Yksilönvapauden ja omistamisen suhde William Godwinin ja Pierre-Joseph Proudhonin anarkismeissa

Englantilaisen William Godwinin ansiota on klassisen anarkismin filosofinen muoto. Individualistina hän vaati yksityisomaisuuden vähimmäistasoa yksilönvapauden takia. Hän edelsi anarkismin oppi-isänä pidettyä Pierre-Joseph Proudhonia pyrkimyksessä yhdistää hajautetuissa yhteisöissä eläminen yksilönvapauteen.

Proudhon alkoi ensimmäisena kehitellä klassisen anarkismin ensimmäisen poliittisen ideologiaa. Hän oli ensimmäinen niistä teoreetikoista, jotka vaikuttivat vuosina 1868-1939 vaikuttaneessa anarkistiliikkeessä. Tämä laajeni joissakin maissa, varsinkin Espanjassa, suureksi joukkoliikkeeksi. Mihail Bakunin radikalisoi hänen ajatteluaan enemmän sosialismia muistuttavaksi.

Voidaan perustellusti väittää, että Proudhonin tavoitteena oli, omaisuuden poistamisen, sijaan, varmistaa jotenkin se, ettei yksilönvapaudelle välttämätöntä yksityisomistusta voisi käyttää enää toisten ihmisten riistämiseen. Hän joutui pohtimaan sitäkin, kuinka tavoitellun yhteisön vaatimat omistamisen rajoitukset ja yksilönvapauden suojaksi vaadittu yksityisomistus sovitetaan toisiinsa valtiottomassa yhteiskunnassa.

Mitä anarkialla tarkoitetaan?

Kirjoituksessa käsiteltävän kummankin ajattelijan ja anarkistiliikkeen tavoitteena on anarkia, järjestys, jossa toimitaan vapaasti ja spontaanisesti. Järjestyksen on määrä syntyä siten, että ihmiset organisoituisivat alhaalta ylöspäin: ylemmät tasot ovat aina vastuussa alemmalle tasolle ja kaikki tasot alimmalle. Keskittäminen ja keskusjohtoisuus torjuttiin jyrkästi. Nettikeskustelussa anarkismi näyttää ymmärretyn väärin niin sen kannattajien kuin vastustajienkin piirissä.

William Godwin (1756–1836) oli filosofisen anarkismin perustaja. Pääteoksessaan Enguiry Concerning Political Justice hän varoittaa siitä, että valtiovalta estää yksilöitä saavuttamatta riippumattomuutta ja tietoa, joiden varassa he kykenevät spontaanisesti luomaan hajautetun autonomisista pienyhteisöistä verkostoituneen yhteiskunnan

Godwinin omin sanoin ”suotuisin tila on se, jossa turvallisuutta pidetään yllä siten, että puututaan mahdollisimman vähän ihmisen yksilölliseen riippumattomuuteen”. (Suom. teoksessa Utopiasosialistit, toim. Ville-Juhani Salminen, Savukeidas, Turku 2009, st. 46-50) Neutraalinen tai positiivisen anarkian käsitteen puuttuminen Godwinilta merkitsee sitä, ettei hän, kuten Painekaan nimitä suotuisinta tilaa anarkiaksi.

Voimme antaa yhteiskunnan suotuisalle tilalle klassisesta kreikasta lainatun nimen ”anarkia”, joka esiintyy jo Aristoteleen ja Herodotoksen teoksissa melko neutraalissa merkityksessä. Termi anarkia nimittäin viittaa vanhastaan Aristoteleen Politiikka-teoksessa Ateenan kaupunkivaltion historian siihen vaiheeseen, jossa ei ollut vielä tullut arkontteja, eli toimeenpano- ja järjestysviranomaisia, tai sotajoukkoon, jolla ei ollut päällikköä.

Thomas Painen valtion ja yhteiskunnan erottelu

Thomas Painen esittää erottelun valtioon ja yhteiskuntaan. Niiden välillä on ero: valtio perustuu ainoastaan siihen, että ihmisillä on paheita, joita valtion laeilla on välttämätöntä hillitä; yhteiskunta taas perustuu sellaisiin hyveisiin, so. kykyihin ja taipumuksiin, joiden käyttö tarjoaa mahdollisuuden elää vapaasti siten, ettei ihmiselämää ja yksilönvapautta tarvitse suojella laeilla.

Yllä mainittu valtion ja yhteiskunnan erottelu on eri kuin se, jota Hegel ja Marx ovat käyttäneet valtioon ja kansalaisyhteiskuntaan (Marxin terminologiassa valtioon ja porvarilliseen yhteiskuntaan). Thomas Painen ajatuksena on, ettei pakkovaltiasta tule hyvää välttämättömänäkään: vapauden rajoitukset säilyvät aina huonoina. Yhteiskunta on välttämättömän pahan puuttumista ja vapautta, valtio sen vastakohtaa: valtio ei ole yhteiskunnalle rinnakkainen suhteiden järjestelmä.

Yhteiskunnalliset eli spontaanisti synnytetyt järjestelyt sen sijaan ovat pysyvästi hyviä, ja lisäksi ne eivät rajoita kenenkään vapautta. Puhetapa pysyy tyypillisenä anarkistille, kun taas ”preussilainen” tai ”jakobiininen” puhetapa on ominainen valtiososialistille.

Myös Godwin nojautuu Painen periaatteisiin, joiden mukaisesti yhteiskunta on onnellinen tai kukoistava missä tilassa tahansa, kun taas hallitusvalta parhaana mahdollisena on aina välttämätön paha. Tasavalta edistää ihmisten yhteistä hyvää ja säilyttää oikeuksien tasavertaisuuden. Tämä pätee siitäkin riippumatta, onko tasavalta valtio tai ei.

William Godwin, ensimmäinen moderni anarkistifilosofi

William Godwin katsoi yhteiskunnan voivan järjestyä valtiottomasti, jos sen jäsenet järjestäytyvät yhteiskunnan pohjatasolla vapaasti yhteenliittymiksi. Näiden merkitys on siinä, että niissä ihmiset voivat parhaiten toteuttaa järkensä mukaisia haluja.

