Tuleva moninapainen maailma on tappio ihmisoikeuksille, kun diktaattorit voivat kilpailuttaa kumppanuuksia Venäjän, Kiinan tai Intian kanssa, kirjoittaa tohtori Leitzinger. Usa saattaa palata isolationismiin.

Yhdysvallat ei tule pysymään ainoana mahtimaana vuoteen 2025 asti – oliko tämä kenellekään yllätys? Jo vuosikymmenien ajan olemme voineet päätellä väestö- ja taloustilastoista, että Kiina ja Intia kirivät nopeasti luonnollisiin asemiinsa aitoina supervaltoina. Venäjä taantuu mutta säilyttää yhä ydinpelotteensa, neuvostonostalgiansa ja kyltymättömien ambitioidensa ansiosta paikan G-8:n tai G-12:n joukossa, vaikka joutuisikin päästämään rinnalleen Brasilian ja jonain päivänä maailman suurimman muslimimaan: Indonesian. Ei tarvitse luoda apokalyptisiä ennustuksia imperiumien tuhosta tunnustaakseen, että kuvitelmat yksinapaisesta maailmasta kuuluivat vääjäämättä lyhyeen historialliseen välitilaan, jota saatamme aikanaan muistella kadotettuna kulta-aikana, kansainvälisen politiikan menetettyjen tilaisuuksien hetkenä.

Kiina Afrikan diktaattorien ystävänä

Kiinasta tuli ydinasevalta jo 1960-luvulla, ja seuraavalla vuosikymmenellä se tuki mieleisiään sissiliikkeitä eteläisessä Afrikassa. Kiina haastoi sekä Yhdysvallat että Neuvostoliiton, mutta sen Afrikan-seikkailut hiipuivat jonnekin Tansanian, Sambian ja Mosambikin demokratisoitumisen viidakoihin. Kiina ei kuitenkaan milloinkaan luopunut kokonaan saavuttamastaan vaikutusvallasta tietyissä kehitysmaissa, vaan tyytyi vaimentamaan ideologiaansa ja ajamaan etujaan puhtaasti kaupallisin perustein. Tänä päivänä Kiina pumppaa öljyä Sudanista, myy aseita Zimbabween ja rakentaa teitä, kouluja tai sairaaloita Itä-Kongossa. Toistaiseksi kiinalaisten liiketoimet ovat pysyneet muodollisesti epäpoliittisina, mutta vähitellen muutkin kuin Sudanin ja Zimbabwen diktaattorit huomaavat, että Kiinan ystävyydestä on hyötyä myös diplomatian näyttämöillä. Kiina voi veto-oikeudellaan estää YK:n sanktiot ja on selvää, etteivät amerikkalaiset astu suin päin kiinalaisten varpaille.

Jännittävämmäksi tulee, mitä Kiina tekee, jos sen korruptoimat vallanpitäjät vaihtuvat tai kyllästyvät kiinalaisiin. Ryhtyykö Kiina pönkittämään asemiaan sekaantumalla Afrikan maiden sisäpolitiikkaan? Kun Etelä-Afrikan satamissa kesällä pysäytettiin Robert Mugaben tilaama aselasti, jota olisi mitä ilmeisimmin käytetty nääntyvän kansan kurittamiseen (maalla ei ole suuremmin pelkoa naapurimaiden, esimerkiksi Botswanan tai Malawin hyökkäysaikeista), ja kun Mugabe monien muiden Kiinan ystävien tavoin tukee Joseph Kabilan hallintoa Itä-Kongon sisällissodassa, ei enää ole kaukana ajatus Kiinasta perinteisenä kolonialistisena riistäjänä.

