Mikä mättää oikeuslaitoksessa?

Kansalaiset, joita monet edelleen pitävät oikeusalamaisina, ovat seuranneet hämmentyneinä suomalaisäidin kahden pojan raskasta riepottelua Suomen ja USA:n välillä ja oikeuslaitoksen rattaissa.

Niitäkään ei ole puuttunut, jotka ovat puutteellisista tiedoista huolimatta tienneet ehdottomasti oikean ratkaisun, mutta vieläkin merkillisempiä ovat olleet menettelytavat ja erityisesti korkeimman oikeuden presidentin Leif Sevónin selittelyn sekaiset ja muutenkin sekavat kannanotot.

Asia on kristallisoitunut siihen, että KKO ei hovioikeudesta poiketen kuullut poikia itseään, kuten Haagin sopimus edellyttää, mikäli he olisivat siihen kypsiä. Tämän ratkaisun kritiikki sai melkoisesti lisäpontta, kun oikeusministeri Johannes Koskinen poliittisia pinnoja haistaen yhtyi arvostelijoihin. Sitä Sevón monen muun kirjoittajan tavoin piti pahana, koska se hämärtää vallan kolmijaon ja antaa kansalaisille käsityksen, että poliitikot ohjaavat oikeuslaitosta.

Sepä vasta olisikin kauheaa, jos kansalaiset saisivat tietää vaikkapa sen, mitä Jussi Nilsson kirjoitti Lakimiesliiton lehdessä Lakimiesuutisissa runsaat kaksi vuotta sitten. Hänen mukaansa suurimmat käräjäoikeudet on kytketty poliittisen eliitin liekanaruun päällikkötuomareiden, ts. politrukkien avulla. Nilssonin mukaan ”kansalaisille vallan väärinkäytöksiä vastaan annettava oikeussuoja muistuttaa perusteiltaan hyvin paljon vastaavaa suojaa Euroopan entisissä sosialistisissa maissa”.

Nilsson ei ole kuka tahansa oikeusalamainen, vaan tällä hetkellä Vantaan käräjäoikeuden istuva virkatuomari. Silti puheenvuoroa seurasi vain humiseva hiljaisuus.

Sevón ottaa nyt tanakasti paikkansa vaientajien eturivissä, sillä hänen vastaiskunsa ei kohdistu yksin Koskiseen, joka onkin itse mitä suurimassa määrin asianosainen ja altavastaaja pitkäaikaisena oikeusministerinä ja vielä pitemmän lainsäätäjän uran omaavana. Eli mitä hän on tehnyt mm. niiden tulkinnanvaraisten lakien takia, joihin Sevón on nyt hätäpäissään kohdistanut vastahyökkäyksensä. Tosin juuri tulkintojen hakeminen on KKO:n tehtävä.

Täydellisesti onnistuttiin vaientamaan myös se Ilkan kahdeksan vuotta sitten näyttävästi julkaisema haastattelu, jonka Vaasan hovioikeuden presidentti Erkki Rintala eläkkeelle jäädessään antoi. Siinä hän sekä kansainväliseen vertailututkimukseen nojautuen että oman kokemuksensa perusteella sanoi, että Suomi on kansalaisen oikeusturvan suhteen tukevasti takarivissä.

KKO:n naapurin korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Pekka Hallberg puolestaan sanoi saatteeksi kirjalleen Oikeudenmukainen oikeudenkäynti 2000-luvulla, että Suomessa ei niinkään pidetä huolta oikeuden toteutumisesta kansalaisten välisenä vaan instituutioiden välisenä asiana.

Miksi tässä instituutioiden ja virkamiesvallan maassa siis kuultaisiin alaikäisiä, kun ei täällä kuulla täysi-ikäisiäkään? Eiväthän kansalaiset oikeastaan vielä olekaan oikeasti täysi-ikäisiä, vaan vasta tulossa sellaisiksi, mistä syystä heitä ei pitäisi päästää sotkeutumaan omien asioittensa hoitoon, kuten Anu Kantola päättäjien sitaattien perusteella päättelee muutaman vuoden takaisessa väitöskirjassaan. Eiväthän he ymmärrä edes EU:n perustuslakia, vaan ymmärryksen lahjalla on siunattu yksinomaan eduskunta-instituutiota.

Mutta kun Sevón selittelyissään menee höläyttämään kiireen toisena perusteena poikien kuulematta jättämiselle, on kerta kaikkiaan ylitetty kaikki säällisyyden rajat. Kun poikien loppuelämään perusteellisesti vaikuttava ratkaisu tehdään puutteellisesti ehkä päivän tai parin aikasäästöön vedoten, se kertoo arvoisalta presidentiltä pappamopon yksinkertaisesti karanneen käsistä. Tätä ei voida mitenkään hyväksyä tässä vuosikausien oikeudenkäyntien maassa.

Tuosta ”perustelusta” pilapiirtäjä sattuvasti lohkaisi, että kiireessä kelpaavat huonotkin ratkaisut. Vanhempi polvi muistanee vielä ainakin perimätietona mainoksen, jonka tv-toimintamme pioneeri Tesvisio julkaisi 1960-luvulla. Silloinen Matkaravinto ei vielä ollut perehtynyt tv-mainoksiin, joten se antoi teekkareille vapaat kädet mainoksen tekoon. Niinpä sitten nähtiin mainos ”Kiireessä maistuu huonokin ruoka—Matkaravinto”.

Tuo legendaarinen mainos lienee kummitellut piirtäjän takaraivossa, mutta kansalaisille Sevónin selityssoppa ei mitenkään maistu nieltäväksi. Siinä on pohjaanpalaneen sivumaku, joka kertoo, ettei kokki itsekään usko asiaperusteittensa pitävyyteen.

KKO:lta onkin edellytettävä suurempaa perehtyneisyyttä kuin Matkaravinnolta aikoinaan. Matkaravinnolta imagosta eroon pääsy vaati nimen muutoksen, oikeuslaitoksessa alin aste on vasta nimetty uudelleen. Tarvittaisiinkohan jotakin muutakin?

Kirjoittajasta:
Kauko Parkkinen on juristi ja valtiotieteilijä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s