Godwinin rationalismi ei poikkea olennaisesti siitä rationalismista, joka on luettavissa kaikista ihmisoikeuksien klassisista julistuksista. Järjen ansiosta pääsemme vapaiksi ennakkoluuloista, joiden sokaisemina emme tunnista omantuntomme ääntä, jota halumme seuraisivat, kun sokeus on poissa. Godwin usein esitetään enemmän rationalistina kuin hän oli. Tunteet, universaalinen sympatia, ohjaavat meitä toimimaan toistemme hyväksi, jos järki suoriutuu negatiivisesta tehtävästään. Järjen ohjaamina halumme ohjaisivat meitä tilaan, jossa valtio on tarpeeton.

Valtion tarve vapauden suojaajana vähenee yhteisymmärryksen myötä, joten valtiota voidaan vähitellen minimoida ja poistaa lopulta se kokonaan. Paradoksaalisesti ihmisten valtion tarpeettomuus toteutuu sen kautta, ettei mielipiteen- eikä sananvapaudelle tarvitse antaa suojaa.

Godwin on individualisti, mutta kuitenkin vapauden rooli jää toissijaiseksi. Hän on jäänyt historiaan Benthamin utilitaristisesta koulukunnasta riippumattoman utilitarismin edustajana. Yhteisymmärryksen alueella individualistisen utilitarismin vaatimusten ei tarvitse sopia yhteen yksilön vapauden vaatimusten kanssa.

Hänen vapauskäsitykseensä sisältyy se Isaiah Berlinin ”stoalaisuudeksi” nimittämä seikka, jossa vapaus katsotaan toteutuvan parhaiten siten, että ihmiset luopuvat järjen mukaan epäsuotuisista haluistaan. Ihminen on vapaampi vapauduttuaan niistä haluistaan, jota hänen ei pitäisikään haluta, kuin jos hän haluaa mitä tahansa. Sama ajatus luultavasti oli jo Epikuroksellakin. Kysymys on stoalais-epikurolaisen perinteen ajattelutavasta.

Ranskan vallankumouksen hirmuvalta sai Godwinin epäilemään whigien politiikkaa. Hänen pääteoksensa Political Justice on kirjoitettu 1793. Kritiikki kohdistui Ranskan tasavallassa esiintyvä hirmuvalta. Godwin oli ollut puoluekannaltaan whig. Tämän ajatussuunnan edustajat suhtautuivat perinteisesti myönteisesti ranskalaisiin. Godwin etääntyi whigeistä, mutta hänestä ei tullut toryä, kuten Edmund Burkesta.

Godwin muistetaan ajattelija, joka vastusti Malthusin kuuluisaa väestöteoriaa, jonka mukaan väestönkasvu on säännönmukaisesti nopeampaa kuin ravinnontuotannon kasvu. Tätä linjaa pidetään usein myöhemmälle anarkismille tyypillisenä. Silti Espanjassa oli 1930-luvulla uusmalthusilaisia anarkisteja, jotka Isaac Puenten tavoin kuuluivat yleensä anarkokommunistiseen suuntaukseen (kommunismo libertario). Puente piti pidättyvyyttä parempana syntyvyyden säännöstelyä. Mathusin tavoin espanjalainen katsoi, että ravinnontuotannon kasvu jää jälkeen väestönkasvusta.

Godwinin suhde tory-anarkismiin

Anarkististen aatteiden ja liikkeen historiassaan 1960-luvulta George Woodcock viittaa Godwinin ajattelun pulmalliseen piirteeseen, jota Woodcockin henkilökohtaisesti tuntema George Orwell käsittelee Jonathan Swiftin teosten, erityisesti tunnetuimman Gulliverin retkien, yhteydessä. Woodcock pitää itseään anarkistina ja arvioidessaan Orwellin suhdetta anarkismiin ja liberalismiin katsoo hänen perinteeltään liberalistinen, mutta lähestyneen anarkismia.

Orwell sanoo vuoden 1936 jälkeen kirjoittamansa olevan joko suoraan tai epäsuorasti kirjoitettu totalitarismia vastaan ja demokraattisen sosialismin puolesta sellaisena kuin hän käsitti tuon aatteen. Hän ei ollut marxilainen eikä myöskään sosiaalidemokraatti, vaan sen sijaan libertaarisosialisti. Luonnollisesti häntä kiinnosti, oliko ”anarkistinen” totalitarismi teoreettisesti mahdollista. Taustana olivat hänen kokemansa Espanjan sisällissodasta ja sosiaalisesta vallankumouksesta.

Orwell käy keskustelua englannin kirjallisuudessa esiintyvästä ns. tory-anarkismista. Kuuluisaa kuningatar Annan aikaista satiirikkoa Jonathan Swiftiä voidaan sanoa tory-anarkistiksi. Godwinin tavoin myös angloirlantilainen satiirikko oli alkuaan whig, mutta riitauduttavaan puolueensa kanssa hän siirtyi toryjen palvelukseen.

Swiftin mestariteoksen Gulliverin retkien loppupuolella kuvatut älykkäät hevoset elävät valtiottomasti, kokoontuvat säännöllisesti päättämään kaikista asioistaan, kuten Swift kertoo, ja päättävät kaikesta yksimielisesti. Kun jokainen yhtyy aina jokaiseen välttämättä järkevään ehdotukseen, mielipiteenvapaudella ei ole tietenkään merkitystä. Kukaan ei kärsisi haittaa, vaikka se poistettaisiinkin kokonaan.

Kun kukaan ei eroa mielipiteiltään toisesta ihmisestä, mielipiteenvapauden kiellosta ei ole yleistä haittaa. Swiftin kuvaamat järkevät hevoset tarvitsevat vapautta vain niissä asioissa, joista on erimielisyyttä. Vain suhtautuminen ihmistä muistuttavaan olioon on kysymys, josta syntyy erimielisyyttä. Tässä kysymyksessä mielipiteenvapaudella on ainakin toistaiseksi arvoa, minkä vuoksi vapautta ei voida poistaa aiheuttamatta yhteiskunnallisia ongelmia. Orwellin mukaan sananvapautta tarvitsemme erityisesti silloin, kun ihmisten on sanottava sellaista, jota ei haluta kuulla. .

