TV-uutisten mukaan presidentti Bush on elvyttämässä Yhdysvaltain taloutta veronkevennyksin. Jenkkidemokraatit taas ovat tuominneet paketin rikkaita suosivana. Uskon, että paketti on oikeilla linjoilla, mutta vääristä syistä. Samoin uskon, että vastustus etenee väärin argumentein, mutta lienee sekin faktakysymyksissä osin oikeassa.

Republikaanit oikeassa ja väärässä

Veronkevennykset ovat luonnollisesti hyvästä. Ne todella elvyttävät taloutta, aivan kuten republikaanit väittävät. Aivan erityisesti ne alentavat työttömyyttä, josta on tullut länsimaissa endeeminen, pitkäkestoinen pulma, kohoavien kokonaisveroasteiden ja työmarkkinoiden jatkuvasti kasvavien jäykkyyksien tähden.

Republikaanit kuitenkin tuntuvat häpeilevän todellista selitystä veroasteiden laskun tuomille hyödyille. He mieluummin kosiskelevat tavallisesti vasemmistoon yhdistettävää keynesiläistä teoriaa kannattavia, ja perustelevat veronkevennykset kulutuksen kasvulla. Tämä on mielestäni varsin naiivi ja kestämätön peruste, josta voi aiheutua paljon ikäviä seuraamuksia. Näin siksi, että näiden kahden selityksen aikajänteet ovat varsin erilaisia.

Veroasteen laskun kaltaiset rakenteelliset muutokset vaikuttavat varsin hitaasti. Yhteiskunta tarvitsee aikaa mukautumiseen, ja varsinkin pienten veronalennusten kohdalla vaikutus saattaa helposti hukkua tilastollisen melun sekaan. Etenkin koska työmarkkinoiden jäykkyyden merkitys kasvaa kilpailevan haittatekijän vähetessä.

Vaikka kokonaisvaikutus olisi todellinen, pienten veronalennusten seurauksena on usein suuria odotuksia ja niiden pettämisen luomia vastareaktioita seuraavalla vaalikaudella. Ehdotetut muutokset ovat tässä mielessä tyypillistä liberaalia talouspolitiikkaa, joka hyödyttää kenties kymmenen vuoden säteellä, pysyvästi, mutta eivät auta poliitikkoa uudelleenvalinnassa, nyt. Tuloksena on aivan liian helposti täysin vastakkaista liikettä seuraavalla vaalikaudella, ja toteutumassa olevien hyötyjen eroosiota. Toteamme, että lyhytjänteinen politiikka tuottaa hyvin vakavia seuraamuksia pitkällä aikavälillä. Bushin julistama kymmenen vuoden aikajänne ei todellakaan pidä, mikäli demokraattisten voimien tyytymättömyys kasvaa tarpeeksi suureksi.

Ainoa tapa pelastautua ongelmalta on shokkikuuri, jonka aikana veroastetta alennetaan todella rajusti yhdistettynä uskottavaan lupaukseen veroasteen pysyvästä alhaisuudesta, sekä pysyvään matalan veroasteen ja rajattujen julkisten palveluiden politiikkaan. Näissä oloissa yksityinen talous sopeutuisi muutokseen, ja kasvaisi jälleen hyvinvoinnin tehokkaaksi edistäjäksi. Moista politiikkaa on kuitenkin nykyään hyvin vaikeaa ylläpitää, kuten Thatcherin Iso-Britanniasta tai Uuden Seelannin esimerkeistä tiedämme. Kun kaikki tietävät tämän, lyhyenkin aikavälin uskottavuus on varsin vaikeaa saavuttaa.

Demokraatit oikeassa, ja väärässä…

Bushin ehdottama veropaketti ei kuitenkaan ole kaikkea sitä mitä se voisi olla. Se keskittyy osinkoverotuksen alennuksiin, työn verotuksen kustannuksella. Tällainen politiikka johtaa liiankin helposti pääomatulojen suosimiseen muiden tulojen kustannuksella, ja näin houkutukseen sijoittaa kulutuksen kustannuksella. Tuloksena on toki lisäsijoitusten luoma pohja tulevalle hyvinvoinnille, mutta samalla politiikka kestäessään kierouttaa kulutusta tulevaisuuteen suuntautuvaksi nykyisen hyvinvoinnin kärsiessä. Tuloksena on nopeaa lisätyytymättömyyttä, joka kaivaa maata poliitiikan alta ennen kuin sen sato ehditään korjata.

