Toimivat sähkömarkkinat ovat oligopoli

Kilpailuviraston ex-ylijohtaja Matti Purasjoki sanoo, että pohjoismaisilla sähkömarkkinoilla on oligopoli, joka tulisi hajottaa mm. ottamalla Fortumilta pois vesivoima. Tällöin näet Fortumin mahdollisuudet valita sähkönmyyntinsä ajankohta heikkenisivät, koska muunlaisten voimaloiden tuotannon määrää on vaikeampi muuttaa.

Sähkömarkkinoilla ei pidä olla ”täydellistä kilpailua”

Lyhytnäköisesti katsoen Purasjoki on oikeassa. ”Täydellisillä markkinoilla” jokaisen kannattaa kulloinkin tarjota sähköään muuttuvien kustannusten hinnalla (plus äärimmäisen pieni kate). Tämä tarkoittaa suurin piirtein polttoaine- ja käyttökustannuksia – siis niitä kustannuksia, jotka säästetään, jos sähköä ei juuri tuolloin tuoteta. Jos yrittää pyytää enemmän, ei tule kauppoja, koska aina joku muu myy halvemmalla.

Tällöin kate jää siis äärimmäisen pieneksi. Siksi kenenkään ei kannata rakentaa uusia voimaloita tai korjata vanhoja, kun investointi ei maksa itseään takaisin. Purasjoki on siis väärässä.

Terveillä markkinoilla hinta keskimäärin ylittää keskimääräiset kustannukset investoinnit mukaanlukien. Koska kesällä ja öisin sähkön kysyntä ja hinta ovat alhaisia, kylmimpinä talvipäivinä hinnan pitää nousta lähes taivaisiin – jopa satoihin euroihin megawattitunnilta – jotta markkinat olisivat terveet. Voimalan käyttöiän aikana kertyvän katteen tulee kattaa investointikustannukset korkoineen.

Mikäli kilpailua on liikaa, investoinnit jäävät tekemättä kunnes kysyntä on kasvanut ja tarjonta kuihtunut niin, että niukkuus tekee markkinoista oligopolin, harvojen myyjien tilanteen, jossa hintoja voidaan nostaa riittävästi muuttuvia kustannuksia korkeammalle (keskimäärin, siis ainakin kysyntäpiikeissä).

Jos taas joskus kilpailu jää liian vähäiseksi, tällöin taas joku ulkopuolinen laskee, että nyt voisi rakentaa uuden voimalan ja tehdä suuret voitot. Näin kilpailu pysyy terveenä eli hinnat pysyvät suurin piirtein keskimääräisten kustannusten tasolla, yritykset saavat vain kohtuullisen tuoton pääomilleen. Juuri mikään ei siis voi mennä pieleen ellei (uusien toimijoiden) markkinoilla tuloa estetä esimerkiksi valtion sähkömarkkinasääntelyllä.

Terveillä markkinoilla on oligopoli

Käytännössä kaikilla markkinoilla on kiinteitä kustannuksia. Siksi kaikilla markkinoilla on ja tulee ollakin jonkin sortin oligopoli: myyjiä on niin vähän, että he voivat asettaa hinnat muuttuvia kustannuksia korkeammalle ja siis periä (ainakin osalta asiakkaista, ainakin osan aikaa) kiinteätkin kustannukset (mm. kohtuutuoton investoinneille) täysimääräisesti hinnoissa. Sähkömarkkinoilla kiinteät kustannukset ovat suuret ja siksi oligopolistisuus syystäkin voimakasta – ainakin kysyntäpiikkien aikaan.

Onko oligopoli jo liian vahva?

Ovatko sähköntuotantoyritysten voitot kohtuullisia? Kannattavuuslaskelmat ovat pitkään osoittaneet uudet voimalainvestoinnit kannattamattomiksi – hinnat olivat pitkään liian alhaiset kattaakseen kaikki kulut. Viimeaikainen hinnannousu on saattanut muuttaa tilanteen. Mikäli uudet investoinnit eivät ajan mittaan palauta hintatasoa kohtuulliseksi ja pitkällä aikavälillä keskimäärin kohtuullisesti kannattavaksi, jotain lienee pielessä.

Miksi voisi olla niin, että kukaan ei investoisi sähköntuotantoon, jos kerran tuotanto on kannattavaa? Miksi ylipäänsä joillain markkinoilla voi olla liian vahva oligopoli?

