Kapitalismista syntyy paras taide: Mona Lisa oli tilausteos, Rembrand ahne muotokuvamaalari, Shakespeare kaupallinen näytelmämaakari

Mona Lisa oli kauppiaan tilausteos, Rembrandtin Yövartio upseerien. Liszt, Chopin ja Paganini elivät musiikillaan ja soittotunteja antamalla, Picasso teoksillaan. Michelangelon freskot ja Mozartin Requiem olivat tilausteoksia. Shakespeare kirjoitti teoksia, jotka myisivät mahdollisimman hyvin hänen teatteriyrityksensä esityksiä. Runeberg ja Einstein kävivät päivätöissä, Eino Leino ja lukemattomat kirjailijat elivät lehtiin kirjoittamalla tai opettamalla.

Kapitalismi siis tuottaa taidetta, jota arvostetaan korkeimmalle vielä vuosisatojen päästä. Harva arvostaa viime vuosikymmenten taidetta puoleksikaan niin paljon. Nykyajan valtionapujärjestelmä lähinnä vieroittaa taiteilijat tekemästä sitä, mikä antaisi jotain monelle muullekin kuin vain pienelle eliitin sisäpiirille.

Normaali kysyntä sekä mesenaattijärjestelmä, jossa ihmiset jakavat omia rahojaan, toimivat paremmin. ”Käytännössä omia” rahojaan jakaneet kruunupäät ja prelaatit olivat hekin mesenaatteja ja ajoittain monopolisoivat itselleen esimerkiksi suuret säveltäjät. Tämä ei todista järjestelmän paremmuutta taideyrittäjyyteen nähden mutta näyttää sekin valtionapujärjestelmää toimivammalta taiteen suhteen.

Leonardo da Vincin aikaan taidemaalarit olivat käsityöläisiä, jotka tekivät, mitä asiakkaat halusivat.

Parhaiten taidetta on yleensä syntynyt kapitalistisimmissa yhteiskunnissa Perikleen Ateenasta myöhäiskeskiajan Italiaan, 1600-luvun Hollantiin ja Englantiin sekä 2000-luvun Yhdysvaltoihin. Kun Suomessa 1860-luvulla säädenttiin elinkeinovapaus, nälänhädät jäivät taakse ja meilläkin alkoi vauraus johtaa huomattavaan yksityiseen kysyntään ja tukeen parhaalle taiteelle. Kapitalismi ja sen tuoma vauraus tuottavat todellista moniarvoisuutta sekä kansalaisille mahdollisuuden tukea ja ostaa taidetta yhä suuremmilla summilla. Taiteilijoille se tuo yhä useampia ja runsaampia rahalähteitä ilman valtionavun tuottamaa yksiarvoisuutta ja poliittisesti sitovaa ”toistenrahanjakoa”.

Kapitalistisessa Yhdysvalloissa jopa ooppera ja postmoderni rappiotaide voivat elää kapitalistien rahoilla, huippu-urheilusta puhumattakaan.

Tekijänoikeudet olisivat estäneet muita surutta plagioineen Shakespearen mestariteokset.

Valtionapu pilaa taiteilijoita?

Opettaja J. L. Runeberg ja lehtimies Eino Leino kirjoittivat runoja yleisölle kaupallisina harrastuksinaan. Leino toimi lehtimiehen uransa ohella toimi liberaalina kansalaisaktivistina, mutta 1900-luvulla hän alkoi elää enemmän yhdistyksen (SKS) apurahalla ja vajota alkoholismiin.

Monen taiteilijan mielenterveydelle voisikin tehdä hyvää pysyä päivätöissä eläkeikään asti, ainakin osa-aikaisissa. Niin moni taiteilija tekeekin. Työmarkkinoita ja sosiaaliturvaa pitäisi korjata neutraalimmin osa-aikatyöhön ja yrittäjyyteen suhtautuviksi.

Myöskään suurin kirjallisuus ei ole vaatinut valtiontukia syntyäkseen, vaikka valtio mielellään tuppautuukin mukaan silloin, kun näkee jonkun menestyvän joka tapauksessa.

Jotkut suuret taiteilijat saivat valtiontukeakin mutta yleensä vasta vaiheessa, jossa heidän lahjansa olivat käyneet ilmi ja josta eteenpäin he olisivat luultavasti tuottaneet parempaa taidetta ilman valtiontukea, kysynnän edes hieman ohjaamina.

Taiteilijan sisäinen palo saattaa kapitalismissakin ohjata monia voimakkaammin kuin kysyntä. Joiltain osin se tuottaa hyvää, usein se aiheuttaa menetyksiä, joiden valtavuutta emme pääse koskaan arvioimaan. Usein sisäisen palon ja kysynnän yhteisvaikutus on paras vaihtoehto. Valtionapu todennäköisemmin pahentaa kuin parantaa tätä tilannetta.