Sijoitukset suosivat myös suhteettomasti niitä, jotka jo sijoittavat, niiden kustannuksella jotka eivät. Kun Yhdysvaltain menneet, toistuvat, korkomarkkinaorientoituneet elvytysyritykset otetaan huomioon, voidaan luonnollisesti odottaa, että kansa on veloissa. Kulutukseen tai investointeihin ei välttämättä ole lyhyellä aikavälillä ole saatavissa pääomaa normaalikansan hyvittäessä rahallisia sitoumuksiaan. Varsinkaan kulutusluottoihin intoutuneilla tavallisilla kansalaisilla ei luultavasti ole varaa lähteä uudeltaan osakemarkkinoille. Tuloksena on menneitä sijoituksia suosiva, lyhyellä tähtäimellä tehoton elvytyspolitiikka.

Demokraattinen puolue lienee täysin oikeassa kritikoidessaan tällaista ratkaisua. Ei vain sen takia, että pitkän tähtäimen tulos on diskriminatiivinen ja tehoton, vaan myös siksi, että demokraattinen puolue voi odottaa sanomisistaan merkittävää strategista etua seuraavalla vaalikaudella.

Demokraatit ovat kuitenkin hyvin väärässä vastustaessaan yleisempiä veronalennuksia. Mikäli nämä toteutettaisiin siten, että eri tulomuotojen veroasteiden välinen kuilu kaventuisi, tulokset olisivat pidemmällä aikajänteellä erittäin hyviä ja terveitä. Mikäli alennukset suosisivat tiettyä tulomuotoa, tulokset todennäköisesti vaihtelisivat rajusti alasta riippuen, niin aikajänteeltään kuin hyödyllisyydeltään. Jälkimmäinen on se vaihtoehto joka toteutuu, ja terve talouspolitiikka joutuu jälleen kerran uhriksi. Valitettavasti politiikka tavallisesti toimii lyhyellä, ei pitkällä, aikajänteellä.

Päätelmä

Kyseessä lienee siis todellinen soppa. Kumpikin osapuoli ajaa epämääräisiä päämääriä, eikä kumpikaan ei kerro mitä oikeasti ajaa tai miksi, eikä välttämättä edes ymmärrä julkisuuskuvan suhdetta varsinaisiin päätöksiin. Yleisön ei mitä suurimmalla todennäköisyydellä anneta tietää, mitä osapuolet asioista oikeasti ajattelevat, eikä se valtapuolisesti myöskään jaksa ottaa selvää.

Pahimmillaan veronalennukset rahoitetaan lainarahalla, ilman että tätä tiedotetaan suuremmalle yleisölle. Sille, jonka samalla toivotaan kuluttavan minkä henkilökohtainen talous sallii. Voi jopa olla, että tällä tavalla keinotekoisesti kasvatettu velkataakka koituu pidemmän aikavälin sijoitusten—myös terveen talouspolitiikan—kohtaloksi. Jopa ricardolaisen ekvivalenssin pätiessä moinen interventio on korkeintaan impotentti, eli peli on tässä suhteessa vähintäänkin menetetty.

Moisesta ei voi aiemman valossa seurata pidemmällä aikajänteellä mitään hyvää. Lyhyellä kyllä, kuten politiikan toimenkuvaan sopii, muttei muuta. Ei sovi kuin toivoa, ettei samanlaiseen populismin ja järkipuheen sekoitukseen sorruta Suomessa. Muuten odotettavissa on joko yksinkertaisesti kestämätöntä talouspolitiikkaa, tai vaihtoehtoisesti tuloksetonta aaltoilua hyvän ja erittäin huonon välillä. Tällainen johtaisi paitsi keskimääräiseen keskinkertaisuuteen, myös lisääntyviin riskeihin ja pääomapakoon. Se voisi pysäyttää maamme lupaavan taloudellisen kehityksen täysin.

Nämä ovat riskejä myös jenkkilässä, vähintäänkin suhteessa eurooppalaisiin lukuihin. Euro/dollari -suhteen nousu on valitettavasti kertonut samaa surullista tarinaa jo varsin pitkään. Uskoakseni Yhdysvaltain talous lentää nykyään höyryillä, eikä maahan enää pitäisi viitata minään markkinatalouden ihmemaana. Paremminkin siitä on tulossa perusesimerkki säännellyn markkinatalouden helposti odotettavasta epäonnistumisesta.

Kirjoittajasta:
Sampo Syreeni on helsinkiläinen opiskelija ja kansalaisaktivisti, sekä Vapaasanan päätoimittaja.