”Reilu kauppa” kehitysmaiden kyykytyksen verukkeena

Reilun kaupan merkki täyttää Suomessa 10 vuotta 27.3.2009. ”Reilun kaupan” hintalisästä tyypillisesti neljä viidennestä menee hukkaan ja loppukin syrjii vieläkin köyhempiä tuottajia. Mikä pahinta, yhdistys, MTK ja kumppanit yrittävät näin karsinoida kehitysmaat tälle marginaaliselle sektorille pysymään köyhinä ja käyttävät ”reilua kauppaa” verukkeena vastustaa vapaakauppaa, jota kehitysmaat tarvitsisivat päästäkseen köyhyydestä.

80-luvulla yhä köyhempien maiden viljelijät löysivät kahvintuotannosta tavan rikastua. Tällöin rikkaammissa maissa, kuten Meksikossa, joissa oli tarjolla muitakin tuottavia töitä, työntekijöiden kannatti siirtyä toisille aloille.

Ei-kapitalistisissa valtioissa ei kuitenkaan ole pakko sopeutua kysynnän ja tarjonnan todellisuuteen, vaan valtiolta voi lobata etuja, tukia, tulleja ja muita etuoikeuksia köyhempiä ihmisiä vastaan. Vientituotteissa tämä on vaikeaa, joten meksikolaiset kahvinviljelijät kehittivät ajatuksen ”Reilusta kaupasta”, jossa etuoikeutetuille tuottajille maksetaan etuoikeutetun korkea hinta muiden jäädessä nuolemaan näppejään. Hollantilaiset avustustyöntekijät toteuttivat ajatuksen ja ensimmäinen ”Reilun kaupan” tuote, kahvi, tuli myyntiin Alankomaissa vuonna 1988.

Miksi ”reilu hinta” on huono ajatus?

Sitouttamalla osa kuluttajista tilaamaan tätä kahvia saatiin köyhempien maiden tuottajien kahvin kysyntä laskemaan entisestään, ja sen myötä laski myös heidän kahvistaan saamansa maailmanmarkkinahinta. ”Reilu kauppa” siis lähinnä siirtää tuloja yhdestä kehitysmaasta toiseen, yleensä köyhemmästä rikkaampaan. Se myös keskittää maan sisällä tuloja etuoikeutetuille ”Reilun kaupan” viljelijöille, niin että muiden kohtaama kysyntä ja saama hinta laskevat entisestään. Jälkimmäinen ongelma on vielä toistaiseksi pieni, kun osuus koko kahvintuotannosta on alle prosentin luokkaa. Jos osuus kasvaisi, ongelma pahenisi ja kahvin hintaheilahtelut lisääntyisivät, professori Pertti Haaparanta on arvioinut.

Markkinoilla hinta asettuu sille tasolle, jolla kysyntä ja tarjonta kohtaavat. Hintojen sääntely ylemmälle tasolle aiheuttaa jonnekin kahvivuoria. Jos taso ei ole jollekulle riittävä, hänen kannattaa vaihtaa alaa. Joissain maissa vaihtoehdot ovat vielä huonompia, ja tällöin tuotanto jää niihin maihin – kuten pitääkin. Näin markkinat jättävät kahvintuotannon niille, jotka sitä elinkeinoa kipeimmin tarvitsevat, eikä niille, joilla on kohtuullisempia vaihtoehtoja.

Kun maat vaurastuvat, kaikkialla vaihtoehdot paranevat, ja tällöin tarjonta uhkaa vähetä kunnes hinta nousee tasolle, joka tyydyttää jäljelle jääneitä tuottajia. Tätä kehitystä ei voi nopeuttaa kuin nopeuttamalla vaurastumista, siis erityisesti auttamalla kehitysmaiden pääsyä kohti markkinataloutta ja vapauttamalla maailmanlaajuista kauppaa.