Intia

Kiinan tavoin Intia on sosialististen ihanteidensa nimissä varonut käyttäytymästä entisten siirtomaaisäntien tavoin. Tosin Kashmir (1947), Portugalin siirtomaat Goa, Daman ja Diu (1961) sekä puolen miljoonan asukkaan Sikkim (1975) joutuivat aikoinaan huomaamaan, ettei Intiakaan toimi gandhilaisen väkivallattomuuden ihanteiden mukaisesti. Tämä muistetaan yhä Bhutanissa ja muissa naapurimaissa. Kun Intiasta aikanaan tulee Kiinan kilpailija kehitysmaiden ylimpänä ystävänä ja suurimpana veljenä, kansainväliseen politiikkaan tuskin laskeutuu mikään rakkauden ja harmonian aikakausi.

Diktaattorien markkinat

Moninapainen maailma ei ole ilouutinen ihmisoikeuksien julistuksen kauniiden periaatteiden toteuttamisen kannalta. Se tarjoaa päinvastoin mitä erilaisimmille diktaattoreille turvatakeita ja vaihtoehtoja liittoutua milloin minkäkin suurvallan kanssa. Kansainväliset interventiot käyvät mahdottomiksi, demokratiaksi kelpaa ”kansandemokratia”, rajoja ei siirretä, uusia itsenäisiä valtioita ei tunnusteta ja ihmisoikeuksia tulkitaan kulttuurin tai mielivallan vääristämillä perspektiiveillä. Iranilla on valinnanvaraa kun se voi keskustella uskonnonvapaudesta tai naisten oikeuksista Venäjän, Kiinan ja Intian kanssa. Myös Pohjois-Korea löytää aina jostain ystävän. Erityisen kiehtova asetelma on Keski-Aasian maiden kannalta, jotka tähän saakka ovat joutuneet tyytymään Venäjän suojelukseen, mutta voivat pian saada isonveljen lähempää.

Usa eristäytyy?

Yhdysvaltain tulevan presidentin Barack Obaman taustavoimien kokeneimpiin kansainvälisen politiikan teoreetikkoihin kuuluu Jimmy Carterin turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Zbigniew Brzezinski, joka kirjassaan ”The Grand Chessboard” (1997) kuvaili Keski-Aasiaa valtavaksi shakkilaudaksi nousevien suurvaltojen välissä. Tällä alueella käytiin jo 1800-luvulla ”suurta peliä” Venäjän ja Britannian sekä 1900-luvulla ”kylmää sotaa” Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välillä, mutta kahden uuden pelaajan myötä se alkaa muistuttaa shakin alkukodissa Intiassa kehitettyä neljän pelaajan sotapeliä. Asetelman ”heikoin lenkki” on kuitenkin Yhdysvallat, koska se on kauimpana, sen ulkopolitiikka on alttiina ailahteluille neljän vuoden välein ja amerikkalaisilla on pitkällä aikavälillä suurin houkutus isolationismiin. Mitä moninapaisemmaksi ja -mutkaisemmaksi maailmanpolitiikka muuttuu, sitä todennäköisemmin amerikkalaiset vetäytyvät omalle mantereelleen. Niin he tekivät presidentti James Monroen aikaan (1817-1825) ja tasan sata vuotta myöhemmin, ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Palaako isolationismi amerikkalaiseen politiikkaan sadan vuoden välein?

Ei tarvitse kuin katsella EU:n puheenjohtajamaan Ranskan presidentin julkisuudenkipeitä toilailuja ja suurimman maan entisen kanslerin eläkejärjestelyjä ymmärtääkseen, millaisia uskottavuusongelmia Euroopan mailla tulee olemaan sellaisessa moninapaisessa maailmassa, jossa Yhdysvallat jättää kansanmurhien ja konfliktien selvittelyt YK:n, Venäjän, Kiinan, Intian ja alueellisten suurvaltojen vastuulle.

U.S.: Intelligence Analysts See Multi-Polar, Risky World By 2025 (IPS / Jim Lobe)
Global Trends Final Report (ed. linkin artikkelin takana oleva 110-sivuinen pdf-raportti)