Godwinin individualismi ja piilevä kollektivismi

Godwin olikin selvästi individualisti, mutta hänen käsityksensä järjestä saattoi sisältää ”Troijan puuhevosen”, jonka avulla salakuljetetaan vapauden ”paratiisin” totalitarismin käärme. Godwinin liberalismi on horjuvaa tarkasteltuna orwellilaisen argumentin valossa. Teoreettisesti ”anarkistinen” totalitarismi ei siis ole mahdotonta. Järjen vastapainona ovat tosin tunteet, joista riippuu järjen vaikutus ihmisen toimintaan.

Pjotr Kropatkin ja Leo Tolstoin ajatusten välillä on yhtäläisyyksiä. Ensin mainittu on
on voinut nähdä sukulaisuutta Godwinin ja oman anarkisminsa välillä. Heidät, samoin kuin Mahatma Gandhikin, voidaan nähdä aristokraattisiksi tai tory-anarkisteiksi: nimitykset ovat synonyymisiä. Kropotkinkaan ei ollut heidän tavallaan pasifisti, mutta tämä puoli on loogisesti riippumaton vapautta koskevista sitoumuksista.

Orwell käsittelee myös Tolstoita samalta näkökannalta. Leo Tolstoita ja anarkisteja yhdistää yksinkertaisen elämän ihanne (kuten talonpoikaisliikkeissä Meksikossa, Kiinassa, Espanjassa ja Ukrainassa), johon piirissä yksityisomistus voidaan säilyttää siksi, että yksilönvapauden säilyminen voidaan sen avulla taata. Ylellisyyteen nähden ei ole tarpeellista ulottaa yksityistä omistusoikeutta.

Individualistisista lähtökohdista kollektivismiin

Lähtökohdiltaan Godwin on individualisti. Hänen johdonmukaisuuttaan on epäilty.
Godwin myöntää vapauden suojaamisen valtion tehtäväksi, mutta ei usko valtion suoriutuvan kovinkaan hyvin ottamastaan tehtävästä, ja toivookin ihmisten kypsyvän järjeltään, jotta lait voidaan korvata tavoilla, jotka perustuvat yhteisymmärrykseen sen yhteistoiminnan perusteista, jota ilman he eivät voi tulla toimeen.

Individualismi ja liberalismi voidaan erottaa kahdeksi eri asiaksi, ja silloin kun ne ovat yhdessä, puhua liberalistis-individualistisesta suuntauksesta. Liberalismi on kyse vapauden myöntämisestä oikeutena. Siihen yleensä hiljaisesti liitetään individualismi, ellei siihen tarkoituksellisesti liitetä jotakin kollektivistisempaa ihmiskäsitystä, kuten sosiaaliberalismin joissakin suuntauksissa on tavallista.

Omistusoikeuksia arvioidessaan Godwin ottaa huomioon omaisuuden koon, koska hän puolustaa juuri sitä asketismia, jollainen on ominaista anarkistinen kansanliikkeen joillekin virtauksille. Ainoastaan silloin, kun puhe on välttämättömyyshyödykkeistä, hän on omistusindividualisti (tai, kuten nykyään sanottaisiin: anarkokapitalisti); hän puolustaa mainittujen hyödykkeiden yksityisomistusta sillä perusteella, että se antaa yksilönvapaudelle ne takeet, jotka ovat välttämättömiä. Utilitarismiin pohjautuvat rajoitukset omistamisen vapauteen Godwin sallii sellaisen omaisuuden osalta, joka on ylimääräistä ihmisten oletettuihin yksinkertaisiin tarpeisiin nähden.

Sosialismin määrittelyä

Ensimmäinen mieleen tuleva sosialismin määritelmä on seuraava: sosialismia on se, että valtio omistaa vähintäänkin tuotantovälineet (ja muun reaalipääoman) tai enintään kaikki, mitä pidetään omaisuutena. Sosialistinen omaisuus on valtion omistamaa ja kommunismi on sitä, että valtio omistaa kaiken, mikä voidaan omistaa.

Määritelmästä seuraa, ettei ilman valtiota voi olla sosialismia tai kommunismia. Tätä käsitystä voidaan perustella toteamuksella, että ”yhteiskunta” on niin hämärä termi, ettei yhteiskunnallisella omistamisella voida tarkoittaa muuta valtion omistusta, joka on välttämättä keskitettyä omistamisen ohjausta.

Valtiososialisti on aidoin sosialisti, koska hänen keinovalikoimaansa kuuluvat myös pakkokeinot. Hän toteuttaa tavoitteensa silloinkin, kun pakkokeinot osoittautuisivat välttämättömiksi sosialismin toteuttamisessa. Juuri esitetyn määritelmän mukaista ”sosialismia” ei voida tavoitella voimakeinoin, niin tavoitteesta on luovuttava, jos osoittautuukin, ettei tavoite ole mahdollista saavuttaa muilla tavoin kuin voimakeinoin. Siksi täytyy myöntää, että valtiososialisti on ainoana absoluuttinen sosialisti.

Ideaalisen kollektiivianarkistin tavoitteena on kollektivismi, reaalipääoman yhteisyys, kun taas ideaalisen anarkokommunistin tavoitteena on kaiken omaisuuden yhteisyys, joka perustetaan tai säilytetään ilman pakkokeinoja. Heidän on luovuttava tavoitteesta heti, kun osoittautuu, ettei kollektivismia (kommunismia) voida saavuttaa ilman että otetaan pakkokeinot käyttöön (luovutaan kaikesta vapaudesta).

”Ei-valtiollinen sosialismi” on kattokäsite, jonka alle voidaan asettaa absoluuttisen eli valtiota ja pakkovaltaa käyttävän sosialismin lisäksi sellainen kollektivismi tai täysi omaisuudenyhteisyys, joissa tavoitteesta luovutaan heti, kun sen hinnaksi havaitaan yleisen vapauden menettäminen. Valtiokeskeiset, valtiolliset ja keskusvallattomat lajit niputetaan yhteen, joten sosialismi (ja kommunismi) merkitsevätkin vain omistuksen rajoittamisen eri asteita, sosialismi lievempää ja kommunismi suurempaa astetta.
Sosialismin määritelmäksi riittää vain suurempien tai pienempien rajoitusten jonkun yksilön, ryhmän tai enemmistön hyväksi.

