Kahta liberaalifilosofia köyhempi maailma

1970-luvun alussa ilmestyi peräkkäin kaksi poliittisen filosofian merkkipaalua, John Rawlsin Oikeudenmukaisuusteoria ja Robert Nozickin Anarchy, State and Utopia. Kumpikin filosofi on poistunut keskuudestamme tänä vuonna, mutta heidän liberaalit, joskin erilaiset sanomansa ovat tehneen poliittiseen keskusteluun pysyvän vaikutuksen.

Nykymuotoinen liberalismi syntyi 1600-1800-lukuilla konservatismin vastavoimaksi, ja kenties useimmat klassikot pohjautuivat utilitarismiin: teon eettisyyden mitta oli se, miten paljon hyvää, onnellisuutta se tuotti kaikille ihmisille (tai tunteville olennoille) yhteensä.

Enää eivät valtion etu—muu kuin sen jäsenten etujen summa—tai yhteiskuntaluokat tai muut etuoikeudet painaneet vaa’assa. Koska kukin ihminen yleensä parhaiten tiesi oman etunsa tai ainakin pystyi parhaiten oppimaan virheistä itseään koskevissa päätöksissä (oli kyse sitten avioliitosta, ystävyydestä, ammatinvalinnasta, liiketoiminnasta tai vapaaehtoistyöstä), utilitaristit päätyivät suosimaan liberalismia, jokaisen oikeutta päättää omista asioistaan niin kauan kuin eivät vahingoita muita.

Kautta historian liberalistit ovat silti poikenneet säännöstä niissä asioissa, joissa ovat katsoneet vapaan sopimisen johtavan vakavaan ristiriitaan yleisen edun kanssa, asioissa, joissa vapaan sopimisen (markkinatalouden) ei katsota toimivan. Näistä esimerkkejä ovat ulkoisvaikutukset (korjaus vaikkapa saasteveroilla), vapaamatkustajaongelmat ja epäsymmetrisen informaation ongelmat (nyt kauppiaiden on pakko esittää myös kilohinnat ja tuoteselosteet), epätäydellisen kilpailun ongelmat (vrt. monopoleja sääntelevät lait) ja niin edelleen.

Kaikissa markkinahäiriöissä sääntely ei suinkaan ole pienempi paha, mutta enemmistön mielessä eräissä tapauksissa sen haitat eivät ole hyötyjen suuruiset. Tässä tulee tasapainoilla tarkasti ja erehtyä mieluummin liian vähäisen kuin liiallisen pakottamisen suuntaan.

Vahvasti yksinkertaistaen voisi eräitä liberaaleja poliittis-eettisiä katsantoja esittää seuraavalla tavalla ”vasemmalta oikealle”:

  • Oikeudenmukaisuusteoria (A Theory of Justice, 1971), John Rawls: Paras yhteiskunta on se, jossa huono-osaisimman hyvinvointi on korkein. Veroasteen tulee siis olla maksimaalinen (ei 100 % vaan korkeimman mahdollisen verokertymän tuottava). Kirjan suomentaja Terho Pursiainen (aiempi SKDL:n kansanedustaja) on teorian keskeisin äänitorvi Suomessa. (Rawls silti kannattaa muilta osin huomattavan liberaalia yhteiskuntaa.)
  • Utilitarismi (esim. Jeremy Bentham, John Stuart Mill; pitkälti muutkin liberalismin klassikot): Paras yhteiskunta on se, jossa kokonaishyvinvointi (onni, hyöty) on korkein. Siis rikkaidenkin hyvinvoinnilla on merkitystä, vaikkakin samasta rahasta köyhä yleensä hyötyy enemmän. Tällöin tulonsiirrot voivat olla järkeviä, mutteivät maksimaalisessa määrässä. (Utilitaristi voi periaatteessa kannattaa lähes mitä tahansa poliittista järjestelmää, vrt. David Friedman, mutta klassiset utilitaristit ovat järjestään olleet liberaaleja.)
  • Luonnonoikeus/yksilönvapaus (libertarismi): Kellään ei ole oikeutta käyttää pakkoa toisia vastaan, vaan jokaisella on oikeus päättää kehostaan ja omaisuudestaan.

