Altruismista ei hyvä seuraa

On lähes normi, että liberalismia puolustava joutuu eettisessä keskustelussa altruismin ongelman eteen. Itselleni kävi viimeksi näin muutama tunti sitten. Vastaväite otti jälleen kerran tavallisen muotonsa: ”niin, mutta eikö ihmisten pitäisi välittää toisistaan?” Jouduin menemään suoraan asiaan ja toteamaan, että tosiaankaan ei; toisista välittäminen tai heidän auttamisensa ei ole hyvyyden ehto tai määritelmä. Oikea tapa nähdä altruismi on todellisuudessa aivan toinen.

Itsekäs liberalismi

Liberaalina kannatan tunnetusti varsin individualistista aatetta. Se ei sano ettäkö yhteisöllisyys olisi pahasta—paremminkin päin vastoin—mutta se kyllä sanoo että viime kädessä tasapainon oikean laidan päättää yksilö itse. Jos välittää toisista ja auttaa heitä, se voi hyvinkin olla plussaa, mutta toisaalta sitä ei voida vaatia tai varsinkaan laillisesti pakottaa. Eritoten se ei ole tarpeellista sille että yhteiskunta edelleen toimii, eikä ole poissuljettua sekään että liika välittäminen voisi olla haitallista.

Tällainen ajatusmalli yleensä välittömästi saa vastaväittäjän syyttämään liberaalia itsekkyydestä. On kuin itsestäänselvää, että moraalisten päätösten hyvyys mitataan sillä kuinka paljon ne auttavat toisia. Pahimmillaan se että päätöksistä on haittaa itselle tuo vielä lisäkunniaa. Jos hyvä moraali määräytyisi tällaisista periaatteista, aatteeni tosiaan olisi pahoissa ongelmissa. Siksipä joudun suoraan kieltämään kyseisen ajatusmallin ja esittämään paremman.

Esimerkki toimivasta moraalista

Kuten olen aiemmin jo todennut tämänkin lehden sivuilla, nähdäkseni moraalissa on kyse järjestelmästä, joka pyrkii ratkomaan käytännöllisiä ongelmia jotka syntyvät joukossa yhteistyön, osittain ristiriitaisten yksilöllisten halujen ja taloudellisten koordinaatio-ongelmien tähden. Siinä on kyse monenpuolisesta, samanaikaisesta itsetoteutuksesta, omaksi hyödyksi, joka ei jostain syystä toteudukaan itsestään, vaan kaipaa yhteisöllisiä mekanismeja, instituutioita ja instrumentteja ennen kuin yhteishyöty saavutetaan.

Perinteisenä esimerkkinä tällaisesta koordinaatio-ongelmasta voisi olla yhteislaidun. Niin kauan kuin tietty joukko ihmisiä abstraktisti pohtii, miten katujen kunnossapidon pitäisi toimia, kaikki ovat varmastikin enemmän tai vähemmän sitä mieltä, että omat roskat pitäisi viedä lähimpään roskakoriin, ja ettei se niin kamalan iso vaiva ole. Hyöty puhtaasta kadusta on suurempi kuin haitta siitä että heitetään roska koriin, tai sitten vaikkapa maksetaan porukalla roskan lakaisusta jos tosiaan on vähiten hankalaa kierrättää roska kadun kautta koriin. Mutta niin vain heti kun kyseiset ihmiset päästetään tallaamaan katua, vähintäänkin merkittävä osa heistä heittää roskan maahan kun se on itselle kivaa, eikä myöskään haluaisi maksaa ylläpidosta, mikäli vain saisi toisen maksamaan kulut puolestaan.

Hyvä moraali, ja sen osana hyvä laki, ratkaisee ongelman asettamalla ylimääräisiä rangaistuksia, verottamalla yhteisöä katujen kunnossapitoon, tai jollain muulla tavalla. Sen olennaisena piirteenä on, että niin kauan kuin käytännön kannustin-/koordinaatio-ongelma saadaan jotenkin häivytettyä kuvasta, kaikki ovat samaa mieltä siitä että kulut ovat hyödyn arvoisia, vaikka samalla itse tilanteessa henkilökohtaiset kannustimet eivät samaan ratkaisuun automaattisesti johdakaan.

Tässä abstraktissa mielessä hyvä moraali on siis täysin egoistista, koska se nojaa kunkin omaan, erilliseen, samanaikaiseen hyötyyn.

Päättelyn suunta

Siinä käytännön tilanteessa kuitenkin huomataan, että jos ongelma ratkaistaan puhtaasti yksityisellä moraalilla, näennäisesti kukin moraalia noudattava joutuu tekemään toisia hyödyttävän uhrauksen. Jos vien roskan roskikseen, onhan siitä minulle tosiaan haittaa, ja hyöty koituu lähinnä muille. Tällä tavalla alkuperäinen, täysin itsekäs ja vastavuoroisuuteen perustuva syy moraalisäännölle hämärtyy, ja helpommin kiinnitämme huomion siihen mitä laajemman itsekkyyden toteuttamiseen vaaditun säännön noudattaminen käytännössä edellyttää meiltä.