Jopa suora raha-apu on vähemmän huono ajatus kuin hintojen sormeilu: puututaan ongelmaan (köyhyys) suoraan lahjoituksilla eikä epäsuorasti asettamalla hintoja luonnottomalle tasolle. Suoran raha-avun voi myös kohdentaa tehokkaammin juuri oikeille henkilöille. Täsmälleen samasta syystä sivistysmaissakin on suora sosiaaliturva sen sijaan että säänneltäisiin palkkoja ja siten luotaisiin ”työttömien vuoria” – valitettavasti Suomi vain ei ole sivistysmaa.

Myös Cato-instituutin mukaan halpojen kahvintuottajien, mm. Vietnamin ja Brasilian, tulo markkinoille laski tuottajahintoja. Tuottajahintojen lasku on markkinoiden viesti kalliimpien kustannusten tuottajille (mm. Keski-Amerikassa): lähtekää pois alalta, tehkää tilaa köyhemmille!

Reilun kaupan hintalisästä yli neljä viidennestä on haaskausta

Suurin osa hintaerosta ja julkisista tuista kuitenkin menee hukkaan väliportaisiin eikä tuottajille. Pienten erien vuoksi kustannukset paahtimoille, kaupalle ym. ovat suurempia. Kuluttaja-lehden 3/2001 tutkimuksen mukaan tyypillisesti vain 18 % hintaerosta päätyy tuottajalle (tämä tosin vaihtelee tuotteesta ja vuodesta toiseen). Olisi siis hyödyllisempää ostaa tavallista kahvia ja lahjoittaa tuollainen osa säästöstä johonkin oikeasti hyvään tarkoitukseen, vaikkapa niiden köyhimpien maiden köyhille eikä vähän vähemmän köyhien maiden etuoikeutetuille tuottajille. Pahimmillaan siis yli neljä viidennestä hintalisästä on haaskausta ja loppukin menee kovin tehottomaan tarkoitukseen.

Adam Smith -instituutin tuore selvitys osoittaa, että hintalisästä meneekin vain 10 % tuottajalle.

Reilun kaupan yhdistyksen julkaisemista tiedoista päätellen yhdistys saa veronmaksajien rahoja monia reittejä pitkin, mutta yhdistys ei ole antanut tietoja, joista voisi tarkistaa, onko näiden rahojen osuus mitenkään merkittävä kuluttajilta saatujen rahojen rinnalla. ”Reilun kaupan edistämisyhdistys rahoittaa 58 % toiminnastaan lisenssituotoilla, loppu [42 %] tulee ulkoministeriön tiedotustuesta ja EU:n hankeavustuksina”, kertoi sentään Talouselämä 14/2007.

Mistä maksat ”reilussa” banaanissa?

Helsingin Sanomien (10.8.05) mukaan Reilun kaupan banaanin hinnasta tuottaja saa 17 %, Reilun kaupan yhdistys perii 3 %:n provision, josta kolmannes käytetään markkinointiin. Tulliin menee 4 % ja tuontikiintiöistä perittävään lisenssimaksuun 10 %. Rahti, vakuutus, toimitus, kypsytys, kuljetus, käsittely, jakelu, kauppa ym. ovat 49 %. Em. lukuihin sisältyy tietysti paljon veroja ja viimeiset 17 % muodostuvat alv:stä.

Ovatko merkit ja sertifikaatit turhia?

Eivät. Yleensä ne kertovat edes jotain, mutta paras olisi tietää tarkemmin kunkin merkin vaatimukset ja vaikutukset. Tärkeimpiä ovat ne merkit, jotka kertovat ulkoisvaikutuksista tai ylimääräisistä kuluttajahyödyistä (eivät sisäisvaikutuksista kuten palkkatasosta), koska niitä eivät muut ketjun osapuolet itsestään huomioi (näin vältetään saman hyödyn laskeminen kahteen kertaan).

