Pääministeri Lipposen purkaus joulun alla eduskunnassa korkeimman hallinto-oikeuden Vuotos-päätöksen johdosta oli jokseenkin ainutlaatuinen. Tuskinpa koskaan on käytännön toimeenpanovallan kärkimies noin avoimesti osoittanut halveksuntaansa korkeimman lainkäyttöelimen päätöstä kohtaan.

Lipposella oli primitiivireaktioonsa syynsä. Hänen vaihtoehtoja halveksiva ja jyräävä politiikkansa oli jälleen saapunut erään polkunsa päähän. Hän ennakoi Suomesta olevan tulossa reservaatin, jossa elinkeinotoiminta käy mahdottomaksi.

Lipponen on kiistatta oikeassa. On kuitenkin syytä katsoa tarkemmin, kenen toimesta ja mistä syystä Suomesta on syntymässä reservaatti.

Elokuussa 2001 kirjoitin kolumnissani otsikolla Pääministerin hukkakauraa muuan muassa seuraavasti: ”Jo runsaat kolme vuosikymmentä on tupokoneisto jauhanut voimalla ja kovilla arvoilla, joiden alla heikkovoimaisemmat sortuvat. Pääministeri olisi voinut toisista arvoista lähtien voinut sanoa, että todellista hukkakauraa on kylvänyt tupo, joka on tunkenut ihmisiä, osaamista ja vastuuta rautaiseen pakkopaitaan. Nyt on korjattu satoa Lipposen puolueen johdolla tehdystä vuosikymmenten kylvötyöstä.”

Näin on käynyt myös Vuotoksen tapauksessa. Se tuli erinomaisesti ilmi jo ennen Vuotos-päätöstä itsenäisyyspäivän aamuna lähetetyssä ja Tapio Niemen toimittamassa ohjelmassa, jossa kerrottiin, miten Kolarin syrjäkylissä oli voitettu apatia ns. identiteettitalouden keinoin.

Projektin taustavoimana on Lapin yliopiston professori Antti Haahti, ja se perustuu tavallisten ihmisten paikallisen perinteen pohjalta syntyneisiin pieniin ideoihin. ”Keskipisteessä on yritteliäs ihminen”, ohjelmassa todettiin. Italiasta kerrottiin todella vaikuttava esimerkki kokonaisen maakunnan puitteissa.

Tämä on täsmälleen päinvastainen lähtökohta kuin Lipposella ja demareilla. Juuri yritteliästä ihmistä ja paikallista perinnettä he ovat halveksineet koko voimallaan. Heidän ”ideansa” ovat ihmistä ja elämää suurempia: Vuotos, Vuosaaren satama, EU, Nato, tupo, ydinvoimalat.

Pelin henkeen kuuluu, että ratkaisut jyrätään läpi väellä ja voimalla kantaen yhtä vähän huolta alle jäävistä kuin Lipponen Lapin luonnosta. Siellähän on hänen asiantuntija-arvionsa mukaan lajeja yllin kyllin. Tupokoneistokin on jauhanut kolme vuosikymmentä.

Mutta Lapin jyräys ei suinkaan alkanut demarien toimesta. Itsenäisyyspäivän ohjelmassa todettiin, miten Kekkosen johdolla harjoitettu Pohjois-Suomen teollistaminen talloi jalkoihinsa identiteettitalouden idut. Koko sodanjälkeinen aika onkin oikeastaan Suomessa ollut komentotalouden aikaa. Aluksi valvontakomissio löi tahtimerkit raskaalle sotakorvausteollisuudelle. Sen jälkeen seurasi Kekkosen komentotalous. Kun se oli tehnyt tehtävänsä, olisi pitänyt antaa kasvutilaa yrittäjyydelle.

Tilalle tuli kuitenkin demarien tupovetoinen komentotalous, joka pani yrittäjyyden entistä ahtaammalle. ”Pohjois-Karjalan kuvernööri” Esa Timonen, joka 1960-luvun alkupuoliskolla vastasi ministerinä esimerkiksi työllisyysasioita, kertoo selkeästi, miten jyrkkää muutosta vuonna 1966 aloittanut Paasion hallitus merkitsi.

Silloin kylvettyä hukkakauraa korjataan nyt. Vuotosta on veivattu kolmekymmentä vuotta, sama aika kuin tupoakin. Sekin on runnottu läpi vaihtoehdottomasti kerta toisensa jälkeen. Identiteettitalouteen kuuluu vaikkapa erilaisten leipomistuotteiden valmistus ja kauppa. Ei tarvitse edes miettiä, kuinka käy, jos joku erehtyy palkkaamaan itselleen apulaisen, joka vetää esiin leipomoalan yleissitovan työehtosopimuksen.

Komentotalouden jäljet eivät näy yksin Lapissa, joskin siellä selvimpinä ja ensimmäisenä. Jos on tarkoitus, ettei koko maata ajeta alas, on lähdettävä opintomatkalle Kolariin. Tässä ollaan jo vähintään 30 vuotta myöhässä.

Lipposella ei ole vähäisintäkään syytä kiukutella toisille niistä tuloksista, joita hänen sosialidemokraattiseksi projektiksi kutsumansa EU:n normit—ja hänen puolueensa johdolla toimivan eduskunnan säätämät lait—saavat aikaan. Reservaattia Suomesta on tekemässä hänen johtamansa puolue. On poliittisen johdon tehtävä katsoa, että säädetään sellaisia lakeja, ettei niiden noudattaminen tee elinkeinotoimintaa ja ihmisten elämää mahdottomaksi.

Kirjoittajasta:
Kauko Parkkinen on juristi ja valtiotieteilijä.