Koska moraalia ei ylipäänsä tarvittaisi jos tällaisia yhteisöllisen ja yksilöllisen välistä ristiriitaa ei olisi, moraali järjestään edellyttää uhrauksia toisten hyväksi. Mutta vaikka nämä uhraukset ovat jatkuvasti läsnä kaikessa moraalisessa toiminnassa, ne eivät ole moraalisuuden mittari tai syy, vaan syvemmän, yleisen, itseen kohdistuvan hyödyn välttämätön seuraamus. Siksipä esimerkiksi itseuhraus ei, vastoin yhden sun toisen uskonnon opetuksia, ole arvo ensinkään, vaan ikävä käytännön tosiasia jonka kanssa joskus joudutaan myös elämään, suuremmaksi, omaksikin hyödyksi. Matemaatikko sanoisi, että altruismi on välttämätön mutta ei riittävä ennakkoehto sille, että jokin velvoite tai valinta on luonteeltaan moraalinen.

Kiintoisat seuraamukset

Tällainen ajattelu saattaa näyttää tarpeettomalta sofismilta, mutta sillä on vähintään yksi mielenkiintoinen seuraamus moraalifilosofian historiassa, eli Kantin velvollisuusetiikan tulkinta. Samoin sillä on ainakin yksi äärimmäisen käteentuntuva ja teoreettisesti merkittävä anti: mahdollisuus aidosti amoraalisten asioiden olemassaoloon.

Kantin etiikkaahan nimittäin on totuttu yleisesti lukemaan naiivisti likimain niin päin, että moraalinen valinta ei ole oikeasti moraalinen jollei siihen liity säännön itsensä edellyttämää taakkaa yksilölle. Ikään kuin uhraus tietyllä tavalla vasta tekisi joka tapauksessa moraalisesta valinnasta arvokkaan. Aiempaa vasten sen voi kuitenkin lukea niinkin—ja epäilen että Kant oli kuitenkin sen verran seurauseetikko hänkin että tämä on se oikeampi luenta—että jollei tällaista taakkaa ollut odotettavissa, valinta ei nyt vain ollut luonteeltaan moraalinen, vaan amoraalinen. Mistä päästään seuraavaan…

Jos nimittäin on niin, että jossakin asiassa, jostakin syystä, yksilöllinen ja yhteisöllinen hyvinvointi kohtaavat suoraan, moraalia ei tarvita mihinkään. Tällaisessa tilanteessa olisi vain hölmöä rakentaa erityisiä sääntöjä tai sanktioita ohjaamaan yksilöiden päätöksiä tiettyyn suuntaan.

Kuinkas ollakaan, varsin suuri osa asioista on juuri tällaisia. Vielä suuremmasta osasta asioita voidaan hyvin minimaalisin mekanismein (kuten sopimusinstituutiolla) myös tehdä sellaisia, että valtaosa päätösvallasta jää täysin yksilöille, mitään velvoitteita ei siitä eteenpäin ole, yksityiskohtaista säätelyä ei tarvita, ja silti yhteisön ja yksilön hyöty ovat jo yhtenäistyneet täysin.

Vapaat, täydelliset markkinat ovat se ympäristö jossa nämä päätökset sitten toteutuvat. Näkymättömän käden käsite koodaa juuri sen ajatuksen, että tällaisissa asioissa yksilölliset kannustimet ovat riittäviä takaamaan myös yhteisöllisen hyvinvoinnin. Yhtäkkiä voidaan siksi sanoa, että täydellisillä markkinoilla legitiimisti toteutuvat päätökset ja erilaiset halut ovat täydellisen epämoraalinen asia; täydelliset markkinat ovat, ja niiden tulisikin olla, täydellinen moraalinen tyhjiö.

Ihan viimein sitten, kyllä tällaisesta ajattelusta sitten voidaan päätyä melkoiselle arvotunkiolle myös, jos unohdetaan päättelyn suunta. Epäilen, että kovimmat vapaamarkkinaystäväni joskus tekevät tämän virheen: kun kerran niin monissa asioissa markkinat tosiaan toimivat täydellisesti ja takaavat myös monenpuolisen, maksimaalisen hyödyn, ja ovat siis oikeutetusti arvotyhjiö, aletaan ajatella että kaikissa asioissa olisi näin. Parhaana esimerkkinä mieleeni tulee ajatus siitä, että kilpailu perusarvoissa ja -laeissa välttämättä jotenkin johtaisi hyviin lopputuloksiin.

Mutta tämähän on sitten aivan samanlainen virheellinen implikaatio kuin se, että altruismi jotenkin määräisi hyvyyden. Jossain kohtaa nuolen suunta tässäkin vinksahti väärinpäin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s