Tohtori Heikki Pursiainen korostaa kirjoituksessaan, että taideapurahojen tarkoitus on edistää kansalaisten kulttuurinkulutusta. Taiteilijoiden rahoittaminen ei ole niiden päätarkoitus, ja ne tulisi uudistaa pitäen tämä mielessä. Vastaava koskee maataloutta. Silti taiteilijat, maataloustuottajat ja urheilijat väittävät, että heidän tuotantonsa on erilaista kuin muu tuotanto ja siksi he tarvitsevat tehottomia tukimalleja.

Valtio voi tukea taidetta ilman valtionapuja

Tutkija Pasi Holm ehdotti, että kulttuurin tukeminen tehtäisiin kulttuuriseteleillä suoraan kansalaisille. Näin kulttuurilaitokset ja taiteilijat eivät ottaisi vastaan rahaa valtiolta. Tämä vapauttaisi taiteen tekijät valtioriippuvuudesta, joka ohjaa heidän töitään ja sanojaan, kuten tohtori Pursiainen kuvaa. Toinen vaihtoehto olisi leikata kulttuurin arvonlisäveroa, joka nyt on 10-24 %.

Kun kulttuurisetelillä voisi maksaa enintään tietyn prosentin kulttuurihyödykkeestä, tällä voitaisiin kannustaa jokaista kansalaista satojen tai tuhannen euron kulttuurihankintoihin tai -mesenointiin nykyisillä ainakin miljardin euron kulttuurituilla.

Arvonlisäveron leikkaamisen vaikutus olisi samantapainen. Taiteen tuotantoa, rahoitusta ja kuluttamista se lisäisi vieläkin enemmän ja tehokkaammin, mutta kulttuurisetelit saisivat laajemmin kulttuurin piiriin niitä, jotka elävät nyt täysin ilman sitä.

Kumpikin malli vaatisi jonkinlaisen rajauksen, esimerkiksi samanlaisen kuin nyt on kulttuurin 10 %:n arvonlisäverossa tai nykyisissä kulttuuriseteleissä. Radikaaleimmat ovat ehdottaneet tuon yli miljardin euron jakamista tavallisina setelinippuina kansalaisille, joillain kun on kulttuuriakin tärkeämpiä tarpeita. Byrokratia, korruptio ja vääristymät poistuisivat, mutta ainakin lyhyellä aikavälillä ehkä kulttuurin määrä laskisi laadun parantuessa.

Kulttuurialan yritysten liikevaihto Suomessa oli 14 miljardia euroa jo vuonna 2005. Tukien merkitys kulttuurille on marginaalista mutta eräitä aloja valtiontuki kahlitsee pahasti.

Valtion paras tapa tukea taidetta on joka tapauksessa kapitalismin esteiden raivaaminen pois, myös taide- ja muun yrittäjyyden esteiden verotuksessa, sosiaaliturvassa ja työmarkkinoilla.

Tiede yksityiseksi?

Koskeeko sama tiedettä? Valtion virkailija Einstein teki neljä suurta tutkimustaan harrastuksenaan. Päästyään yliopistoon töihin ja lopulta saatuaan pysyvän tutkimusrahoituksen ilman velvoitetta muihin töihin hän hukkasi loppuelämänsä tuloksettomasti. Tieteessä ja taiteessa on tietysti eroja, mutta yleensä arvioidaan, että tieteilijöiltäkin pitää vähintäänkin vaatia ainakin osa-aikaisesti muita töitä, kuten opettamista yliopistossa tai muualla.

Jotkut jättäisivät tieteenkin harrastelun, yksityisten säätiöiden rahoituksen ja yksityisten yliopistojen varaan, ja näin iso osa tieteestä nytkin syntyy. Perustutkimusta tehdään paljon myös yrityksissä. Pelkästään IBM:n tutkijat ovat saaneet 5 Nobelin palkintoa, muun muassa tunnelointimikroskoopista, puolijohteista ja suprajohteista.

Suurin osa taloustieteilijöistä puoltaa silti vähintään Suomen Akatemian tapaista valtiollista tutkimuksen lisärahoittajaa. Toisaalta – harva nyt omaa oksaansa sahaisi, miksi taloustieteilijätkään, heiksi kun muutenkin valikoituu lähinnä vasemmistolaisimpia opiskelijoita.

Linkkejä

Kulttuurituet vähentävät kulttuuria ja lisäävät korruptiota (Vapaasana.net 25.3.2017)
Kulttuurituet (Liberalismi.net)
Kulttuurin valtiontuet, Virginia Woolf ja kiinalainen halpatuonti (Libera 24.5.2017)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s