Vapaakaupan painavin tieteellinen puolustus

Koska taloustieteilijöiden ylivoimaisen enemmistön keskuudessa vallitsee konsensus siitä, että tiede on osoittanut vapaakaupan johtavan korkeampaan elintasoon ja vähäisempään köyhyyteen, vapaakaupan vastustajat joutuvat etsimään täikammalla sopivia tieteilijöitä siteerattaviksi. Kysynnän ollessa kova jotain tarjontaakin sentään löytyy aivan kuten aikanaan tupakan haitattomaksi todistavia professoreja.

Useimmiten vapaakaupan vastustajat siteeraavat muiden alojen professoreja, jotka ovat taloustieteen maallikkoja, tai vielä mieluummin ex-toimittajia tai ex-mainosmiehiä tms. Rikkaiden maiden lobbausjärjestöjen (esim. SAK ja MTK) tutkijoistakin osa on liian rehellisiä ja liikaa tietäviä heidän tarkoituksiinsa. Aidoista taloustieteilijöistä kenties suosituin näiden antiaktivistien keskuudessa on yhdysvaltalainen Dani Rodrik.

Rodrikin valitsema populaari linja toki myy hänen kirjojaan ja antaa tilaa lehdistössä, joka ei halua yksimielisyyttä vaan lehtiä myyviä otsikoita ja kiistoja, ”moniarvoista keskustelua”. Kritisoihan Paul Krugmankin lehdistön ”tasapuolisuuspyrkimystä” sanomalla, että jos George Bush sanoisi maapalloa litteäksi, ne otsikoisivat: ”Onko maa litteä? – kiistanalainen kysymys”.

Professorit Jagdish Bhagwati ja T. N. Srinivasan osoittavat Rodrikin argumentit paitsi vanhan toistoksi myös tieteellisesti kestämättömiksi artikkelissaan (1999), jonka sisältöä esitellään tässä artikkelissa hyvin tiiviisti. Kyseisestä artikkelista löytyvät täsmennykset, laajemmat perustelut ja lukemattomat viitteet tarkempiin tutkimuksiin osa-aiheista.

Samalla professorit myös arvostelevat eräitä vapaakauppaa tukevia tutkimuksia (mutta toteavat niiden johtopäätökset vahvistetuiksi paremmissa tutkimuksissa) ja toteavat pääomamarkkinoiden vapauden vähemmän tärkeäksi kuin kaupan vapauden.

Aloitamme kuitenkin muutamasta Rodrikin ym. väitteestä.

1. ”Vapaakauppa ei nosta kasvuprosenttia pysyvästi”

  • Siis jopa Rodrik myöntää, että vapaakauppa nostaa elintasoa pysyvästi ja väittää vain, että vaikka suljetut maat jäävät jälkeen ja pysyvät jäljessä, ne eivät jäisi vuosien mittaan lisää jälkeen.
  • Rodrik rajoittuu hyvin yksinkertaisiin talousteoreettisiin malleihin (esim. Solowin) joita ei ole tarkoitettukaan selittämään esim. kasvua kokonaisuudessaan, ja silti hän tekee sellaisista malleista päätelmiä, että esim. vapaakauppa ei vaikuttaisi kasvuun. Käyttämällä malleja, jotka selittävät kasvua paremmin, todetaan myös teoriassa esim. kasvun kilpailua voimistava ja talouskasvua pysyvästi nopeuttava vaikutus.
  • Bhagwati myöntää, että on malleja, esim. Bhagwatin vuonna 1958 kehittämä malli, jotka osoittavat omavaraisuuden olevan vapaakauppaa parempi järjestelmä tietynlaisten markkinahäiriöiden läsnäollessa. (Samoin perheen omavaraisuus voi joskus olla paras ratkaisu, vaikka se onkin nykyelintasoomme verrattuna surkeaa – tämä esimerkki havainnollistaa tuollaisten tilanteiden harvinaisuutta.) Toisin kuin Rodrik väittää, Bhagwatin malli osoittaa myös, että Rodrikin suosima ”tuonnin korvaamisen” järjestelmä on vielä huonompi ratkaisu kuin vapaakauppa jopa tuon mallin olosuhteiden vallitessa.
  • Bhagwati korostaa, että hänen ja muiden luomat vapaakaupalle epäsuotuisat mallit kuvaavat lähinnä harvinaisia anomalioita, eivät tyypillistä tilannetta, kun taas tyypillisiä tilanteita kuvaavat mallit osoittavat vapaakaupan paremmuutta. Rodrikin tuoreimmat tutkimukset lähinnä toistelevat Bhagwatin parin vuosikymmenen takaisia argumentteja ottamatta huomioon niiden rajoituksia.
  • Em. teoreettisten tarkastelujen lisäksi empiiriset tarkastelut osoittavat vapaakaupan paremmuuden.