Esimerkiksi Chiquitan saama Rainforest Alliance -sertifikaatti on useiden ympäristöjärjestöjen vuonna 1987 perustama hanke sademetsien suojelemiseksi, vaikka mukana on myös torjunta-aineisiin ja työntekijöiden asemaan liittyviä ehtoja. Tämä ei kuitenkaan ole varma tae siitä, että Chiquitan banaanit olisivat eettisempi valinta kuin ”Reilun kaupan”, sillä ehtojen vertaaminen on vaikeaa ja oleellista on myös se, minkä maan millaisille työntekijöille rahat menevät kummassakin. ”Reilun kaupan” banaaneista suurin osa ei ole luomua. Tosin luomussakin on sekä hyviä että huonoja ehtoja.

Ajoittainen ”Reilun kaupan” banaanien suhteellinen halpuus johtuu siitä, että yhdistyksellä on pitkiä sopimuksia, joten ”Reilun kaupan” tuottajat eivät saa pienintäkään hyötyä ajoittaisesta korkeasta maailmanmarkkinahinnasta. Suhdanteiden jossain muussa vaiheessa hintaero voi taas kärjistyä. Tilanne näkyy siinä, että monessa kaupassa ”reilut” banaanit ovat toisinaan olleet samanhintaisia tavallisten kanssa.

Reilu kauppa marginalisoi kehitysmaat

Reilu kauppa näyttää siis harmittomalta rahan haaskaukselta. Vaarallista siinä on kuitenkin se, että ay-liike ja MTK käyttävät sitä verukkeena vastustaa vapaakauppaa ja karsinoida kehitysmaiden työntekijät marginaaliselle sektorille. Samaa kehitysmaavastaista ideologiaa tuputetaan myös Reilun kaupan lehden pääkirjoituksissa.

Kuitenkin kehitysmaiden ihmiset voivat nousta köyhyydestä vain samalla tavalla kuin mekin aikanamme: tekemällä sitä, mitä suhteessa parhaiten osaavat, ja vaihtamalla sitä siihen, mitä muut tekevät tehokkaammin. He tarvitsevat globaalia vapaakauppaa.

Vapaakauppa on reiluinta kauppaa

Maailmanpankin laskelmien mukaan tavara- ja palvelukaupan vapauttaminen tuottaisi kehitysmaille 1300 miljardin ja teollisuusmaille 600 miljardin lisätulot vuosittain. Tämä selittyy sillä, että kehitysmaiden viemissä tavaroissa (mm. maatalous- ja tekstiili-) on yleensä suurimmat tullit, etenkin toisiin kehitysmaihin, mikä estää maita erikoistumasta siihen, missä ne voisivat tehokkaimmin muita hyödyttää. Tietysti myös kehitysmaiden sisäiset uudistukset vapauden ja avoimuuden suuntaan ovat tarpeen korruption, sääntelyn ja huonon hallinnon kitkemiseksi. Näillä resepteillä on nostettu satoja miljoonia köyhyydestä ja köyhiä ovat enää lähinnä vain sosialismista pitkään kärsineet.

Globaalin kehitysavun nosto jopa 10 miljardilla olisi merkityksetöntä tämän rinnalla, ja ylipäänsä kehitysapua enemmän saaneet maat ovat pärjänneet huonommin kuin yhtä köyhät mutta vähemmän apua saaneet, koska jälkimmäiset ovat useammin joutuneet luopumaan sosialismista. Vapaakaupassa – ilman tulleja, tuotantokiintiöitä ja maataloustukia – myös kehitysmaiden tuotteiden maailmanmarkkinat nousisivat ja silti kuluttajiemme maksamat hinnat laskisivat. Keskimäärin kaikki voittaisivat ja maailman köyhät voittaisivat eniten, onhan heidän enemmistönsä kehitysmaiden maataloustuottajia. Vapaassa maailmassa kehitysmaiden olisi myös helpompi nostaa jalostusastettaan niissä hyödykkeissä, joissa se oikeasti olisi kannattavaa. Nykyisellään EU perii jalostetuista tuotteista vieläkin korkeampia tulleja pitääkseen jalostusteollisuuden itsellään, poissa kehitysmaista.

Millä ehdoilla ”Reilusta kaupasta” tulisi kannatettava aate?