Godwinin ja Proudhonin suhde sosialismiin/kollektivismiin

Jos sosialismista puhutaan näin väljästi ja laajasti, niin Godwininkin järjestelmä on sosialistinen ”liian ylenmääräisen omaisuuden” osalta. Ihmisyksilöiden vapautta ja ylellisyyden omistamisten oikeutta hän suosittelee rajoitettavaksi paikallisyhteisöjen, ”seurakuntien” (parishs) hyväksi. Hän on ainoastaan osittaisesti anarkokapitalisti.

Seurakunnista puhuminen liittyy Godwinin anarkismin juuriin. Se on eräänlaista maallikkojen antinomismia. Tämä vastaa protestanttista kristillistä katsomusta, jonka nojalla kiellettiin uskonnon (ja valtion) lain ja rituaalien merkitys pelastusopissa.

Teoksessaan Tie orjuuteen Hayek erottaa kaksi tapaa puhua sosialismista. Toista me voimme nimittää eettiseksi, toista menetelmälliseksi. Silloin, kun sosialismilla tarkoitetaan tasa-arvoisuuden, turvallisuuden tai oikeudenmukaisuuden toivomista tai pyrkimystä niihin silmälläpitäen yleisen vapauden mahdollisimman suurta säilymistä, puhe on juuri eettisestä sosialismista. Aate edellyttää arvoratkaisuja, joissa päämäärät asetetaan arvojärjestykseen. George Orwellin eettinen libertaarisosialismi on paljolti juuri tätä, sillä hän yhtyy Hayekin kollektivismiin liittyviin varoituksiin arvioidessaan myönteiseen sävyyn Hayekin teosta Tie orjuuteen.

Kun eettiseen sosialismiin liitetään käsitys keinoista, joiden osana on keskitetty ohjaus tai suunnittelua, sitoudutaan menettelytapasosialismiin. Tämän pohjana ovat menetelmät, joilla voidaan toteuttaa kaikenlaisia, myös eriarvoisuutta ylläpitäviä tai lisääviä järjestelyjä. Vaihtoehtoiset tavoitteet johtavat vastaavasti yksilönvapauden rajoituksiin. Tältä näkökannalta katsoen fasismi, natsismi ja marxismi eivät ole toistensa vastakohtia.

Liberalismi, myös Proudhonin, versio siitä on edellä kuvattujen kollektivismin lajien suoranainen vastakohta. Hayek käyttää ”kollektivismia” juuri niiden merkityksessä, jossa sillä siis tarkoitetaan pakko- ja voimakeinojen avulla kaikkeen mahdolliseen ulotettua suunnittelua, joka edellyttää väkivallan monopolia, valtiota. Siksi juuri tämä jälkimmäinen sosialismi edellyttää keskitettyä ja diktatorista valtaa, riippumatta siitä, kuinka kyseinen valta on organisoitu.

Pierre-Joseph Proudhon sosiaalivallankumouksellisen anarkismin edelläkävijänä

Pierre-Joseph Proudhon liittyy vasemmistolibertarismiin tai -anarkismiin eniten juuri siksi, että hän oli anarkistisen kansanliikkeen omia teoreetikkoja. Hän oli ainakin yhteydessä tuon liikkeen perustajiin, mm. tunsi henkilökohtaisesti Bakuninin, joka katsoi olevansa proudhonismin radikalisoija.

Joudutaan kuitenkaan näkemään joitakin eroja Proudhonin ja hänen oppilaidensa välillä. Espanjalaisen hänen teosten kääntäjänsä Francesco Pi y Margallin tavoin moni hänen seuraajansa oli Thomas Jeffersonin kaltainen enemmän kuin Proudhonin itsensä kaltainen. Pi y Margall muistetaan nykyisin mm. romanttisena runoilijana, vapaa-ajattelijana ja Espanjan ensimmäisen tasavallan presidenttinä.

Proudhonin omaperäisin puoli oli hänen federalisminsa, jonka juuret länsimaisessa
ajattelussa ovat 1500-luvulla eläneen saksalaise absoluuttisen valtion kriitikon Johannes Althusiuksen ajattelussa. Kysymys on fedelismista, jonka pohjana on aristoteelinen yhteisökäsitys eli eräänlainen kommunitarismi.

Anarkistina Proudhon erosi liberaaleista seuraajistaan (kuten Francesco Pi y Margallista) siten, että hän painotti federalisminsa yhteisöllistä luonnetta. He olivat Thomas Painen tai Thomas Jeffersonin kaltaisia radikaaleja ja federalisteja, eivät varsinaisia anarkisteja.

Espanjan kansainvälisesti tunnetuin anarkisti Francesco Ferrer y Gardian oli aluksi federalistiliberaali. Hänet tunnetaan anarkismin sijaan sukulaarille opetusohjelmalle kouluista, jotka perustuvat eri puolilla maailmaa ateistis-rationalistiseen ajatteluunsa. Hän kuoli valtion murhaamana 1909. Espanjan sisällissodan tasavaltalaispuolen sokkeloisessa kentässä oli federalisti-liberaaleja, joiden suhteet anarkistiliikkeeseen olivat hyvät. Anarkisteilla ei ollut, kuten hyvin tiedetään, omia ehdokkaita vaaleissa, joten kenties he äänestivät noita federalistiliberaaleja..

Ranskan äärioikeiston oikeistoprodhonistit ovat oma ryhmänsä, jonka piirissä on säilytetty federalismi, mutta anarkismista on luovuttu. He ovat korostaneet biologismia, kun taas vasemmistolaisen ammattiyhdistysliikkeen piirissä vasemmistoproudhonilaisuus on sosiologistisempaa.