Tuonnin korvaaminen tarkoittaa, että valtio pyrkii edistämään sellaista tuotantoa, joka korvaa maahan tapahtuvaa tuontia. Vastaava asia olisi, jos perhe alkaisi itse valmistaa hammasharjojaan ja kyniään sen sijaan, että se tekisi palkkatyötä (sitä mitä parhaiten taitaa/haluaa tehdä) ja ostaisi muiden tehokkaammin valmistamia tuotteita muilta/kaupasta. Siinä on vain vivahde-ero protektionismiin, jossa tuontia rajoitetaan ”oman maan tuotannon suojelemiseksi”.

2. ”Maita vertailemalla ei voi todistaa vapaakaupan paremmuutta, koska mailla on eroja”

Bhagwati viittaa moniin tutkimuksiin, joissa maiden väliset erot on huomioitu hyvinkin tarkasti ja on silti osoitettu näistä eroista riippumatta vapaakaupan lisäävän talouskasvua.

3. ”Ainoastaan makrotaloudellinen vakaus ja korkea investointiaste lisäävät talouskasvua pysyvästi”

Pieleen jälleen. Sosialistisissa maissa makrotalous oli erityisen vakaata ja investointiaste korkea, mutta niissä kasvu oli heikompaa kuin kapitalistisemmissa. Ei investoinneista ole paljon hyötyä ihmisille, jos niiden kohdentumista ei ohjaa kysyntä (eli markkinavoimat) vaan sosialistinen suunnitelmatalous, joka ei voi tietää yhtä paljon kuin kaikki ihmiset ja yritykset yhteensä.

Ceteris paribus tietysti korkea investointiaste (eli alhainen kulutus) on parempi kuin matala (eli korkea kulutus eli eletään kädestä suuhun eikä säästetä=investoida), vaikka lehtien taloustoimittajatkin kirjoittelevat jatkuvasti päinvastaista. Edes Keynes itse ei ole muuta väittänytkään, on vain sanonut, että matalasuhdanteissa kuitenkin kulutuksen kasvu voi olla hyvästä. Yleensä ei ole matalasuhdanne.

Kirjoittajat korostavat myös synnyinmaansa Intian olleen 80-luvulle asti makroekonomisesti vakaa kasvavan investointiasteen maa (koska Intia oli siihen asti sosialistinen Gandhien ohjauksessa) ja omanneen kehitysmaaksi erityisen surkeat kasvuluvut. (Sittemmin maassa on tehty talousuudistuksia ja saavutettu nopeampi kasvu, etenkin eniten uudistuksia tehneissä osavaltioissa.)

Teoreettinen todistus: Vapaakaupassa toimitaan fiksummin

Edes Rodrik ei kiistä sitä, että siirtyminen omavaraisuudesta vapaakauppaan lisää alueen asukkaiden käytettävissä olevia hyödykekombinaatioita ja että tarvitaan jokin anomalia, vieläpä selkeästi nettohaitallisia anomalioita, jotta tämä hyöty kääntyisikin tappion puolelle.

Kasvunopeuteen vaikuttavat kolmenlaiset tekijät:
1. tuotannontekijöiden (työvoima, pääoma, raaka-aineet) kasvu
2. tuotannontekijöiden tehokkaampi kohdentuminen (mihin mikin tuotannontekijä käytetään)
3. innovaatiot (uusia tuotteita, uusia käyttötapoja vanhoille tuotteille, tehokkaampia tapoja käyttää tuotannontekijöitä)

Avoimuus (ulkomaiselle) kaupalle, tuotannontekijöille ja teknologialle luo näitä kaikkia. Esimerkiksi pääomaköyhät kehitysmaat voivat tuoda pääomia (”ylikansallisia investointeja”) teollisuusmaista, joissa hyöty lisäpääomasta on alhaisempi, ja näin lisätä työvoimankin tuottavuutta. Kirjoittajat myös viittaavat siihen, että joissain ylenmääräisen pääoman malleissa kasvu voi olla neutraalia vapaakaupan suhteen, mutta etenkin kehitysmaissa pääomasta on pulaa ja sen lisääntyminen lisää tuottavuutta.