Reilun kaupan ehdoista ja propagandasta pitäisi poistaa niitä haitallisia, hyödyttömiä tai vääriä kriteerejä ja väitteitä, joita sinne on yleisen tietämättömyyden tai maatalous-, ay- ja sosialistipiirien lobbauksen seurauksena joutunut

1. Ehdot pitäisi perata. Tietyt luonnonsuojeluun ja tuotteen terveellisyyteen liittyvät ehdot ovat kohdallaan. Määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä torjuvia ehtoja voisi pitää kannatettavana siinä vaiheessa, kun markkinaosuus kasvaisi suureksi, mutta toistaiseksi ne eivät ole tarpeen. Esimerkiksi ei pitäisi vaatia työntekijöiden palkkojen sääntelyä, mutta toisaalta työntekijöitä ei saisi huijata esim. väittämällä myrkyllisiä torjunta-aineita haitattomiksi.

2. Hintasääntelystä tulisi luopua ja maksaa vain markkinahinta eli se hinta, jolla riittävä määrä suostuu tuottamaan ehdot täyttäviä banaaneja. Tietysti lisäehtojen vuoksi tämä olisi tavallisen banaanin hintaa hieman korkeampi, mutta tuotanto pitäisi kilpailuttaa koko maailmassa, jotta se sijoittuisi tehokkaimmalla ja tarvituimmalla mahdollisella tavalla, sinne, missä tällaisia töitä eniten (halvimmalla) kaivataan ja missä luonnonolosuhteet mahdollistavat tuotannon ilman kalliita ja ympäristöä pilaavia aputoimia. Tietysti ympäristöystävällisyyttä pitäisi tukea jalostuksella, mm. geenimuuntelulla (esim. torjunta-aineiden ja ympäristöresurssien käytön vähentäminen mm. satoisuutta ja kestävyyttä parantamalla).

3. Yhdistyksen tulisi puhua vapaakaupan puolesta, ei sitä vastaan, vaikka aktiivit kuinka kaveeraisivat samoissa kansalaisjärjestöissä ay-liikkeen, MTK:n tms. soluttamien palkkatyöntekijöiden kanssa.

Professori Pertti Haaparanta ”reilusta” kaupasta

Punavihreänä kehitys- ja ympäristökysymysten asiantuntijana tunnettu kansainvälisen talouden professori Pertti Haaparanta on tutkimuksessaan saanut viitteitä siitä, että reilun kaupan kuluttajahinnat kaupoissa eivät juuri riippuisi työntekijöiden siivusta (Kansantaloudellinen aikakauskirja 3/2007)

Yle Radio Puheessa (Radio Peili) 9.3.2006 Haaparanta kiteytti, että ”reilu kauppa” on länsimaiden imperialismia. Kehitysavussa yritetään siirtyä siihen, että kohdemaassa päättäisiin rahan käytöstä, ei antajamaissa. ”Reilussa kaupassa” päinvastoin länsimaissa päätetään, mihin ympäristö- ja muihin ongelmiin hintatuki tulee kohdentaa, sen sijaan, että kohdemaassa rahat käytettäisiin tärkeimpiin kohteisiin, Haaparanta kertoo.

Ylikansalliset yritykset maksavat kaikkialla parempaa palkkaa kuin paikalliset. Chiquitan työntekijät saavat korkeampaa palkkaa kuin ”Reilun kaupan” viljelmien työntekijät (Haaparannan tilastot ovat noin vuodelta 2004).

Kehitysmaissa on liikaa mm. kahvinviljelijöitä, ja ”Reilu kauppa” vain siirtää kysyntää yhdeltä köyhältä toiselle, banaaninviljelijältä toiselle, ei luo uutta kysyntää. Samalla se hidastaa ylituotantotilanteen korjaantumista. ”Reilun kaupan” tuet pääomittuvat maan arvoon, jolloin esim. maan ostaminen teollisuuskäyttöön tai muuhun kehitysmaita nopeammin vaurastuttavaan käyttöön vaikeutuu.

