Venäläinen fasismi

Ennen vuotta 1998 Venäjä harkitsi fasismin kieltämistä lailla, ja Venäjän tiedeakatemian tehtäväksi annettiin kehittää yleispätevä fasismin määritelmä lainsäädännön pohjaksi. Entinen puoluevirkailija Aleksandr Jakovlev vastasi: ”Fasismi tarkoittaa etnisen vihan lietsomista. Se on propagandaa yhden kansan ylemmyydestä yli toisten, ja sodan ja väkivallan propagandaa.” Tämäkään määritelmä ei kelvannut Venäjän vallanpitäjille, joten fasismi jätettiin määrittelemättä ja fasismin kieltävä lainsäädäntökin jäi siten toteutumatta. Retorisesti voitaisiin kysyä, miksiköhän Jakovlevin määritelmä ei Venäjän johtajille kelvannut?

Venäläisestä fasismista erinomaisen kirjan kirjoittanut Stephen D. Shenfield (”Russian Fascism: Traditions, Tendencies, Movements”, M. E. Sharpe, Armonk ja Lontoo, 2001) toteaa, että venäläisessä kontekstissä on hyvin vaikeaa soveltaa länsimaisia fasismin määritelmiä, koska ne kovin helposti kattaisivat suuren osan Venäjän poliittista kenttää samoin kuin historiallisia valtiofilosofeja slavofiileistä panslavisteihin ja eurasianisteihin. Venäjällä itsessään sanaa on totuttu käyttämään ehdollistavasti: sanaa ’fasismi’ käyttävät ”tietävät” automaattisesti, mihin sillä viitataan. Ongelmana Venäjän kohdalla on erottaa ”ääriliike” valtavirrasta, kun Venäjällä ovat historiallisesti nationalismin ja imperialismin sekä autoritäärisen johtajuuden valtioideat määrittäneet koko valtiota. Ajatukset, jotka länsimaissa sodan jälkeen olisi tulkittu fasismiksi ja äärioikeistolaisuudeksi, saattavatkin Venäjällä edustaa myös poliittisen kentän keskustaa tai vasenta laitaa. ”Ääriliikkeiden” tutkimus johtaa tällöin helposti samoille juurille, joista poliittinen valtaeliittikin ammentaa ajattelunsa perustan. Jos Venäjältä etsitään fasismia, etsitäänkö silloin tiettyyn eurooppalaiseen historialliseen ilmiöön rinnastuvaa poliittista ideologiaa vai erityistä ”venäläistä fasismia”? Onko fasismi määriteltävissä yleisesti, vai pitääkö se aina suhteuttaa valtion poliittiseen kenttään?

Venäläisen fasismin tausta voidaan helposti jäljittää tsaarinajan ”mustiin satoihin” ja ”mustiin tuhansiin” sekä 1800-luvun äärikansallisiin ajattelijoihin, kuten Juri Samarin ja Nikolai Daniljevski. Erityisempi tapaus oli kuitenkin Konstantin Leontjev (1831-1891), joka Daniljevskin tavoin oli kiihkeä imperialisti ja vaati Konstantinopolin valloittamista sekä ”uusbysanttilaisen imperiumin” luomista. Hänen ihanteensa vastasivat myöhempää länsieurooppalaista fasismia korostaessaan estetiikkaa ja erilaisia ”arjalaisia” kauneusihanteita. Hän torjui modernisaation ja ”porvarillisen rappion” ja katsoi oikean suunnan löytyvän ”kirkosta, monarkiasta, sotilaista, aatelistosta ja epätasa-arvosta”. Hän nimitti ajatteluaan ”sosialistiseksi”, mutta korosti samalla lähtökohtaista jyrkkää epätasa-arvoa ja vaati kastijakoa sekä uusfeodalismia, ”uutta ja tiukkaa kolmoisorjuutta: alistamista yhteisölle, kirkolle ja tsaarille”.