Heidän mukaansa Rodrik on käsittämättömän väärässä väittäessään, että 60-luvun uusklassinen teoria sanoo kasvun olevan riippumaton kauppapolitiikasta, että kasvu kulkisi aina tiettyä polkua pitkin ja että vain työpanoksen tai teknologisen kehityksen kasvu voisi nopeuttaa kasvua. Jopa pinnallisella perehtymisellä 60-luvun teoriaan huomaa, että näin ei ole. Käytännössä pääoman rajatuottavuus on positiivinen. Sitä paitsi polkuvaihtoehtoja voi olla useita. Rodrik ei siis ole esittänyt uusia argumentteja, ja hänen toistamansa vanhatkin argumentit ovat pielessä. Näin siis teoriassa. Käytännön tutkimuksissakin tulokset ovat samoja, myös niiden tutkijoiden, jotka ovat ennen tutkimuksiaan olleet tuonnin korvaamisen puolustajia. Avoimuus kaupassa osoittautui jo 60-luvulla tehdyissä laadukkaissa empiirisissä tutkimuksissa kasvua pysyvästi nopeuttavaksi strategiaksi, ja 70-, 80- ja 90-luvuilla sama tulos on saatu kerta toisensa jälkeen – maailma ei ole täydellisesti muuttunut. Itse asiassa toisen maailmansodan jälkeen suuri osa kehitystaloustieteilijöistä suhtautui toiveikkaasti tuonnin korvaamiseen ja skeptisesti avoimeen kauppapolitiikkaan, mutta mielet muuttuivat kun käytännön tulokset osoittivat korvaamisen valinneiden maiden jääneen vaille kasvua ja avoimuuden vapaakaupalle johtaneen menestykseen.

Hyödyt tulevat yllättävistä suunnista, eivät ”maallemme sopivimmilta aloilta”

Bhagwati ja Srinivasan korostavat (s. 21), että ei vientiä tarvitse suosia; riittää, että sitä ei syrjitä kotimarkkinatuotantoon nähden (siis tullit, tuontisuojat, tukiaiset ym. poistetaan). He myös osoittavat, että avoimuuden valinneiden Aasian maiden menestystarina on mahdollista toteuttaa kaikkialla yhtaikaa – ei tarvita toisen tappiota toisen voitoksi (enhän minäkään kärsi siitä, että muutkin käyvät kaupassa ja töissä, yrittämässä tai sijoittamassa, vaan hyödyn siitä kuten hekin minusta).

Suuri osa avoimuuden hyödyistä saadaan ”muilta sektoreilta”, ts. aloilta, joilla maalla ei odoteta olevan suhteellista etua. Vapailla markkinoilla ihmiset ja yritykset löytävät rakoja jopa eri alojen sisäisistä erikoistumisista sen sijaan, että kukin ala keskittyisi muutamaan maahan. Lisäksi ennen niin köyhän Japanin vaurastuessa mekaanisempi työ siirtyi sieltä ”Aasian tiikereihin”, ja niiden vaurastuttua niistä 80-luvulla avautuneeseen Kiinaan, josta nyt palkkojen nousun myötä työt alkavat jälleen siirtyä vasta nyt avautuviin maihin.

Kirjoittajat toteavat, että avoimuus investoinneille ei ole yhtä tärkeää kuin avoimuus kaupalle (s. 23) ja mainitsevat Japanin esimerkkinä (ja Hongkongin ja Singaporen vastaesimerkkeinä). Tosin sama ei välttämättä päde pääomaköyhempiin maihin eikä ole muutenkaan ongelmatonta.

