Arabisosialismi – yhä arabimaiden talouden ja vapauden kahleena

Sorbonnen yliopistossa Pariisissa opiskelleet Michel Aflaq ja Salah al-Din al-Bitar kehittivät 1930-luvulla sosialismista arabinationalismin kanssa yhteensopivan version, jossa sallittiin pienyrittäjyys mutta muuten valtio määräsi taloudesta. Vuonna 1947 he perustivat Syyriassa Baath-puolueen, joka otti vallan Syyriassa ja Irakissa vuonna 1963.

Jo sitä ennen oli syntynyt arabisosialismin toinen suuri haara, nasseristit, jotka olivat Syyrian vallankumouksenkin tukena. Arabisosialistiset vallankumoukset ovat olleet käytännössä vallankaappauksia – tosin niin aika lailla oli jopa Venäjän lokakuun vallankumous, pienen mutta tiukasti johdetun ja kurinalaisesti koulutetun ”etujoukon” tekemä.

Egypti

Gamal Abdel Nasser kaappasi vallan vuonna 1952 ja perusti nasserismin nimellä tunnetun arabisosialismin haaran. Nasser sosialisoi 51 % Egyptin yrityksistä vuoteen 1962 mennessä ja tukahdutti opposition väkivaltaisesti.

Nasserin kuoltua 1970 Egyptin ja arabisosialistisen unionin johtoon nousi hänen varapresidenttinsä Anwar Sadat, joka lähetti vuonna 1972 neuvostoliittolaiset asiantuntijat pois ja on vähitellen avannut taloutta jonkin verran, mikä on johtanut talouskasvuun. Vuonna 1981 murhattua Sadatia seurasi hänen varapresidenttinsä Hosni Mubarak, Neuvostoliitossa koulutettu kenraali, joka on jatkanut talouspoliittisesti maltillisella mutta kovaotteisella linjalla sekä islamisteja että liberaaleja vastaan. [21]

Arabisosialismin jäänteet

Egypti, Libya ja Algeria ovat olleet arabisosialistisia monien Lähi-idän maiden tavoin. Etenkin Libyan kansan sosialistisessa arabitasavallassa tätä on vielä jäljellä. Egyptin Nasser ja häntä ihaillut Libyan Gaddafi ovat pyrkineet yhdistämään itsensä sekä arabi- että afrososialismiin, mutta Algeriassakin alkuperäinen sosialistijoukkio on Egyptin tavoin yhä vallassa.

Maltillisemmassa Tunisiassa käynnistettiin 1990-luvun lopulla markkinatalousuudistukset ja maan talouskasvu on ollut nopeahkoa.[9] Tammikuussa 2011 maassa tapahtui kansannousu, joka johti presidentin maanpakoon ja lupaukseen pikaisista vaaleista. Syitä olivat työttömyys, korruptio ja viimeisenä kipinänä torikauppiaan polttoitsemurha, kun viranomaiset estivät hänen toimintansa luvattomana. Yhä runsaasta sääntelystä huolimatta Tunisia ei periaatteessa ole sosialistinen.

Monet muutkin Afrikan islamilaiset maat ovat olleet sosialistisia, mm. Etiopia ja Somalia peräti kommunistisia.

Syyria on sosialistinen, Saddam Husseinin Irak oli sosialistinen, Palestiinan PLO oli lähinnä Neuvostoliiton kouluttamien sosialististen terroristijärjestöjen liittouma, ei islamilainen, ennen kuin se luopui terrorismista ja alkoi hallita palestiinalaisalueita. Etelä-Jemen on ollut kommunistinen, mutta jopa islamistinen Pohjois-Jemen kuului samaan liittovaltioon arabisosialististen Irakin, Syyrian, Egyptin ja Libyan kanssa. Liiton tavoitteena oli panarabialainen unioni.

Arabisosialismissa säännellään hintoja ja sosialisoidaan suuri osa teollisuutta, ja muutenkin valtion pakko-ote taloudesta ja sitä kautta kansasta on hyvin voimakas. Jopa alueen ”ei-sosialistiset” valtiot ovat pääosin noudattaneet samantapaista politiikkaa.

Saddam Hussein, Muammar Gaddafi ja monet muut ovat Euroopan sosialismin hiipumisen ja romahtamisen (1989-91) myötä alkaneet esittää muslimeja ja vedota kansaan myös sitä kautta, vaikka esimerkiksi Husseinilla oli kristitty varapääministeri Tariq Aziz (1979 – 2003, Ba’ath Arab Socialist Party).