Tultaessa 1900-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle Venäjällä perustettiin jo lukuisia eurooppalaiseen fasismiin suoraan rinnastuvia järjestöjä, joista vuonna 1900 perustettu Russkoje sobranije oli ensimmäinen. Sitä seurasi Venäjän Monarkistipuolue vuonna 1905, ja sitten yhteisnimellä ”Mustat sadat” (mustasotniat) tunnettu kolmiliitto: ”Venäjän väen liitto” (Sojuz russkih ljudei), ”Venäjän kansan liitto” (Sojuz russkovo naroda) sekä ”Arkkienkeli Mikaelin liitto”. Ne ajoivat venäläiskansallisen nationalismin ja imperialismin lisäksi antisemiittistä ohjelmaa, jonka tarkoituksena oli karkottaa kaikki juutalaiset Palestiinaan. Mustasotniat organisoivat pogromeja ja ”edistivät” siten juutalaisten massapakoa Venäjältä. Erotukseksi elitistisestä Leontjevistä mustasotniat olivat jo luonteeltaan populistisia, mikä lähensi heitä tulevaan moderniin eurooppalaiseen fasismiin.

Nykyvenäläisen fasismin tärkeimmät esivaikuttajat olivat kuitenkin venäläisten emigranttien parissa syntyneitä liikkeitä, joista neljä tärkeintä ryhmää olivat Shenfieldin mukaan:

1. varsinaiset fasistipuolueet,
2. eurooppalaisten fasistien myötäjuoksijat,
3. kansallisbolshevikit, sekä
4. eurasianistit.

Varsinaisia fasistiryhmiä olivat Konstantin Rodzajevskin ”Yleisvenäläinen fasistipuolue” Mantshuriassa, Anastasi Vonsjatskin ”Venäjän kansallissosialistinen liike” Saksassa, sekä Ivan Solonjevitshin fasistinen lehti ”Golos Russii” (Venäjän ääni) Yhdysvalloissa. Etenkin viimeksimainittu on noussut jälleen luetuksi Venäjällä. Historiallisilla myötäjuoksijoilla ei ole enää nykyajan kannalta merkitystä. Kansallisbolshevikit ja eurasianistit sen sijaan ovat jälleen voimakkaassa nousussa Venäjällä ja muualla entisen Neuvostoliiton alueella ja heillä on vakaat kannattajansa Länsi-Euroopan äärioikeistossa. Kansallisbolshevikkien historiallisena juurena oli Nikolai Ustrjalovin perustama, alkuun ”kyltinvaihtajina” tunnettu joukko, joka siirsi venäläisen äärioikeiston tuen bolshevikkien Neuvostoliitolle.

Nykyvenäläinen ajattelija Aleksandr Janov kritisoi eurasianisti Lev Gumiljovin ajatuksia ja fasismia julkisesti venäläisessä Svobodnaja mysl -lehdessä (”Vapaa ajattelu”). Tästä seurasi Janovia vastaan kohdistettu ”patrioottisten intellektuellien” (”putinistien”) hyökkäys valtiontelevisiossa ”pyhän kansallisen henkilön (Gumiljovin) solvaamisesta”. Kun Janov yritti saada venäläisiä intellektuelleja osallistumaan Gumiljovia käsittelevään julkiseen keskusteluun, useimmat näistä vastasivat pelkäävänsä liian paljon. Nykykeskustelussa nationalisti Igor Shafarjevitsh ammentaa Ivan Solonjevitshin ajattelusta, eurasianistit ovat suuressa nosteessa ja heidän ajatuksiaan levittää esim. kustantaja, kirjailija ja Zavtra-lehden toimittaja Aleksandr Prohanov, ja Nikolai Daniljevskiä, Lev Gumiljovia ja Konstantin Leontjeviä puolestaan toistavat niin Aleksei Podberjozkinin ja Gennadi Zjuganovin ”Hengellisen perinnön säätiö” kuin sen vaikutuksesta syntynyt imperialistis-nationalistis-kommunistinen amalgaamikin.