Melkein aina vastaus on: markkinoille tulemiselle on asetettu liikaa esteitä. Joskus voi olla ”luonnollisia esteitä”, kuten suuret skaalaedut (ja verkostoedut: on hyödyllistä omata sama käyttöjärjestelmä ja samat tiedostostandardit kuin kaverit ja yhteistyökumppanit). Tämän vuoksi Microsoftin asema ohjelmistomarkkinoilla on erityisen vahva: kahden kilpailevan käyttöjärjestelmän kehitystyö olisi tuhlausta (tai sitten ei, kilpailuhyödyt voivat ylittää tuhlaushaitat, kuten mm. matkapuhelinverkoissa nähtäneen, ja onhan meillä Linux, Apple, Symbian ym.).

Valtiovallan asettamat esteet ovat siis syypää, jos sähkön hinnat ovat pitkäaikaisesti epäterveen korkeita. Lyhytaikainen hinta-aaltoilu on luonnollista: uuden suuren ydinvoimalan valmistuttua hinnat voivat olla aluksi liian alhaisia, seuraavan valmistumisen alla (tai kylminä ja huonoina vesivuosina) ne saattavat jo ehtiä ”liian korkeiksi”, kunhan ne ovat keskimäärin sopivat.

Miksi sähkömarkkinoille on liian vaikea tulla?

Valtiovalta asettaa erittäin paljon ja erittäin tiukkoja ehtoja uusien voimaloiden rakentamiselle. Uuden ydinvoimalan rakentaminen on melkein mahdotonta – vaadittiin vuosikymmenten moninkertainen ja kallis valmistelu- ja lobbausprosessi viidennen ydinvoimalan saamiseksi. Kuudennen kai saisi helpommalla, kun nyt ydinvoiman kansansuosio on korkea, etenkin jos toimija olisi vanha ja kokenut suomalainen sähköntuottaja. Tilanne ei siis ole omiaan rohkaisemaan uusia toimijoita – kotimaisia tai Suomessa uusia kokeneita ulkomaisia yrityksiä – investoimaan sähköntuotantoon Suomessa. Muissakin sähköntuotannon muodoissa on samanlaisia esteitä, ja lisäksi valtion tempoileva politiikka asettaa sähköinvestoinneille korkean riskilisän, jonka kuluttajat maksavat hinnoissa.

Pitäisi siis vain määritellä sähköntuottajan vastuu, mikä kenties kattaisi vakuutuksen voimalan aiheuttamista onnettomuuksista (USA:ssa tätä on käytetty, mutta sen pitäisi olla sama kaikille sähköntuotantotyypeille), haittaverot päästöistä (tai velvollisuus ostaa päästökiintiönsä itse) sekä vakuutus tai rahasto sähkövoimalan purkukuluista (ydinvoiman osalta tämä on jo olemassa, samoin vastuu käytetyn polttoaineen loppusijoituskuluista).

Kun haitoista perittäisiin täysimääräiset verot, tuulivoimaa ei tarvitsisi tukea vaan siitäkin voisi periä meluhaittaveroa lähiseudun asukkaille – ehkä tämän voisi toteuttaa vapaaehtoisin sopimuksin, kunhan säädettäisiin desibeliraja, jonka ylitykseen pitää saada (ostaa) alueen tontinomistajien lupa. Sitten markkinat osoittaisivat, minkä verran mitäkin sähköntuotantomuotoa kannattaa minnekin rakentaa.

Olisivatko valtionyhtiöt parempi ratkaisu?

Jopa Purasjoki tyrmäsi ajatuksen palauttaa sähköyhtiöt voittoa tavoittelemattomiksi valtionyhtiöiksi. Yksityistäminen on tehostanut niiden – myös Fortumin – toimintaa ja sähköntuotantoa huomattavasti. Kilpailuviraston entisenä ylijohtajana Purasjoki on kuitenkin liiaksi tottunut yksipuolisesti vastustamaan oligopoleja eikä näe niiden tarvetta.

Sähköntuotannossa kilpailu toimisi, sähkönsiirrossa on ongelmallinen monopoli?

Sähkön siirtohinnoissa kilpailun edellytykset ovat huomattavasti heikompia ja niissä kilpailuviraston toiminnasta voi jo ollakin merkittäviä hyötyjä. Toisaalta sähkölinjojen rakentaminen ei ole ilmaista, ja kyllä senkin tulee maksaa itsensä takaisin. Silti kilpailevan jo linjan rakentamisen lupaprosessi olisi niin hankala, että ellei sitä helpoteta, kilpailulainsäädäntö lienee tarpeen.