Vapaakaupan rajoitukset vääristävät hintojen välittämän informaation

Kirjoittajat myös osoittavat, että avointen maiden menestys johtuu nimenomaan avoimuudesta eikä muista tekijöistä. Erääksi syyksi he toteavat sen, että avoin kauppapolitiikka on läpinäkyvämpää: hinnat vastaavat globaaleja vaihtoehtoiskustannuksia, kun taas protektionistisessa politiikassa ajaudutaan helposti muihinkin hintoja vääristäviin toimiin, ja hintavääristymät voivat nousta huikeiksi (s. 25-26). Kuitenkin hinta on markkinataloudessa tärkein informaatiomekanismi. Nämä protektionismin luomat vääristymät kannustavat moniin yksityistä voittoa tuottaviin mutta yhteiskunnallisesti tuottamattomiin toimiin, kun taas vapaammassa markkinataloudessa tarjolla olevat voitot osoittavat, missä voi oikeasti hyödyttää muita. Sekä maan omia että ulkomaisia resursseja (esim. pääomia) käytetään protektionismissa sosiaalisesti tehottomasti.

Protektionismi myös vähentää kilpailua ja saattaa työntekijät ja kuluttajat monopolien ja kartellien armoille (”alhaisempi X-tehokkuus”). Avoimuus sen sijaan johtaa korkeampaan investointiasteeseen (s. 30), mikä pitkälti selitti Aasian talousihmeen (oikeastaan pitkälti investointi-ihmeen). Erityisesti Rodrikin väite, että kasvu riippuu investoinneista eikä vapaakaupasta, on pielessä jo siinäkin, että investoinnit ovat vapaakaupassa suuremmat.

Empiirinen todistaminen: politiikanmuutosten vaikutusten analysointi on luotettavampaa kuin maavertailu

Professorit suhtautuvat skeptisesti maita vertaileviin tilastollisiin tutkimuksiin (paitsi Rodrikin, myös mm. Jeffrey Sachsin) ja pitävät parempana vertailla eri politiikkojen aikakausia kussakin maassa erikseen tai sitten vertailla politiikkaansa muuttaneita maita niihin, jotka eivät muuttaneet. Tällöin todelliset syy-yhteydet paljastuvat paremmin kuin regressio/korrelaatiotutkimuksissä (joissa ”jäätelönsyöminen aiheuttaa hukkumisia”, koska molemmat ovat huipussaan kesäisin). Samoin tällöin vähenee se ongelma, että avoimuusarvot ovat epätarkkoja arvioita ja huonosti vertailtavissa maasta toiseen: vapaudenmuutoksia on helpompi vertailla kuin absoluuttista vapautta. (Paljon laajemmat ekonometris-stokastiset perustelut: s. 33-34.)

Kirjoittajat myös perustelevat, miksi ostovoimapariteetin käyttö on tarpeen (esim. aiemmin protektionistisen Brasilian ”kasvuluvut” selittyivät osin valuutan kasvaneella yliarvostuksella). Tosin tässä usein tehdään se virhe, että käytetään kehitysmaan ostovoiman arvioimiseen länsimaista eikä paikallista hyödykekoria (ja näin esim. ylikorostetaan palveluiden hintojen painoarvoa ja siten kehitysmaalaisten ostovoimaa), mikä myös vääristää kasvuprosenttia, etenkin arvioitaessa sosiaalisia hyötyjä.

Tosin maavertailututkimusten laajuus ja määrä ja niiden miltei konsensuaaliset tulokset antavat jo mahdollisuuden tehdä niidenkin pohjalta päätelmiä vapaakaupan hyödyllisyydestä, mutta vain varovaisesti. Syvälliset maatutkimukset ovat empiirisen puolen päätodiste – ja jotain, jota vastaan vapaakaupan viholliset ovat täysin aseettomia. Siksi kirjoittajat pitävät valitettavana että lehdet – jopa The Economist – siteeraavat mieluiten seksikkäitä vertailututkimuksia ja Sachsia vaikka The Economistkin on maininnut maatutkimukset tärkeämmäksi todisteeksi. (Teoreettisiakaan todisteita ei pidä unohtaa.)

Kirjoittajat toteavat vapaakaupan paremmuuden talouskasvun edistäjänä tuleen osoitetuksi ja Rodrikin kritiikin olevan vailla pohjaa.

Linkkejä:
Bhagwati & Srinivasan: ulospäinsuuntautuneisuus ja kehitys (engl. pdf)
VS: Vapaakaupan koskettavin populaari puolustus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s