Fasistisvaikutteisen nationalismin keskeistä asemaa Shenfield kuvaa toteamalla, että keskusjohtoisen autoritäärisen valtion ja imperialismin ideat ovat niin voimakas osa venäläisen poliittisen ajattelun keskustaa ja valtavirtaa, että ”kukaan itseään kunnioittava ’patriootti’ ei hyväksy Venäjän federaatiota Venäjän valtiollisuuden lopulliseksi muodoksi”. Fasismi on totuttu liittämään vain juutalaisiin kohdistuvaan vainoon, ja niinpä Vladimir Putinin ”antitshetshenismi” ei olekaan estänyt länsimaalaisia pitämästä Putinia ”maltillisena keskustalaisena”. Lopulta Shenfield toteaakin, ettei ole oikeastaan oikeutettua erottaa venäläistä nationalismia fasismista. Sen aggressiivisuus vastaa päivittäispuheessa Euroopassa fasismiksi tai äärinationalismiksi ymmärrettyjä aatteita. Samasta syystä on kuitenkin varottava puhumasta läpeensä ideologisesta fasismista Venäjällä silloin, kun kyse on oikeastaan vain valtavirtaan kuuluvien muukalaisvihamielisten ja nationalististen ajatusten opportunistisesta hyödyntämisestä (esim. ortodoksikirkon ja Zhirinovskin puolueen piirissä).

Shenfieldin mukaan Putinin valtaantulolla saattaa olla yhteys venäläisten fasistien hajaantumiseen vuonna 2000. Huhtikuussa 2000 Putin vieraili Krasnodarissa äärikansallismielisen, fanaattisen kaukasialais-ja juutalaisvastaisen kuvernööri Nikolai Kondratjenkon luona. Putin sanoi pitävänsä Kondratjenkon ajatuksia juutalaisesta maailmansalaliitosta hieman erikoisina, mutta myönsi tälle mitalin palveluksista isänmaalle. Elokuussa 2000 Putin järjesti tapaamisen Venäjän tärkeimpien sanomalehtien kanssa: joukkoon kutsuttiin myös Zavtran päätoimittaja, Aleksandr Duginin ja Eduard Limonovin aatetoveri Aleksandr Prohanov. Kuitenkin vain osa Venäjän monista fasistisista puolueista asettui tukemaan Putinia presidentinvaaleissa. Seurauksena militantti ääriliike RNE (”Venäjän kansallinen yhtenäisyys”) kävi sisäisen valtataistelun, puhdisti Aleksandr Barkashovin ”hovikelvottoman” siiven ja ilmaantui vähemmän avoimesti fasistisena liikkeenä Putinin hallinnon tukijaksi. Tämä saattaa olla merkittävää ajatellen RNE:n militanttia potentiaalia, puolisotilaallisia joukkoja ja näiden harrastamaa pogromi- ja terroritoimintaa.

Irkutskin yliopiston opettajan Anatoli Jakobsonin mielestä Barkashovin pakanallis-mystinen natsiliike ei ole huolestuttavin fasistinen vaara Venäjällä, vaan paljon todennäköisempää on Venäjän ajautumisesta ”mustasotnialaiseen” aatteeseen, ”suurvaltakuntalaisen ortodoksis-monarkistisen natsismin” (velikoderzhavnyi pravoslavno-monarhitsheski natsizm) paluu Venäjän johtavaksi ideaksi. Jakobson kirjoitti heinäkuussa 1997 Nezavisimaja Gazetassa. Kaikki merkit hänen ennustuksestaan ovat sittemmin ilmenneet postweimarilaisen Venäjän kehityksessä kohti uutta sotaa kesällä 1999 ja Putinin valtaannousua, jossa kuvastuvat niin derzhavnikkiläisen ideologian lopullinen valtaannousu, ortodoksisen mystisismin nousu kuin ”monarkistinen” johtajanpalvonta ja nationalismikin.

Linkkejä:
Venäläinen fasismi II: Eurasianismi
Venäläinen fasismi III: Periferia

Kirjoittajasta:
Anssi Kullberg on Suomen Paneurooppa-nuorten varapuheenjohtaja, toiminut Ulkomaalaisviraston tutkijana ja Suomen Islamabadin-edustuston harjoittelijana, sekä vastikään palannut Pakistanista ja Afganistanista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s