Kun Yhdysvalloissa hajotettiin 1900-luvun alussa antitrustilaein tupakkatrustit, huomattiin, että hinnat eivät laskeneetkaan. ”Monopoli” siis teki ”ylivoittoja” vain sen verran, minkä suuruuden tehokkuusedut tuottivat, joten markkinoiden keskittyminen ei ollutkaan pois asiakkailta vaan kyse oli vain ylimääräisestä tehokkuushyödystä, joka tuloutui tyhjästä omistajien kautta maailmantalouden (ja verottajan) hyväksi. Kilpaillummassa tilanteessa menetettiin tehokkuus (yritysten voitot) muttei saatu tilalle alhaisempia kuluttajahintoja (tulonsiirtoa yrityksiltä kuluttajille). Jos ”monopoli” olisi pitänyt vielä tätäkin korkeampia hintoja, uusien yrittäjien olisi jo monopoliaikana kannattanut tulla markkinoille.

Melkein aina epäterveen kilpailun ongelmat ovat valtion sääntelyn aiheuttamia ja poistuvat vähentämällä valtion sääntelyä – tai ainakin ongelmat jäävät pienemmiksi kuin mitä ovat ”ongelmien ratkaisun” haitat. Joissain ääritapauksissa tilanne saattaa olla toisin ja kilpailuviraston toiminta tarpeen, kun taas poliitikkojen suora puuttuminen sääntelyllä on yleensä yhtä haitallista kuin olisi poliitikkojen suora puuttuminen tuomarien päätöksiin oikeudenkäynneissä. Julkisen vallankäytön tulee olla objektiivista ja vallan hajautettua.

Optiot oligopolin johdolle hinnan keinotekoisesta pönkittämisestä?

Silloin, kun valtiot sääntelevät sähkömarkkinat toimimattomiksi, yrityksen voittoihin tai kursseihin perustuvat kannustinpalkkiot (esim. optiot) eivät liene oikea ratkaisu. Tällöin parempi kannustin olisi suhteuttaa yrityksen arvonnousu samojen markkinoiden muiden yritysten arvonnousuun, jolloin sähkön hinnan nousu ja muut asiat, joihin yritysjohdon ei haluta vaikuttavan, suodattuisivat pois ja vain oman toiminnan ja pääomankäytön järkevä tehostaminen tuottaisi yritysjohdolle provision hänen työnsä arvosta.

Nythän toimitusjohtaja Mikael Liliuksen saama provisio Fortumin kurssinoususta oli promillen murto-osa, vaikka jo hänen ansionsa toiminnan tehostamisessa lienee ollut kymmeniä tai satoja kertoja suurempi. Pääongelma oli siis siinä, että Fortumissa optioita oli myönnetty aivan liian monelle (350 henkilölle) – sellaisillekin, jotka eivät yrityksen voittoihin yhtä paljon vaikuta ja joiden kohdalla tarkempi tulosmittari olisi jokin suoremmin omaan toimintaan liittyvä mittari.

Vain ylimmän johdon kohdalla pörssikurssi on paras työsuorituksen mittari (ja myös vaikeammin vääristeltävä kuin tulos, liikevaihto ym.), ja sekin pitää yleensä suhteuttaa sopiviin vertailuindekseihin, jotta itsestään tuleva kurssinousu suodatetaan pois.

Sähköntuottajien windfall-voitot valtiolle?

Kioton sopimus on nostanut sähkön hintaa enemmän kuin mitä hiilidioksidikiintiöt keskimäärin maksavat. Tämä johtuu siitä, että usein markkinahinnan määräävä ”kallein sähkönsä kaupaksi saava voimala” on fossiilista polttoainetta käyttävä ja siis kiintiöitä tarvitseva, vaikka moni muu samanaikaisesti toimiva voimala ei ole sellainen eikä siis joudu ostamaan päästökiintiöitä. Tällaisia (mm. vesi-, tuuli- ja ydinvoimaloiden) voittoja kutsutaan tuulentuomiksi (windfall). Lisäksi valtio lahjoittaa fossiilisia polttoaineita käyttäville voimaloille päästökiintiöitä, mikä ei mitenkään eroa rahan lahjoittamisesta (tukiaisista fossiilisten voimaloiden osakkeenomistajille).