Lisäksi ”Reilu kauppa” pahentaa länsimaiden egoistisen kauppapolitiikan pahimpia muotoja. Me perimme jalostetuista tuotteista korkeampaa tullia kuin jalostamattomista, mikä vaikeuttaa kehitysmaiden jalostusta. ”Reilu kauppa” nostaa raaka-aineen hintaa, mikä vaikeuttaa tätä entisestään, koska kehitysmaiden pääomamarkkinat eivät oikein toimi.

Paras tapa edistää lapsityövoiman häviämistä on ostaa lapsityövoimalla tehtyjä tuotteita. He ovat valikoituneet sinne, koska vaihtoehdot ovat vielä huonompia. ”Reilulle kaupalle on parempia vaihtoehtoja, ja eettisenä henkilönä minä tuen niitä enkä reilua kauppaa”, Haaparanta kertoo.

Haaparannan mukaan Reilu kauppa on samanlaista ”imperialismia” kuten IMF: ”rahaa ei tule ellei ehtoja täytetä”.

Reilun kaupan toimihenkilöt kuuntelevat niitä ihmisiä, joita systeemi hyödyttää, eivät niitä, jotka siitä kärsivät. Heillä ei myöskään tunnu olevan kansantaloustieteellistä asiantuntemusta ymmärtää toiminnan välillisiä vaikutuksia.

Unfair Trade (Adam Smith Institute, 25.2.2008)
Cato: Grounds for Complaint? Understanding the ”Coffee Crisis” (Brink Lindsey, 2003: html-tiivistelmä ja pitkä pdf-artikkeli)
VS: ”Reilu” kauppa on epäreilua kehitysmaille (2.5.03)
STT: Ei niin reilua kauppaa (20.10.2003, Haaparannan kritiikkiä)
www.reilukauppa.fi
Smart Alliance: How a Global Corporation and Environmental Activists Transformed a Tarnished Brand (Chiquita Banana) (kirja kertoo, miten Chiquitan banaaneista tehtiin paljon eettisempiä)
TuSa: Reilun kaupan kritiikkiä (31.10.2006)
Keskustelua ”reilusta” kaupasta (HKKK:n KY:n foorumi, 2007)

2 kommenttia artikkeliin ””Reilu kauppa” kehitysmaiden kyykytyksen verukkeena

  1. Vaikka reilun kaupan volyymit kasvaisivat muutamia satoja kertoja suuremmiksi, niillä ei voisi olla jutussa teoreitisoituja vaikutuksia.
    Reilun kaupan järjestelmä on avannut uusia mahdollisuuksia päästä markkinoille.
    Teoretisointi tämän kauppasysteemin vaikutuksilla maataloustuotteiden markkinahintoihin tai maan hintaan ovat jalat pilvissä harjoitettavaa kikkailua.
    Kehitysmaiden köyhiä tuottajia voidaan kyykyuttää näköjään herjaamalla kumoon pienetkin yritykset heidän asemansa kohentamiseen.

    Tykkää

    • Esimerkiksi vasemmistolaisen professori Haaparannan kuvaamat jonotuskustannukset eivät ole yhtään sen pienemmässä suhteessa ”reilun kaupan” vaikutukseen, jos ”reilun” kaupa” vaikutus on pieni. Koska jotkin viljelijät hakeutuvat ”reilun kaupan” piiriin ja vieläpä maksavat reilun kaupan konsortiolle sertifiointikustannukset, se todistaa, että ”reilulla” kaupalla on vaikutusta tuottajien käyttäytymiseen.

      Sama koskee sitä, miten ”reilu” kauppa pahentaa ylituotanto-ongelmaa ja siirtää rahaa köyhiltä tuottajilta rikkaille. Nämä vaikutukset ovat suhteessa ”reilun” kaupan kokonaisvaikutuksiin, ja jos edellisiä väittää pieniksi, väittää kokonaisvaikutuksiakin pieneksi, ellei esitä perustetta matalammalle suhteelle.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s