Proudhonin ja Hayekin välillä on samankaltaisuus, että kumpikin on arvopluralisti, joka Godwin ei ole utilitarisminsa vuoksi. Proudhonin ajattelussa sosialismi näyttää olevan ainakin eettisenä aineksena. Arvopluralistina hän joutuu hylkäämään ajatuksen keskitetystä suunnittelusta. Hylkäämiseen on kaksi perustetta: ensinnäkään ei ole mahdollista saavuttaa neuvottelulla tai enemmistöpäätöksen avulla tarvittavaa yhteisymmärrystä; ja toiseksi käännytään helposti diktaattorin puoleen, joka valitsee jonkin sellaisen suunnitelman, jota useimmat eivät kannata.

Proudhonin vastanmielisyys edustuksellista demokratiaa kohtaan (vaikkakin hän oli ollut valtiopäiväedustaja) perustui siihen, että hän epäili enemmistösääntöä. Kun tätä sovelletaan päätöksiin, joihin se ei sovellu, tästä seuraa ainoastaan se, että lopullisen päätöksen tekee jokin vähemmistö tai asiantuntijat.

Väiteltäessä hajautetusta suunnittelusta itse asiassa ”suunnittelu” merkitsee sitä, mitä sillä tavallisesti tarkoitetaan, eikä natsien tai leninistien keskitettyä suunnittelua. Kun yksilöt ja vapaasti sopimuksen muodostetut ryhmät suunnittelevat etukäteen jotakin, he eivät seuraa mitään kaikille yhteistä suunnitelmaa, vaan kukin omaansa odottaen vain sitä, että on olemassa yhteisölliset puitteet, joissa omanehtoinen suunnittelu on mahdollista.

Proudhonin käsityksiä talousjärjestelmästä

Proudhon oli sosiaalivallankumouksellisen anarkistiliikkeen mutualismisuunnan oppi-isä. Prouhdonin ajatuksena oli poistaa toisen ihmisen toista kohtaan harjoittama riisto. Koska jokaisen työ oli hänen omaansa, kenenkään työtä ei saisi käyttää hyväkseen enempää kuin oman työpanoksensa verran. Osallistumalla tuotantoon ja saatuaan panostaan vastaavan määrän työseteleitä, yksilö ansaitsi oikeuden panostaan vastaavaan tuotokseen osaan yhteistuotoksesta. Proudhon tavoitteli suoraan vaihtoa niiden kesken, jotka panostivat työtä tuotantoon.

Kapitalistin Proudhon katsoi varkaaksi, koska kapitalisti ei ole antanut mitään panosta tuotantoon. Hän vaati työläisten suoraan valvontaa tuotantovälineisiin, ja hänen ehdotuksensa mukaan valtion korvaisi taloudellinen organisaatio, joka on mutualistinen, juuri mainittuun työpanosten molemminpuolisuuteen perustuvaa ja jonka poliittinen organisaatio oli federalistinen siten, että myös perusyksiköt ovat liittoutumia, yksilöiden liittoutumia.

Proudhon ei kannattanut samaa palkkaa samasta työstä, vaan salli sen, että kukin sai juuri panostaan vastaavan osuuden yhteistuotoksesta. Hän halusi säilyttää perheen ja omaisuudenkin niiltä osin kuin kysymys ei ole suurista, monien työntekijöiden yrityksistä. Säilytettävän omaisuuden tarkoituksena oli olla yksilönvapauden ja perheen autonomian takuuna. Hän oli liberaali tarkasteltuna erillisesti federalismistaan, joka sivumennen sanoen ei eroa siitä, mitä Godwinkin esitti yhteiskuntansa yhteisörakenteesta.

Proudhonin radikalismi ilmeni siitä, että hänen mukaansa lait eivät sitoneet ketään, joka ei ollut antanut omaa henkilökohtaista suostumustaan niille. Ellei tämä ehto täyttynyt, niin kenenkään ei tarvinnut noudattaa lakia. Proudhon aivan oikein katsoi kollektivisointipyrkimysten ja yksilönvapauden jännitteen aivan todelliseksi. Hän oli liberalismin ja sosialismin, ei yhdistäjä, vaan pikemminkin niiden toisiinsa sekoittaja optimaaliseksi katsomansa sekoitussuhteen mukaan.

Markkinat, Proudhonin käsitykset mukaan, ovat hajautettu järjestys eikä niitä ollut aiheellista rajoittaa muiden kuin monopolien osalta, ja myös silloin, kun hallintoa ilman ei tulla toimeen, hallinto on oikeutettua vain hajautettuna.

Proudhonin ohjelmana oli muokata yksityisomistusinstituutiota siten, ettei se olisi riistävä. Hän oli Frederick Bastiat’in kanssa kirjeenvaihdossa. Hän näyttääkin suosineen kapitalismia kulutuksessa ja tuotannossa, mutta rajoittaneen yksityisten henkilöiden omistusoikeutta osuuskuntien eduksi rahajärjestelmän ja luottolaitoksen osalta.

Tory-anarkismin Proudhonin yhteydessä

Proudhonin näyttää ajatelleen, että hajautetun yhteiskuntamallin suojaksi tarvitaan valvontaelimiä, lähinnä torjumaan niiden toimia, jotka eivät ole myötämielisiä anarkistien toteuttamaa yhteiskuntamallia kohtaan ja pyrkivät kaatamaan sen. Siksi Godwinin yhteydessä mainittu Orwellin kritiikki vapauden ”paratiisin käärmettä” kohtaan sopii Proudhoniinkin, joka näyttää omanneen tory-anarkistisia piirteitä.

Proudhonin suositteleman valvontaelimen tuli toimia salaisesti, koska vapauden suosiminen ja valvonta ovat yhteensopimattomia. Proudhon ymmärsi, ettei ole sopivaa puolustella rajoituksia vapautena.

Anarkian ongelmana voi tulla, minkä myös Enrico Malatesta myönsi, se että kun on suojauduttava niitä vastaan, jotka toimivat salaa tai julkisesti anarkian poistamiseksi, anarkia ei säily. Heidän varalleen perustetut pakko- ja valvontajärjestelmät ovat ”paratiisin käärme”, koska ne voivat itse johtaa käytännössä siihen, että anarkia lakkaa. Uhka tulee sisältä päin anarkian turvaavista järjestelyistä.

