jo kauan sitten, että olipa kone tai maapala miten tuottava tahansa se tuskin antaa aihetta moraaliseen vaatimukseen maksaa mitään sen omistajalle. Samalla lailla voidaan väittää, että olivatpa korkea ÄO tai 160 kilon lihasmassa miten ”tuottavia” tahansa se ei merkitse, että tällaisen ominaisuuden haltija ansaitsisi enemmän palkkaa kuin joku toinen, joka on vähemmän lahjakas ja joka tekee yhtä suuren uhrauksen. Lopputuloksena on, että ”geneettinen arpa” vaikuttaa suuresti siihen miten arvokas ihmisen työpanos voi olla. Kuitenkaan geneettinen arpa ei yhtään sen reilumpi kuin perintöarpa-mikä osoittaa että taloudellisen oikeudenmukaisuuden käsitteenä liberaali periaate kärsii samoista virheistä kuin konservatiivinenkin periaate.

        Radikaali periaate: Maksu ponnistusten tai yksikön tekemien henkilökohtaisten uhrausten mukaan.

        Koska panoksen erot aiheutuvat lahjakkuuden, koulutuksen, työtehtävien, onnen ja ponnistamisen eroista, ainoa tekjä, joka radikaalin periaatteen mukaan ansaitsee ylimääräistä palkitsemista on ylimääräinen ponnistus. Ponnistuksella tarkoitetaan henkilökohtaista uhrausta yhteiskunnallisen tavoitteen puolesta. Se voi merkitä pidempää työpäivää, epämiellyttävämpää , intensiivisempää, vaarallisempaa tai epäterveellisempää työtä.Periaatteen kantava peruste on se, että ihmisten tulisi syödä muhennospadasta samassa suhteessa kuin he uhrautuvat muhennoksen valmistamiseksi. Tämän ajattelumallin mukaan mikään muu tekijä kuin uhrausten erisuuruus ei voi oikeuttaa sitä, että yksi söisi enemmän muhennosta kuin toinen.

        Yllättäen myös tässäkin periaatteessa on oma ongelmansa, jota voidaan nimittää vaikkapa kalliin sairauksen ongelmaksi. Oletetaan että joku on tehnyt keskiarvoa vastaavia uhrauksia 15-vuoden ajan kuluttanut sinä aikana keskiarvoa vastaavasti. Yhtäkkiä tämä henkilö sairastuu erittäin kallista hoitoa vaativaan sairauteen, jos rajoitamme tässä tapauksessa yksilön kulutuksen hänen uhrauksiaan vastaavalle tasolle meidän olisi pakko kieltää inhimmillinen hoito tässä tapauksessa. Onkin aivan eri kysymys onko talous reilu ja oikeudenmukainen, vai inhimmillinen. Vaikka oikeudenmukaisuuteen uskova ajatteleva ihminen on varmasti yhtä mieltä siitä, että ihmisiä tulisi palkita tekemiensä uhraustensa pohjalta, pakottaa tämä sama oikeudenmukaisuuden taju myös meitä pitämään huolta tarpeessa olevista. Siis oikeudenmukainen talous, joka jättäisi sairaan potilaan kuolemaan ei olisi inhimmillinen, eikä tätä myöten haluttava. Meidän on siis haettava taloutta, joka on paitsi oikeudenmukainen ja palkitsee ihmistä hänen tekemiensä uhrausten ja ponnistusten mukaan, niin myös on inhimmillinen ja ottaa hänen tarpeensa huomioon.

        Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s