Jälkimmäinen käytäntö pitäisi tietysti lakkauttaa, mutta windfall-voitot ovat ansaittuja: jos joku on investoinnut puhtaampaan sähköntuotantomuotoon, ei ole väärin hyötyä siitä täsmälleen päästöeron verran. Mikäli valtio perii tällaiset hyödyt veroina itselleen, yritykset eivät jatkossa vaivaudu tekemään ympäristöä hyödyttäviä investointeja samassa määrin. Lisäksi on tavallaan petosta, että jos joku on investoinut vaikkapa vähäpäästöisen kapasiteetin lisäämiseen tulevan hinnannousun toivossa, nousu leikataankin pois.

Haittaverojen ja kaupattavien päästöoikeuksien idea on juuri siinä, että vähemmän päästävä hyötyy enemmän päästävään verrattuna.

Petosta/konfiskaatiota voi tietysti pitää lievänä, jos vain odotettua suurempi hinnannousu leikataan pois. Jos sellainen hyväksytään, odotettua pienempi nousu olisi pitänyt kompensoida näille yrityksille tukina – toivottavasti sellaista ei hyväksytä.

Kaikkein huonoin vaihtoehto on antaa – kuten on esitetty – ”windfall”-yrityksille nämä lisäverot takaisin sillä ehdolla, että ne investoidaan Suomeen. On parempi, että Suomeen investoivat ne, joille se on kannattavinta, eivätkä ne, jotka otetaan veronpalautusmenettelyn piiriin.

Samoin se suosimisperuste, että joku tuottaa sähköä omaan tarpeeseensa, on pielessä. Se kannustaa toimintaan markkinoiden ulkopuolella, mikä ohentaa markkinoita ja näin heikentää niiden toimintaa. Sellaisesta pitäisi ennemmin vaikka rangaista kuin palkita.

Kysynnän ja tarjonnan tasapainotusmenetelmä

EU:n sähkömarkkinadirektiivi sisältää ”kysynnän ja tarjonnan tasapainotusmenetelmän”. Sen mukaan tarjontaa liian vähäisenä pitävä valtio voisi huutokaupata sähköntuotantokapasiteettia yrityksille.

Valtion kannattaisi tiukasti irtisanoutua tuollaisesta. Miksi yritykset investoisivat tuotantokapasiteettiin, jos sellaista voi ostaa myöhemmin valtiolta ale-hintaan? Miten yritykset edes uskaltaisivat investoida, jos valtio uhkaisi tulla veronmaksajien kustannuksella polkemaan hintoja?

Kuten KTM:n energiaosaston ylijohtaja Taisto Turunen toteaa Talouselämän 28/2005 haastattelussa: ”Jokainen sähköntuottaja pyrkii tekemään vain sellaisia investointeja, joista tulee riittävä pääoman tuotto.” Voitollisia investointeja kannattaa tehdä, tappiollisia ei. Sähkön hinta on näin korkealla siksi, että sähkön tuottamisen kustannukset ovat niin korkeita, kun huomioidaan myös pääomakustannukset (investointipääoman korot ja kuluminen). Suomessa Pohjolan Voima, Ruotsissa Bas El i Sverige ja eräät muut tuottajayritykset edustavat kuluttajia ja niiden intresseissä on polkea sähkön hintaa, ja markkinoiden toiminta on ainakin suurin piirtein kohdallaan. Lievät ylilyönnit johtuvat siitä, että valtio on tehnyt markkinoille tulon niin vaikeaksi ja korruptioalttiiksi vaatimalla uusilta tuottajilta ja investoinneilta runsasta byrokratiaa. Alalla jo toimivia jättejä tällainen byrokratia- ja lupavaatimusviidakko tietysti suosii rajoittamalla kilpailua ja siten pönkittämällä katteita. Siksi sellaiset yritykset yleensä alalla kuin alalla kannattavat oman alansa byrokratiaa, paitsi sellaista, joka on koko taloudelliselle toiminnalle kohtuuttoman haitallista.

Tavallinen kuluttaja voi parhaiten vaikuttaa markkinoiden toimintaan kilpailuttamalla oman sähkönsä vaikka nettikoneella ja äänestämällä markkinaehtoisempaa sähköntuotantoa kannattavaa poliitikkoa.

Kantavatko markkinat vastuun kylmimpien päivien sähköpulasta?

On myös pelätty, että pörssiyritykset eivät viitsi pitää yllä riittävästi varakapasiteettia kulutuspiikkejä varten. Historian valossa väite on epäilyttävä: jopa viime talvien ennätyspiikeistä on selvitty aika hyvin. Kulutuspiikkien luomat hintapiikit ovat eräs motiivi siihen.

