Väärinymmärretyt haittaverot

Kapitalismissa jokainen voi myydä työtään tai muuta omaisuuttaan haluamaansa hintaan, jos löytää vapaaehtoisen ostajan. Ihminen voi myydä myös luvan ikkunansa rikkomiseen, kotonaan polttamiseen, peltonsa huonontamiseen tai muun haitan aiheuttamiseen. Kun toiminta on vapaaehtoista, tehdään vain ne teot, joista koituu enemmän hyötyä kuin haittaa – muutenhan tekijä ei olisi valmis haittakorvausta maksamaan.

Täsmälleen sama logiikka pätee kaikkiin muihinkin tekoihin kapitalismissa, joten siinä kaikki toiminta on hyödyllistä. Tietysti käytännössä ihmiset tekevät virheitä, ostavat harkitsematta, ottavat ylisuuria riskejä, pelkäävät jotain liikaa, rakastuvat renttuihin. Silti markkinamekanismi eli vapaaehtoinen toiminta on pienempi paha kuin pakkojärjestelmät.

Mihin haittaveroja tarvitaan?

Jos saastutan vesistöä, minun pitää ostaa siihen lupa vesistön omistajalta. Jos kuitenkin vesistön omistus on erittäin hajautunutta, tässä transaktiokustannus – siis vaiva neuvotella jokaisen omistajan kanssa – ehkä nousisi kohtuuttomaksi ja järkeväkin saastutus jäisi siksi tekemättä (esimerkiksi riittävän ympäristöystävällinen paperitehdas tai alueen asukkaiden jätevesipuhdistamo). Siksi tällaisissa tilanteissa voi olla parempi, että valtio asettaa saastuttamiselle haittaveron, joka vastaa päästöjen haittoja.

Rahat olisi tietysti oikeudenmukaisinta jakaa vesistön omistajille haittojen suhteessa, mutta jakotavasta riippumatta haittavero pitää saastuttamisen oikean suuruisena – valtion ei tarvitse ottaa kantaa saasteen määrään, vaan saastuttaja itse välttää kaiken saasteen, joka on vältettävissä haittaveroa pienemmin kustannuksin (tai josta on sitä vähemmän hyötyä), ja loppua ei olisikaan järkevää vältellä.

Hiilidioksidipäästöt aiheuttavat kasvihuoneilmiötä, jonka haitat näyttävät olevan globaalilla tasolla merkittäviä (vaikkei ehkä Suomelle). Siksi niistäkin tulee periä haittavero. Jos optimaalinen päästöjen määrä on helpompi arvioida kuin päästöstä koituva haitta, niin tällöin kaupattavat päästökiintiöt voivat olla parempi ratkaisu – molemmissa tapauksissa vaikutus tapahtuu hintamekanismin eli markkinamekanismin kautta oleellisesti samalla tavoin. Tulot pitäisi jakaa kärsijöille.

Haittaverot ovat askel kohti kapitalismia

Haittaveroja voikin pitää markkinamekanismin korjauksena: ongelma on yleensä siinä, että ilmakehän (tai kalakannan tai vesistön) omistusoikeus on heikosti määritelty. Jos asia olisi kunnossa, omistaja voisi kaupata haittalupia tehokkaasti, mutta nyt ihmisten yhteistä omaisuutta saa pilata luvatta, mikä on kapitalismin perusasian, omistusoikeuden vastaista. Ellei haluta yksityistää ilmakehää, vesistöjä ja kalakantoja, haittaverot tai päästökiintiöt ovat kapitalismia toiseksi lähinnä oleva korjausliike.

On tietysti ongelma antaa valtion päättää kiintiöiden määrä tai haittaveron suuruus, mutta laaja-alaisten saasteiden kohdalla joskus vaihtoehdot ovat vieläkin heikompia. Markkinatkin ohjaavat ympäristöystävällisyyteen PR-syistä (vaikutus asiakkaiden ostointoon, työntekijöiden saantiin ja moraaliin jne.) mutta usein liian vähän (joskus liikaa) ja epäsystemaattisesti: vaikutuksen suuruus vaihtelee alasta, yritystyypistä ja monesta muusta epäoleellisesta tekijästä riippuen.