Libertarismilla on kaksi päähaaraa. Harvinaisemmassa mutta viime aikoina älykköjen suosioon nousseessa puhdasoppisessa anarkokapitalismissa todetaan periaatteesta seuraavan, että pakkokeinoin verorahoja keräävää valtiotakaan ei voida hyväksyä, vaan jopa turvallisuuspalvelut on hoidettava itse tai vapaaehtoisena yhteistyönä, kuten ostettaessa palvelu alan yritykseltä. Tosin tähänkin voi päätyä paitsi luonnonoikeusetiikasta myös utilitarismista. Talousnobelisti Milton Friedmanin filosofipoika David Friedman (esim. Machinery of Freedom (1989)) onkin perustellut anarkokapitalismin sen luoman vaurauden ja vapauden tuottamalla hyvinvoinnilla ja onnella.

Minarkismissa hyväksytään minimivaltio, jossa vain on vain minimaalinen verotus ja sillä rahoitetut poliisitoimi ja puolustusvoimat. Minarkismin klassikko, Robert Nozickin Anarchy, State and Utopia (1974) oikeutti tämän sillä, että ilman minarkiaa syntyy väistämättä vähitellen muut alan yritykset syrjäyttävä turvallisuuspalvelumonopoli, käytännössä yksityinen valtio, ja on oikeutettua vaatia, että kaikki ”kansalaiset” saavat demokraattisesti osallistua tällaisen päätöksentekoon. Kirjan toisessa osassa ”State” hän perustelee, miksi enempää ei voi hyväksyä (vrt. anarkokapitalismin argumentit), ja kolmannessa osassa ”Utopia”, miten hieno olisi tällainen minimivaltio, miten siinä kukaan ihminen ei olisi väline vaan päämäärä, ja siinä jokainen saisi itse tavoitella valitsemiaan tavoitteita haluamallaan tavalla.

Voidaan sanoa, että nykyliberalismi ammentaa voimansa Rawlsin kannattaman liberaalidemokraattisen egalitarismin ja Nozickin edustaman laajaan yksilönvapauteen pohjaavan libertarismin välisestä välisestä jännitteestä. USA:ssa libertaristipuolueen kannatus lasketaan jo miljoonissa, toisaalta maailman liberaalien enemmistö katsoo merkittävästi laajemmankin valtion perustelluksi. Käytännön liberaali politiikka ottaa aatteen kirjosta parhaat puolet: vaikkapa Alankomaat ovat monessa suhteessa lähellä monen ideaalia. Maalla on pitkä historia vapauden tyyssijana, vainottujen suojakotina, jossa jokaisella on oikeus uskoa, ajatella ja elää haluamallaan tavalla. Liberaalia talouspolitiikkaakaan ei ole unohdettu—toimivien työmarkkinoiden ansiosta maan työttömyys on pysynyt jo pitkään 2 prosentin paikkeilla, jopa alla, vaikka maa on todellinen hyvinvointivaltio.

Vahvuuksistaan huolimatta liberalismi jäi 1800-luvun lopulla sosialismin varjoon ja on sittemmin paikoin vaipunut miltei unohduksiin sosialismin ja konservatismin puristuksessa. Rawlsin ja Nozickin työ, sosialististen diktatuurien romahdus sekä globalisaation ja yhteiskunnan moniarvoisuuden luoma suvaitsevaisuuden ja vapauden kysyntä ovat kuitenkin kääntäneet kehityksen suunnan ja näyttävät jälleen johtavan liberalismin kahden muun, toisiaan lähentyneen ideologian tärkeimmäksi haastajaksi.

Linkkejä:
Robert Nozick (1938-2002)—minimivaltion filosofi
David D. Friedman — anarkistisen libertarismin filosofi
John Rawls (1921-2002)—demokraattisen tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden filosofi
Utilitarismi (Englanniksi)

Kirjoittajasta:
Heli Parkkinen on vantaalainen kansalaisaktivisti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s