Proudhon ja anarkosyndikalismi

Proudhon ei ollut varsinaisesti anarkosyndikalisti, siis anarkokollektivisti, joka uskoo suunnittelun mahdollisuuteen alhaalta päin vapaasti muodostettujen organisaatioiden valvoessa tai ohjatessa niitä tuotantolaitoksia, joissa henkilöt toimivat. On myös toista valtiokorporativistista syndikalismia, jonka syndikaatit ovat valtion virastoja, jotka ovat olevinaan kansalaisjärjestöä. Myös tämän toiseen syndikalismiin Proudhon on vaikuttanut. Se on kuitenkin vielä etäämpänä hänen ajattelustaan. Se on Iberian niemimaan valtiokorporativismia tai sen iberoamerikkalaista muunnosta, josta tulee puhe myöhemmin.
Puhtaan syndikalismin dilemma on siinä, että aatteen piirissä on kannatettu hajautusta ja suunnittelua, vaikka suunnittelu ei voida oikein toteuttaa ilman keskitystä. Syndikalismi siis voi tarkoittaa kaiken liiallisen keskitetyn suunnittelun karsimista.

Proudhonin ja anarkosyndikalistien erona lienee ollut se, että Proudhon toivoi yritys- ja tuotantolaitoskoon pysyvän niin pienenä, että kollektivismin osuus jäisi vähäisemmäksi kuin perhe- ja pientuotantotalouden. Bakunin oli enemmän anarkosyndikalismin mukainen. Kollektivisoiduissa tuotantolaitoksissa Proudhonin mutualismi vaatii anarkokommunismin, siis tarpeiden mukaisen jaon välttämistä. Hän myös edellyttää henkilökunnan jäsenet ovat vapaita määräämään siitä tuotososuudesta, johon hänen työ- ja pääomapanoksensa antaa oikeuden.

Proudhonin mutualismi ja Bakuninin kollektivismi

Proudhonin katsomuksia tavallisesti sanotaan mutualismiksi. Kollektiivianarkismin piirissä ne ovat valtillista siipeä. Niiden mukaista on jättää jokin osa tavaroiden ja palveluiden tuotannosta yksityiseksi. Kun pientuotannossa voidaan suosia yksittäisten ihmisten tai ydinperheen omistusoikeutta, sen osuus tulee pitää mahdollisimman suurena.

Yllä todetusta seuraa, että suurtuotanto tulee ainoastaan sietää siellä, missä se on välttämätöntä. Suuromaisuus tulee muuttaa osuuskunnalliseksi, esimerkiksi saattaa henkilökunnan valvontaan, mieluummin kuin säilyttää yksityiskapitalistisena. Vapaille markkinoille ja yksityis- ja perheomaisuudelle jäisi siis tilaa.

Proudhonin ja Bakunin käsityksissä ei ole juurikaan eroa kosketeltaessa kysymystä suurten tuotantolaitosten omistamista. Proudhonin mutualismi ja se, mitä Bakunin kollektivismi voidaan muotoilla seuraavasti. Tuotantolaitoksen henkilökunta omistaa käytössään olevan reaalipääoman, siis kaikki tuotantovälineet, raaka-aineet jne., mutta kukin saa täyden korvauksen osuudestaan kollektiivin tuotokseen. Kulutus jää kokonaan yksityiseksi. Tuotantoyksikön autonomia merkitsee sen vapautta muun yhteiskunnan määräysvallasta.

Anarkosyndikalismi voidaan luokitella kollektiivianarkismiksi. Sen piirissä toimitaan päinvastoin kuin valtiososialistisessa järjestelmässä, koska anarkosyndikalismissa laki tai tapa kieltää valtion väliintulon kokonaan. Tuon väliintulon sijasta tuotantoyksiköt tekevät toistensa kanssa vapaita sopimuksia. Julkisen vallan täysi puuttumattomuus talouselämään on siis anarkokollektivismille/anarkosyndikalismille tyypillistä. Se on siis fysiokraattiseksi aikanaan sanotun järjestelmän nykymuunnos.

Bertrand Russell toteaa John S. Millin viitanneen sosialismiin (Muotokuvia muistista, WSOY 1957: Mill-essee) järjestelynä, jossa ei ole keskitettyä kokonaissuunnitelmaa, vaikka tuotantovälineet ovat funktionaalisten, esimerkiksi ammatillisten tai muiden, ryhmien omistuksessa. Käsitys muistuttaa syndikalistien tapaa ymmärtää sosialismi. Sekaannuksen välttämiseksi mykyään on järkevää puhua anarkosyndikalismista.

Tuotantoyksiköt ovat tuotanto-osuuskuntia, henkilökuntansa valvonnassa eli sen omaa, siis kollektiivista, ei julkista yhteisomaisuutta, mutta niiden väliset markkinat ovat vapaita siten, että tuotantoalalta toiselle on vapaa päästy. Kollektiivit ostavat kaiken reaalipääomansa markkinoilta ja myyvät tuotantonsa yksityiseen kulutukseen. Johtaa sekaannukseen, jos tämän järjestelyn yhteydessä puhutaan ”suunnittelusta” siten, että viitataan keskitytettyyn kokonaissuunnitteluun. Suunnittelu ei voi olla keskusjohtoista. Se voi tulla vain alhaalta päin, jos sitä halutaan. Proudhonin tavoite on jotakin edellä kuvatun tapaista.

Omistamista ja jakoa koskettavat käsitykset

Keskusjohtoista ohjausta tai suunnittelua voi on vaikea kytkeä anarkosyndikalistiseen järjestelmään. Abad de Santillan, Katalonian espanjalais-argentiinalainen valtionvarainministeri Espanjan sisällissodan aikana, ehdotti tuotannonalojen välisiä tuloeroja säätelemään tasausrahastomallia. Julkisvallan sijasta säätelyä organisoivat yksityiset järjestöt.