Miksi valtio ei lätkäise haittaveroja lopputuotteisiin?

On ehdotettu, että jokaista tuotetta verotettaisiin sen aiheuttamien haittojen mukaan. Tämä olisi erittäin typerää, koska usein olisi vaikeaa tietää, mitkä erinäisten toimintojen haitat pitäisi kohdentaa mihinkin tuotteeseen. Tässä yrityksessä kiertää hintamekanismi ongelmat ovat samat kuin suunnitelmataloudessa (tai sosialismissa) yleensäkin: mikään byrokraattien armeija ei pysty kohdentamaan kustannuksia puoliksikaan niin oikein kuin vapaaehtoisesti asioistaan päättävät ihmiset.

Kun taas jokaisesta haitasta verotetaan sen synnyttäjää eikä lopputuotetta, markkinamekanismi hoitaa hinnat lopputuotteisiin oikealla tavalla.

Kun jotakin tuotetta tuotetaan, työntekijät menettävät aikaa ja vaivaa, omistajien omaisuus on poissa muusta tuottavasta käytöstä (he menettävät vaihtoehtoisen tuoton) ja altistuu riskille, muilta yrityksiltä ostetaan avuksi välituotteita ja palveluita jne. Yritys tuottaa tuotetta vain jos se on asiakkaille niin hyödyllinen, että kaikki edellä mainitut haitat saadaan katettua tuotteen hinnalla ja ylikin. Tietysti ympäristöhaitatkin pitäisi huomioida: jos yritys tuhoaa ilmakehää tai jotakin vesistöä, siitäkin pitäisi maksaa niiden omistajille eli ihmisille (haittaveroa).

Välituotteita ja palveluita myyvät yritykset ja kaikki omistajat ja työntekijät ja asiakkaatkin huomioivat oman etunsa ja tuloksena syntyy vain hyödyllistä yritys- ja muuta toimintaa, ja kaikki aiheutetut haitat (käytetyt resurssit) näkyvät hinnoissa oikein: tähän hintaan tämän tuottamiseen osallistuneet (myös ympäristöhaittojen kärsijät) ovat yhteensä suostuneet tuottamiseen osallistumaan, vapaaehtoisesti.

Esimerkki: lyijykynän haitat?

Byrokraatti sanoisi, että lyijykynien valmistusprosessin kaikkien vaiheiden haitat pitäisi laskea yhteen ja jakaa kynien määrällä, jolloin selviäisi yhteen kynään lätkäistävä haittavero.

Kukaan ei kuitenkaan osaa valmistaa lyijykyniä. Välituotteita tekevät kymmenet yritykset, jotka vain ostavat muilta sitä, mitä nämä osaavat tehdä, ja tekevät siitä jotakin, jota tietävät jonkun muun haluavan ostaa heiltä kannattavalla hinnalla. He eivät tiedä, miten koko prosessi toimii eikä heidän tarvitsekaan, kun hintamekanismi näin ohjaa heidän toimintaansa.

Osa yrityksistä tekee samalla prosessilla muitakin asioita, eikä ole aina selvää, mikä osa yrityksen toiminnasta tapahtuu lyijykynien vuoksi. Yritys on itse paras kohdistamaan kustannuksensa (mahdolliset haittaverot tai päästökiintiöiden hinnat mukaanlukien) myyntiinsä, järkevä osuus niistä kuhunkin tuotteeseen.

Työntekijä saattaa joutua tulemaan pitkän matkan töihin. Jos hän maksaa bensiinin hinnassa enemmän myös haittaveroja, hän vaatinee enemmän palkkaa kuin mihin tyytyisi lähellä olevasta työstä. Jos tehdas perustetaan seudulle, jonka lähellä on vähän työntekijöitä (mikä voi muista syistä olla silti järkevää), se siis joutuu maksamaan korkeampia palkkoja saadakseen riittävästi palkollisia. Tämänkin se tietysti siirtää myymiensä tuotteiden hintoihin. Voihan työpaikka vaikuttaa myös työntekijöiden asuinpaikkavalintoihin, vaatemenoihin tai heidän työlleen kaipaamaansa vastapainoon, ja näidenkin hinnat (haittaverojen vaikutus mukaanlukien) näkyvät heidän palkkavaatimuksissaan ja sitä kautta lopputuotteiden hinnoissa. Byrokraatti ei ikinä osaisi laskea tällaista.

