Usein on valitettu, että puolueiden politiikka on käynyt mössöksi, jossa eri puolueiden puheita ja tekoja ei erota toisistaan. Vanhempi polvi muistelee kaiholla radion pienoisparlamentin säihkyviä turnajaisia.

Onneksi on sellaisia politiikan tähtihetkiä, joissa ajatukset terästyvät ja vastakohdat kärjistyvät, kuten kansanvallassa pitääkin. Välikysymykset ovat sellaisia, koska niissä hallitus hoippuu elämän ja kuoleman rajamailla.

Sellaisen teki oppositiopuolue keskusta hiljan terveyspolitiikasta, erityisesti lääkärien riittämättömyydestä ja sai muunkin opposition mukaansa. Eduskuntatalon edessä nälkälakkoillut vuorineuvos Paavo V. Suominen näyttää siis saaneen potkua asioihin.

Samaan aikaan oli aiheesta muitakin turpakäräjiä, kuten Tahko Pihkala aikoinaan sanoi. Helsingin ja Uudenmaan alueradiossa Ylenaikaisessa oli kaksi kansanedustajaa paikalla ns. päiväkontaktiohjelmassa vain vähän ennen luottamuslauseäänestystä. Yleisö sai kysellä aiheesta mitä tahansa ja kansanedustajat vastasivat mitä tahansa.

Toinen vastaajista oli hallituspuolueesta ja toinen oppositiosta. Olkoot he tässä vaiheessa A ja B, että erottuvat paremmin toisistaan. Sillä kovin olivat keskustelijat samanmielisiä. Muutama kannanotto erottui kuitenkin selvästi.

A oli ammatiltaan lääkäri, joka oman kokemuksensa perusteella kertoi, että lääkäreitä on aivan tarpeeksi. He vain ovat väärissä tehtävissä, erityisesti hallintohommissa mm. terveyskeskuksissa, joita puhuja kertoi kansan nimittävän arvauskeskuksiksi. Hän kertoi havainneensa, että vain harvat lääkärit ovat sellaisissa tehtävissä, jotka he parhaiten osaavat.

Homma on siis hoidettu ihan päin mäntyjä ja pelkän epäluottamuksen ansaitsevalla tavalla. Arvokasta lääkäriammattitaitoa on tuhlattu suunnattomasti byrokratiaan.

Vastaaja B kertoi, että jollakin kansainvälisellä ranking-listalla Suomi käyttää rahaa terveydenhoitoon verrattuna toiseksi vähiten, mutta tulokset ovat kyllä hyviä.

Asiat on siis hoidettu aivan loistavasti, vähällä rahalla hyviä tuloksia. Mitä kansalaiset ja veronmaksajat voisivat muuta toivoa. Kiitosta ja luottamusta ansaitsevat vallanpitäjät moisesta asiainhoidosta.

Puolen tunnin kuluttua keskustelun päättymisestä A painoi reippaasti luottamusnappia. Vastaavasti B:n vakaa käsi oli epäluottamusnapilla.

A oli kokoomuksen Eero Akaan-Penttilä ja B keskustan Matti Vanhanen, muun ohessa myös puolueensa puheenjohtajaehdokas.

Jäi vähän omituinen olo. Ovatko kansalaiset poliitikoille kuin lapsia, joille voi leperrellä mitä tahansa ja toimia puheisiin verrattuna täysin ristiiriitaisella tavalla?

Kyllä, juuri sitä he ovat. Se nähtiin jälleen myös siinä, kun pari emeritusprofessoria loihe lausumaan, että Suomi pärjäisi loistavasti ilman presidenttiäkin. Näistä Jaakko Nousiainen sanoi olettavansa, että emme enää tarvitsisi lapsenkaitsijaa.

Siihen demaripääministeri kiiruhti oitis vakuuttamaan, että juuri sellaista me tarvitsemme. Häntä säesti keskustan Sirkka-Liisa Anttila. Maa tarvitsee heidän mukaansa isäisen tai äityen, jonka tutusta naamasta he voivat nähdä isänmaamme koko kuvan, sen ystävälliset presidentinkasvot.

Poliitikot haluavatkin, että kansalaiset pysyvät lapsina. Niin heitä voi talutella vähän presidentin apuna. Eivät lähde kävelemään omin jaloin omille teilleen. Ja saa vastaisuudessakin kertoilla satuja ja muuta puuta heinää.

Eivätkä he itsekään halua tulla aikuisiksi, jotka vastaisivat teoistaan. Pitää olla ylituomari sen varalle, että he joutuvat lapsellisissa pikku kähinöissään umpikujaan. Sitten isä tai äiti päästää heidät taas kiltisti leikkimään. Ja nimittämään EU:n keskuspankin haarakonttoriin supernaisia ja miehiä, kun yhdeksänjäseninen pankkivaltuusto ei selviä tehtävästä.

Mutta entäs jos on kaksi isää tai äitiä? Max Jakobson kertoi Hesarin kolumnissaan EU:n tulevaisuuskonventin puheenjohtajan, Ranskan entisen presidentin Valéry Giscard d`Estaingin näkemyksistä. Hän sanoi tuntevansa vanhan kaverinsa Vallun ajatukset kuin omat taskunsa, ja tämä on hänen mukaansa sitä mieltä, että ”Euroopalle olisi saatava kasvo, näkyvä johtohahmo, johon yhteisö henkilöityisi”.

Kenes talutettaviksi me silloin jättäydymme? Tuleeko isien tai äitien kesken huoltajuuskiistoja? Ja kukas ne sitten ratkaisee?

Kirjoittajasta:
Kauko Parkkinen on juristi ja valtiotieteilijä.