Proudhon ja Bakunin olivat yhtä mieltä siitäkin, että kunkin kollektiivin tulisi päättä muusta yhteiskunnasta riippumattomasti siitä, kuinka kollektiivin tuotto jaettaisiin sen jäsenten kesken. Kollektiivin jokaisen jäsenen täytyisi saada oman työvoima- ja pääomapanostustaan vastaava korvaus. Poikkeaminen kommunistiseen tai muuhun suuntaan edellytti kollektiivin jäsenten enemmistöpäätöstä.

Proudhon erottaa kollektiivisen omistuksen ja kommunistisen omistuksen. Hän hylkää jälkimmäisen kokonaan. Bakuninkaan ei esitä jakokommunismia ihanteena, jota kohti kollektiivien sisäisen rakenteen tulisi kehittyä. Siksi Kropotkin moittii kirjoituksissaan Bakuninia siitä, että hän jättää paikallisten tai jonkin taloudellisen yrityksen mukaan muodostettujen yhteisöjen ratkaistavaksi jako- ja omistuskysymyksen. Bakunin ei siis
salli kaiken omaisuuden yhteisyyden tapauksissa, jossa anarkistiyhteisö oli valinnut sen ihanteekseen. Myös Godwinin ja Proudhonin yksityisomistusta suosiva näkemys jaossa oli sallittu kollektivismissa piirissä yhteisöissä, joissa enemmistö suostui niihin.
Bakuninin kollektivismi oli periaatteessa moniarvoisempaa kuin Kropotkinin suosima.

Huolimatta omasta terveestä valtioskeptisismistään Kropotkin lähestyy sosialismia, kun hän ehdottaa, ettei mitään hyödykettä tulisi omistaa henkilökohtaisesti, siis ei edes kulutushyödykkeitä. Kun anarkismiin pyrittäessä pyritään totuttamaan mainitun laista kommunismia, jälkimmäisen hintana voi olla se, että joudutaan luopumaan klassisen anarkismin poliittisen vaatimuksen ytimestä, siis yksilönvapaudesta. Näin voi käydä, vaikka yhteiskuntaa ei organisoida muulla kuin perustasolla.

Anarkismissaan Kropotkin ei eroa suurestikaan Proudhonista. Kumpikin vastustaa kirjoitettua lakia ja puolustaa sen sijaan eräänlaista luonnonoikeutta, jonka voi tulkita eräänlaisten tapaoikeudellisten tuomioistuimien järjestelmäksi. Kropotkin mieltää vapauden objektiivisesti vallitsevaksi tilaksi, jossa ei ole aihetta pelätä rankaisemista, siis esteiden asettamista. Hän ymmärtää vapauden selvästi negatiivisena, siis siten kuin Proudhonkin sen käsittää. Bakuninin käsitys vapaudesta näyttää kallistuvan ehkä positiiviseen suuntaan.

Kropotkin oli empiristi ja naturalisti tieteenkäsityksessään, mistä johtuu puolestaan hegeliläisen idealismin ja dialektiikan vierastaminen. Tästä taas seuraa pitäytyminen negatiivisessa käsityksessä vapaudesta. Kropotkinin käsitys yksilön ja yhteisön siitä suhteesta, johon vapaus liittyy, on jäänyt hämärähköksi.

Narodnikismin ja sosiaalianarkismin suhteesta

Voimme havaita, että Bakunin erottaa toisistaan kaksi aatetta, oman narodnikisminsa ja kollektiivi- tai sosiaalianarkismin. Narodnikkisosialistit ovat niitä, jotka perustivat 1900-luvun alussa Venäjän sosiaalivallankumouksellisten puolueen. Kropatkin katsoo sen sijaan, että yhteiskunta-anarkismin täydellinen toteuttaminen vaatii myös sitä, että kaikki omaisuus tulee paikallisyhteisöjen omaisuudeksi. Kulutuksenkaan tulisi lakata olemasta yksityistä. Kaiken omaisuuden, myös kulutushyödykkeiden, tulee kuulua sille paikallisyhteisölle, jonka jäsen ihmisyksilö on. Tuloksena on täysi tuotannon, jakelun ja kulutuksen kommunismi toteutettuna siten, ettei keskusjohtoisuutta ole.

Hajautetun yhteiskunnan järjestämiseksi Kropatkinin esittämää yltiökollektivistista eli kommunistista hahmotelmaa ovat arvostelleet naiviksi monet anarkistit, joista voi mainita Enrico Malatesta tai Camillo Berneri, 1936 NKVD:n murhaama italialainen filosofian professori. Hän käsitteli lyhyessä pamfletissa Kropotkinin federalismia. Hän oletti juuri narodikkilaisuuden vaikutuksen aiheuttaneen venäläisen anarkistin ajattelun naiiviuden, joka ilmeni keskiaikaisten yhteisömuotojen idealisointina.

Frederica Monsheny, lyhyen aikaan yksi tasavallan neljästä anarkistiministeristä, tulkitsi Bakunia siten, ettei ole olennaista eroa Pi Y Margalin liberaaliprohdonilaisuuden ja Bakuninin kollektivismin välillä. Camillo Berneri puolestaan suosi näkemystä, että Bakunin kollektivismi ja Proudhonin liberalismi tulisi erottaa toisistaan. Kumpikaan ei puolustanut Kropatkinin kommunismia. Communismo liberario-aatteen varsinainen ajaja oli Isaac Puente, vaihtoehtoisten elämäntapojen kannattaja. Espanjan anarkismin valtavirtaukseksi kuitenkin lienee jäänyt 1800-luvulla eläneen Ricardo Mellan Bakuninin ajatuksiin perustunut anarkokollektivismi.

Proudhonin ja Espanjassa Pi Y Margallin vaikutuksesta johtui se, että anarkistisen kansanliikkeeseen jäi linjaus, jonka mukaan yhteisomistus tulisi rajoittaa ainoastaan suurtuotannon piiriin, jättää kulutus yksityiseksi ja sallia yksityistä pienyrittäjyyttä. Työväen ja talonpoikien kannatusta nauttineeseen anarkismiin on vanhastaan kuulunut individualistinen virtaus, jolle eniten herätteitä antoi Max Stirner, Engelsin ystävä, ja Marxin aikalainen. Vaikuttavana tekijänä olivat nuor- eli vasemmistohegeliläisyyden individualistiset virtaukset.

