Erkki Liikasella on pettämätön kyky hypätä uppoavasta laivasta viime hetkellä. Ajettuaan Holkerin sinipunahallituksen valtiovarainministerinä Suomen lamaan hän siirtyi kevyesti Brysseliin EU:n tehtäviin. Kun EU:n toiminta nyt uhkaa jumiutua perustuslakikiistan ja liian nopean laajenemisen vuoksi, on aika palata Suomeen ”liput hulmuten”, kuten presidentti Halonen palaavia ja elintasopakolaisina pitämiään kansalaisia solvaten taannoin sanoi.

Liikasen osalta sen sijaan kaikki pahat teot on unohdettu. Ei muisteta, kuinka hän SDP:n puoluesihteerinä antoi alkupotkun kehitykselle, jota nyt kutsutaan Kiina-ilmiöksi, jotta unohtuisi sen olevan omaa syytämme. Hän pakotti hallituksen kaatamisuhalla vuoden 1985 budjettineuvotteluissa säätämään lain myyntivoittoverosta, mikä aiheutti perheyrittäjien luopumisvyöryn ja oli laman alkusoittoa.

Vuoden 1988 budjettineuvottelut yhdessä siihen kytketyn ”supertupon” kanssa löivät sinetin lamasyöksylle. Liikanen myöntää nyt itsekin virheensä Helsingin Sanomissa 24.4., mutta kertoo vaatimattomasti olleensa vain ”myötävaikuttamassa” siihen, kun hän aikanaan otti onnitteluja vastaan juhlittuna sankarina mm. itseltään pääministeriltä.

Holkerin kumea retoriikka oli loistossaan:”Minulle pääministerinä on ollut erityisen miellyttävää, että valtiovarainministeri on osoittanut tässä varsin mittavassa tehtävässä sellaisen mestarinäytteen, että siitä kuka tahansa pääministeri voi olla ylpeä.” Kirjasin nuo varsin mittavat sanat Kekäle-kirjaani vielä saman vuorokauden puolella.

Poliitikolle sopivasti pätkivä muisti on arvokas työkalu. Kaikki noiden päivien jälkeen maassa ja maailmassa tapahtuneen unohtaen kepun Sirkka-Liisa Anttilakin saattoi nyt ylistää Liikasen osaamista niin lämpimästi, että hän on tuskin koskaan kohdistanut moista demaríin, vaikka ei ihan Holkerille vertoja vetänytkään.

Poliitikon valinta oli Anttilan mielestä sikälikin hyvä asia, että katastrofiin päättynyt vahvan markan politiikka oli virkamiesvetoista. Pääsi unohtumaan, että vahvan markan ylin vartija oli poliitikko Koivisto. Ja mukana oli myös poliitikko Liikanen.

Mutta sitä voi ihmetellä, miksi politiikkaa ja talouspolitiikkaa työkseen seuraavien toimittajienkin muisti pätkii yhtä pahasti. Hekään eivät tunne noita Liikasen aiempia sankaritekoja, yhtä vähän kuin koko edellisen komission käräyttäneen hollantilaisen van Buitenenin arviota Liikasesta ja hänen ihmettelyään, miksi tämä sai jatkaa myös uudessa komissiossa.

Tosiasia tietenkin on, että vanhan kunnon Neuvostoliiton tapaan kuuluminen Puolueeseen korvaa kaikki puutteet. Silloin voi jopa jalomielisesti jaella lohdutuspalkintoja vähäosaisemmille.

Mutta Halonenhan kertoi varmistaneensa Vanhaselta, että ei ollut solmittu virkapakettia. Miksiköhän sitten tarvittiin Anttilan vuolaat kehut? Ja miksiköhän pankkivaltuuston kepulaisen puheenjohtajan Olavi Ala-Nissilän naama loisti kuin Hangon keksi aikoinaan hänen kertoessaan valtuuston päätöksestä? Pitihän päätöksen hänen kannaltaan olla huono, kun sosialisti valittiin ja Halosen toivoma yksimielisyyskin jäi saavuttamatta.

Halosen ”varmistus” Vanhaselta taisi olla tosi ovela veto, jolla sidottiin Vanhasen kädet. Jos tämän jälkeen valitaan pätkä- tai muuksi komissaariksi kepun Olli Rehn, sanotaan, että kepu petti jälleen. Se olisi myrkkyä Itse valtiaiden sanoin ”työreformin jälkeen ehdonalaisessa” olevalle Vanhaselle. Jos taas ei valita, jää kepu nuolemaan näppejään, jälleen.

Seinäjokelainen Ilkka on nykyisin mielenkiintoinen lehti, kun sen päätoimittaja Kari Hokkanen Jäätteenmäen sylikummisetänä komentaa koko lehden selittämään tämän kokoon juokseman hallituksen kaikki toimet parhain päin. Niinpä lehden aiempi varsin kunnioitettava poliittisen journalismin taso onkin romahtanut.

Nyt samassa lehdessä toisaalla kiistetään isoin otsikoin väitteet virkapaketista, mutta toisaalla Jari Elsilä laukaisee piirrostekstissään tv-kuvan äärellä ujostelematta: ”On ilkeämielistä puhua pakettiratkaisusta. Normaalia lehmänkauppaahan siinä tehdään.”

Näissä lehmäkaupoissahan Anttilallakin saattaa oma lehmä ojassa, tai pikemminkin oma sika. Kun Halonen on aloittanut loppukirin paitsi henkiseksi myös hengelliseksi johtajaksi rukoispäiväjulistuksillaan, järjestettäneen tuhlaajapoika Liikasen paluujuhla raamatullisesti. Vasikoita teurastetaan varmasti iso määrä, mutta voi muutama sikapossukin joutua uhraamaan henkensä Liikasen, Puolueen ja isänmaan puolesta.

On ihmetelty, miksi mukana ei ollut tosi vahvoja porvarillisesti ajattelevia hakijoita. Vasemmalle kallellaan olevaa ja Liikasen talouspolitiikan tukimiestä Korkmania ei voida sellaisena pitää. Pikemminkin häntä voi epäillä sähköjänikseksi. Mutta kuka olisi oikeasti halunnut lähteä Halosen lattiarievuksi? Kyllä Siperia opettaa.

Liikanen sanoi tuossa Hesarin jutussa, kädet uhkaavan näköisesti puuskassa Suomen Pankin edessä, tapaavansa ”mielellään” ne henkilöt, jotka ovat viime aikoina esittäneet käsityksiä hänen syyllisyydestään lamaan. Hän toivoi myös, ”että keskustelijat katsoisivat omaa rooliaan tuona aikana”. Mm. edellä mainittuun ja pariin muuhun kirjaani viitaten täytyy pyrkiä sopimaan tapaamisen ajasta ja paikasta.

Kirjoittajasta:
Kauko Parkkinen on juristi ja valtiotieteilijä.