Kuljetusliike saattaa kuljettaa monia tuotteita kerralla. Osa siitä voi olla ei-kiireellistä tai sellaista, jota asiakas ei kuljetuttaisi kuin milloin sattuu saamaan halpaa kuljetusta, jolloin liike todennäköisesti kuljettaa tämän halvemmalla. Osa taas on kiireellistä ja välttämätöntä, ja liike kuljettaisi sen joka tapauksessa, jolloin siivellä menee muuta kuljetettavaa ilman ylimääräisiä ympäristöhaittoja. Yritykset yleensä osaavat huomioida tällaiset tekijät: korkea hinta sille, jonka kuljetus on ”pakollinen”, matala sille, joka ei muuten ostaisi kuljetusta lainkaan (silloin kun tällaiselle tuotteelle sattuu olemaan ylimääräistä tilaa). Byrokraatti ei osaisi ottaa tällaisia asioita huomioon (ainakaan oikealla suuruudella) pohtiessaan, mikä osa kuljetuksen ympäristöhaitoista kuuluu millekin tuotteelle.

Entä kuljetusliikkeen siivouksen hoitavan yrityksen pääkonttorin ympäristöhaitat jne.? Huomioitavaa on loputtomasti, byrokraateille suo on mahdoton.

Sosialismissa on joskus kokeiltu varjohintoja, mutta hintamekanismin toiminta johtuu siitä, että hinnat ovat paitsi informaatiota myös kannustimia. Jos myyjä ei oikeasti saa tai ostaja ei oikeasti joudu maksamaan ”hintaa”, hän ei huomioi aidosti hinnan kertomaa informaatiota tuotteen vaatimista resursseista eikä hänellä ole edes kannustinta kertoa toiselle osapuolelle todellista ”hintaa”. Ostaja väittäisi tarvitsevansa kaikkea välttämättä ja olevansa valmis maksamaan kaikesta äärettömästi, jos tuotteet saa väittämisen eikä aidon maksamisen (omista resursseista luopumisen) hinnalla.

Siksi sosialismi ei toimi

Jos yllä vaihdetaan ympäristöhaitan tilalle muut(kin) kustannukset (tuotteen tekemisen vaatimat resurssit), selviää eräs niistä syistä, miksi sosialistiset valtiot romahtivat, miksi sosialismi tai suunnitelmatalous ei kerta kaikkiaan voi toimia.

Kun ihmiset saavat itse päättää kehostaan ja muusta omaisuudestaan, he tekevät vain ne asiat, joista on heille enemmän hyötyä kuin haittaa. Vuorovaikutuksesta toteutuu vain se, missä kaikki ovat vapaaehtoisia, joten siinäkin kaikki osapuolet vain hyötyvät. Jos toiminnassa pilataan jonkun ympäristöä, tätä kutsutaan ulkoishaitaksi, mikäli tämän saa tehdä ilman ko. osapuolen lupaa (ja haittaveroa/haittakorvausmaksua) ja tällöin markkinatalous ei välttämättä toimi oikein.

Joskus tietysti on sellaisiakin ulkoishaittoja, joissa varsinaisesti ei kajota toisten kehoon tai omaisuuteen (luvatta). Valitsemalla huonon tuotteen ”aiheutan haittaa” hyvän tuotteen tekijälle, rakastumalla renttuun ”aiheutan haittaa” kunnolliselle kilpakosijalle, mutta vapaaehtoisuus eli markkinamekanismi on silti pienempi paha kuin komentotalous. Antaa ihmisten tehdä omat virheensä sen sijaan, että valtio hyvässä uskossa määrää heitä tekemään tiettyjä asioita (mukaanlukien virheitä).

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s