Libya

Nykyinen Libyan kansan sosialistinen arabitasavalta sai alkunsa, kun kapteeni Muammar Gaddafi kaappasi vallan kuninkaalta verettömästi 1.9.1969. Maan ainoa sallittu puolue on Arabisosialistinen unioni vuodesta 1971. Ulkomainen omaisuus kansallistettiin. Libyaa syytettiin 1980-luvulla terrori-iskuista länsimaissa ja maalla oli läheiset suhteet Neuvostoliittoon. 2000-luvulla Gaddafi on tunnustanut maan kehitysongelmat ja aloittanut yksityistämisen. Öljytulot ovat kuitenkin pitäneet maan Afrikan rikkaimpana. Viennistä 90 % on öljyä ja loppu lähinnä maakaasua ja kipsiä. Työttömyys on 30 %. [27]

Vielä 1980-luvulla Neuvostoliitto käytti Libyan ja Mosambikin tukikohtia.[28]

Algeria

Lähes koko itsenäisyyden ajan vuodesta 1962 Algeria on ollut arabisosialistisen Kansallisen vapautusrintaman (NLF) hallitsema. Presidentti Ahmed Ben Bella (1963-65) oli arabisosialisti kuten hänen seuraajansa Houari Boumediène (1965-1978). Boumediène julisti sosialistisia vallankumouksia, kansallisti öljyn ja lisäsi valtiojohtoista teollisuutta. Hänen kuoltuaan ja öljyn halvennuttua maan taloustilanne heikkeni, ja sitä jouduttiin korjaamaan liberalisoimalla taloutta 1980-luvulla. Hän tuki sosialistisia ja nationalistisia järjestöjä kuten PLO, ANC ja SWAPO. Hän vaati YK:ssa uutta maailmanjärjestystä ja sanoi eteläisen maapallon väen vielä joskus valloittavan pohjoisen vihollisina.

Armeijan tukema arabinationalistinen ja arabisosialistinen, islamiakin kannattava FLN-puolue piti valtaa vuoden 1992 sotilasvallankaappaukseen asti ja jälleen (etenkin) vuodesta 1999. Maassa tehdään yhä viisivuotissuunnitelmia. Toisaalta yksityistäminen on jo aloitettu.

Vuonna 1988 Algeria siirtyi muodollisesti monipuoluejärjestelmään valtavien mielenosoitusten ja mellakoiden vuoksi. Islamistisen FIS-puolueen vaalimenestyksen vuoksi armeija kaappasi vuonna 1992 vallan. Vuodesta 1995 FLN on jälleen ollut mukana Algerian johdossa armeijan kanssa.
Algerian kolmas presidentti Ahmed Ben Bella (1963-65) oli arabisosialisti kuten hänen seuraajansa Houari Boumediène (1965-1978) ja heidän seuraajansa. Boumediène julisti sosialistisia vallankumouksia, kansallisti öljyn ja lisäsi valtiojohtoista teollisuutta. Hänen kuoltuaan ja öljyn halvennuttua maan taloustilanne heikkeni, ja sitä jouduttiin korjaamaan liberalisoimalla taloutta 1980-luvulla. Hän tuki sosialistisia ja nationalistisia järjestöjä kuten PLO, ANC ja SWAPO. Hän vaati YK:ssa uutta maailmanjärjestystä ja sanoi eteläisen maapallon väen vielä joskus valloittavan pohjoisen vihollisina.

Vuodesta 1999 presidenttinä on ollut FLN:n Abdelaziz Bouteflika, joka oli jo Ben Bellan ja Boumediènen ulkoministeri 1963-1979, ja talouspolitiikka on yhä kallellaan sosialismiin.[10]

Irak

Siinä missä Syyriassa Baath-puolue on yhä vallassa, Irakissa sen vaikutusvalta väheni pian vuoden 1963 vallankaappauksen jälkeen.

Vuonna 1968 kenraali Ahmad Hasan al-Bakr ja Saddam Hussein tekivät uuden vallankaappauksen ja saivat Baath-puolueen pysyvästi valtaan. Vuonna 1979 varapresidentti Saddam Hussein nousi presidentiksi, ja vasta USA:n liittouman hyökkäys vuonna 2003 syrjäytti hänet.

Lisätietoja:

  • Arabisosialismi (Liberalismi.net)
  • Afrikkalainen sosialismi (Liberalismi.net)
  • Vastaa

    Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

    WordPress.com-logo

    Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

    Google+ photo

    Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

    Twitter-kuva

    Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

    Facebook-kuva

    Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

    Muodostetaan yhteyttä palveluun %s