CBS:n mukaan Obama johtaa nyt Clintonia 67 puoluekokousedustajalla, mutta CNN:n mukaan erotus on vasta 25. Eilisten ”Potomacin esivaalien” vaikutusten laskenta on yhä kesken, mutta äänistä Obama sai yli kaksi kolmasosaa. Clintonin kannattajat puhuvat torjuntavoitosta, sillä Obaman voittoa ei kukaan epäillyt. Psykologisesti tärkeä kynnys on kuitenkin ylittynyt.

Wikipedian mukaan Clinton johti Obamaa vielä eilen
puoluekokousedustajissa 1146 vastaan 1131, vaa’ankielen ollessa Edwardsin 26 edustajalla. Pääkaupungin ja sen ympärystön esivaaleissa Potomac-joen alajuoksulla Obaman voitiin odottaa siirtyvän kiistattomaan johtoon, mutta entä tästä eteenpäin? Wisconsinissa (19.2.) sekä Ohiossa ja Teksasissa (4.3.) Clinton on toistaiseksi johtanut kyselyissä. Mikäli Clinton onnistuu realisoimaan etunsa näissä osavaltioissa täysimääräisesti, hän kääntää tilanteen uudelleen edukseen maaliskuussa. Kuukauden päästä alkaa kuuden viikon tauko, minkä jälkeen Clintonin on voitettava Pennsylvaniassa (22.4.) yltääkseen lopulliseen voittoon Puerto Ricoon (7.6.) päättyvissä esivaaleissa. Pikaisen laskelmani mukaan Obama tulee vuorostaan kirimään etumatkaa umpeen niin, että Clinton lopulta voittaa enintään 60 edustajan erolla. Tämä laskelma perustuu siihen havaintoon, että ”supertiistain” äänistä kumpikin ehdokas sai muutamaa vähäpätöistä poikkeusta lukuun ottamatta vähintään kolmanneksen äänistä kaikissa osavaltioissa, joten ”liikkuvia äänestäjiä” on yleensä enintään kolmannes.

Clinton heikoilla

Kun puolet puoluekokousedustajista on jo jaettu ja useissa tulevissa vaaleissa on selvä suosikkinsa, ratkaisu menee niukaksi. Mikäli Obama saa edes 45 % Ohion ja Pennsylvanian äänistä, Clintonin mahdollisuudet hupenevat vähiin. Näistä osavaltioista ei ole julkaistu tuoretta kyselyä, mutta Wisconsinissa ero on kutistunut 9 %:iin, mistä päätellen Clinton on pulassa.

Ennustan, että mikäli Obama johtaa viikon päästä yli 50 edustajalla, Clintonille tulee kiire muuttaa suuntaa. Clintonin on vuorostaan siirryttävä maaliskuun alussa johtoon vähintään sadan edustajan erolla kyetäkseen vastaamaan Obaman loppukiriin. Vain jommankumman ehdokkaan tökerö virhe laukaisee jännityksen ennen Pennsylvanian esivaaleja. Clintonin hermojen pettämisestä on jo nähty oireita, mutta toisaalta sitä odotetaan niin yleisesti, että viisaampaa voisi olla hävitä suosiolla kuin sortua häikäilemättömyyksiin ennen kesää, jolloin sekä Edwards että moni asemansa perusteella nimetty puoluekokousedustaja (”supervaltuutettu”) voi vielä muuttaa mieltään.

Ailahtelevat äänestäjät

Clintonin yllättävät vastoinkäymiset osoittavat, ettei Yhdysvaltain sisäpolitiikassa kenenkään kannata suunnitella tulevaisuuttaan turhan pitkään etukäteen. Clintonin tavoin Romney kärsi siitä, että huolella
valmisteltu kampanja näytti liian laskelmoivalta ja teennäiseltä. Obama on hyötynyt amerikkalaisten kiihkeästä ihastumisesta uutuuksiin, mutta myös McCain on saanut ilokseen huomata, että amerikkalaiset mielellään korottavat muiden varjoon jääneitä menneitä sankareita uuteen arvoon. Nämä piirteet nostivat aikoinaan niin Kennedyn kuin ”kehäraakki” Nixoninkin presidentiksi. Nähtäväksi jää, seuraako Clintonkin Nixonin esimerkkiä selviytyjänä vai jääkö hän ailahtelevien äänestäjien uhriksi.

Eurooppalaisen diplomatian on vain alistuttava siihen, ettei Yhdysvaltain vaaleilla kannata spekuloida, vaan jokaisen poliitikon kanssa on tultava toimeen siitä riippumatta, miellyttääkö ensivaikutelma vai kuvitellaanko hänen tulevaisuutensa olevan jo takanapäin. Jos joku kuvitteli investoivansa poliittiseen tulevaisuuteen odottamalla Clintonin nousua Bushin tilalle, hän haaskasi aikaa ja vaaransi etunsa – sitäkin surullisempaa, jos tällaiseen vastuuttomuuteen syyllistyivät ulkomaiset presidentit, ministerit tai muut päättäjät.