Jos kuitenkin asia näyttää muodostuvan ongelmaksi, syynä on sähkökatkomarkkinoiden puute ja ratkaisuna on sellaisten luominen. Tai nehän syntynevät itsestään, jos tarve ylittää transaktiokustannukset (ongelman ratkaisun aiheuttaman vaivan), ja jos eivät, on parempi olla ratkaisematta ongelmaa.

Sähköntoimittajat (siis mm. Helsingin Energia) voisivat vaikkapa myydä kuluttajille vakuutuksia, joissa kuluttaja saisi valita haluamansa suuruisen korvauksen sähkökatkosta (tavallisen korvauksen päälle). Sähkölämmitystä käyttävä takkaa omistamaton omakotitaloasukas ehkä ottaisi kalliin vakuutuksen, kesämökin sähkölle ei talviajaksi otettaisi lainkaan vakuutusta. Tietokoneella tärkeitä töitä tekevä ottaisi vakuutuksen, jossa muutaman sekunninkin katkosta tulisi merkittävä korvaus (akullista konetta käyttävä ei sellaista tarvitsisi). Näin sähköntoimittaja osaisi niukkoina aikoina järjestää sähkökatkot sinne, missä niistä on vähiten haittaa, ja haitankärsijät saisivat määrittelemänsä suuruisen korvauksen, joten hekään eivät häviäisi.

Näitä vakuutuksia toimittajat edelleenmyisivät tuotantoyhtiöille, niin että niille tulisi kannustin ylläpitää varakapasiteettia, koska sähkökatkon välttämällä voittaisi vakuutusmaksujen verran. Tietysti kapasiteettia pidettäisiin juuri oikea määrä, eihän sen mökkiasukkaan sähkökatkon estämiseen kannata suunnattomia rahasummia käyttää. Valtion puuttumisesta asiaan olisi vain haittaa, ei valtio voi tietää, miten tärkeää sähkökatkojen välttäminen kullekin on, ja valtion puuttuminen muutenkin vääristäisi terveitä investointikannustimia ja nostaisi sähkön hintaa enemmän kuin vakuutukset tai johtaisi alhaisempaan korvaustasoon.

Jos asiasta ollaan huolissaan, asiantuntijat voisivat kannustaa sähköyhtiöiden ja ehkä kuluttajienkin liittoja neuvottelemaan mallisopimuksia hintavertailun helpottamiseksi.

Lisäksi tällöin suunniteltu Fortumin pilkkominen ja oligopolien vastaiset toimet olisivat sitäkin typerämpiä, sillä mitä suurempia toimijoita markkinoilla on, sitä korkeammalla kapasiteetin tasolla saavutetaan riittävän sama (tai riittävän korkea) keskimääräinen sähkön hinta, joten sitä parempi ”huoltovarmuus” vallitsee tasapainotilassa.

Tuntikohtainen sähkönhinta

Vastaavasti sähkönhinnan porrastaminen esim. tuntien ja vuodenaikojen mukaan voisi auttaa kuluttajia olemaan pesemättä pyykkiä juuri päivän kulutushuippuina 9:n ja 17:n maissa, ellei siihen ole hyvää syytä. Tällöinkin vaikeat piikit tasoittuisivat. Mikään sääntely tai määräykset eivät osaa ottaa huomioon kuluttajien tarpeita yhtä hyvin kuin hintaohjaus, jossa jokainen saa itse valita, mikä on hänelle hintansa arvoista ja mikä ei.

Yksi kommentti artikkeliin ”Toimivat sähkömarkkinat ovat oligopoli

  1. Mitä niistä kun Suomikin on maksumaana ja pian Suomessakin on puolet kansasta jo byrogratian viroissa.Kai on luonnollistakin näinnollen ,että elintasokuilujen välinen kuilu kasvaa jo omassa maassammekin puoliksi.Eihän hän näin pienen maan kannata kuiluja kaivaa liikaa,koska niiden vartiointiin ei riittäisi tarpeeksi väestöä joka olisi senmukaisessa elintasossa. On Suomi köyhä,siksi jää,vaikka mitä puppua syötettäisiin.Jos nyt tikkukaramellin saa nuoltavakseen,ei siitä kannata alkaa huutamaan maailmalle elintasostaan. 1940 luvulla asia voisi tuntua melkein sen arvoiseltakin,kun ei mitään ollut.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s