Historiasta tunnetuimmat anarkismin teoreetikot ovat sattumoisin venäläisiä. He ovat myös olleet Venäjään liittyneiden aatteiden, nihilismin ja narodnikismin, teoreetikkoja. Siksi on helppo joutua väärinkäsitykseen, että narodnikismin sosialistiset virtaukset ovat samaa kuin yhteiskunta-anarkismi. Toisin kuin Kropatkin, esimerkiksi Enrico Malatesta tiedosti sen, että vapauden ja hajautettujen yhteisöjen piirissä toteutetun yhteisomistuksen yhteen sovittaminen voi osoittautua hankalaksi.

Agraarianarkismi eli libertaarikommunismi

Kropotkinin teoreettisesti puolustama anarkokommunismi on sukua Espanjan ”syvän etelän” anarkismille, josta espanjalaiset käyttivät nimitystä communismo libertario.
Levantin, Aragonian ja erityisesti Katalonian anarkismi, anarkosyndikalismi, on ollut ”pohjoisen” anarkismia, yltiökollektivismin torjuvaa.

Keskiajan kyläkollektivismin perinteiden säilymistä voi ehdottaa selitykseksi siihen, että communismo libertario-aate sai vastakaikua Etelä-Espanjan maaseudulla. ”Eteläisen” anarkismin teoreetikko oli Isaac Puente, luonnonmukaisuuden puolustaja. Aatteen merkittävin puolustaja oli baskitaustainen anarkisti Isaac Puente, tunnettu mm. lääkäri ja vaihtoehtoisen elämänpuolustaja.

Puentaan verrattavia ovat Meksikon uuszapatistat. Meksikon vallankumouksen anarkistiselle perinteelle on luonteenomaista se, että älymystö ja perinnekulttuuriaan elvyttävät intiaanit ovat pyrkineet kehittämään ajatuksiaan samansuuntaisesti. anarkismille hankalaksi voi tulla intiaanien perinneyhteisöjen yhtenäisyyskulttuurin ja modernin vapauden yhteen sovittaminen.

Agraarisessa muodossaan, jonka perusteluun Kropotkinin teoriat ovat olleet omiaan, anarkismi on ollut taaksepäin katsovaa. Sitä on esiintynyt siellä, missä keskiaikaisia perinteitä on haluttu säilyttää, elvyttää tai kehittää. Anarkoagrarismin saattoi liittyä uusien innovaatioiden omaksumista. Proudhon tai Bakunin eivät olleet agraarianarkismin teoreetikkoja, vaan ainoastaan niiden, jotka toimivat libertaarisen syndikalismin piirissä.

Ukrainassa esiintynyt anarkistinen liike, joka tunnetaan Nestor Mahnosta, on mitä ilmeisemmin juuri tyyppiesimerkki kommunistisesta agraarianarkismista, joka on samaa kuin Espanjan Andalusiassa tai Meksikossa vallankumouksen aikana. Myös Venäjällä sitä esiintyi narodnikkiperäisten sosialististen ja sosiaalisten virtauksien joukossa. Teollisuustyöläisten tai keskiluokan piirissä kyseistä anarkismia ei ole ollut, vaan Proudhonista juontuvia tai anarkosyndikalistisia virtauksia.

Proudhonin suhde valtiokorporativistiseen kansallissyndikalismiin

Anarkosyndikalismista on erotettava mm. Espanjan falangistien, siis kansallisten valtiosyndikalistien mallista. Jälkimmäisessä järjestelmässä on keskusbyrokratia ja eri kansalaisjärjestöt ovat ainoastaan valtion peiteltyjä virastoja. Jäsenyys niissä perustuu valtion ylläpitämään pakkoon.

Proudhonin ajatuksille uskollinen anarkosyndikalismi on selvemmin valtiososialismin vastakohta kuin kansallissyndikalismi. Fascistien tai natsien ajatukset ovat teorioiden tasolla heijastelleet kansallissyndikalismia. Aatteiden selvä sukulaisuus valtiososialismiin viittaakin siihen, ettei natsismia ja fascismia voida pitää marxilaisuuden ”superfasismin” vastakohtana.

Valtiollinen kansallissyndikalismin piirissä työvoima oli organisoitu valtiojohtoisiin syndikaatteihin. Tämä ideologia oli 1900-luvulla espanjankielisessä maailmassa erityinen anarkosyndikalismin aatteellinen haastaja. Valtiosyndikalismia on toteutettu Iberian niemimaan äärioikeiston johtamissa diktatuureissa ja niitä jäljittelevissä ibero- eli latinalaisamerikkaisissa järjestelmissä. Ne ovat Mussolinin fasistisen Italian tavoin olleet valtiokorporatiivisia järjestelmiä. 1900-luvun valtiokorporativistisissa järjestelmissä vain yksi puolue oli sallittu. Natsi-Saksa oli julistautunut korporatiiviseksi valtioksi, mutta Hitlerin johtajuusperiaate oli viety niin pitkälle, että korporativismi oli ainakin käytännössä kumottu.

Francon diktatuurin ajan Leniniin verrattava palvonnan kohde Jose Antonio Primo de Privera, Espanjan falangistipuolueen perustaja, on tunnetuimpia valtiosyndikalisteja. Primo de Rivera vaikutti Francon Espanjaan juuri sen verran kuin diktaattori Franco suvaitsi ottaa vaikutteita häneltä. Hän kuoli sisällissodan aikana. Peron Argentiinassa voidaan mainita valtiokorporatismia soveltaneena.

Syndikalismin autoritaaris-oikeistolainen muoto ei olennaisesti eroa toteutuneena siitä lopputuloksesta, joka autoritaariset marxilaiset ovat tavoitelleet. Jos huomio kiinnitetään anarkistiseen poliittiseen ajatteluun, voidaan aivan hyvin väittää, ettei anarkismi muistuta marxilaisuutta tai sosialismia. Aatevirtausten selvä historiallinen yhteys ei merkitse niiden loogista yhteyttä ainakaan poliittisina teorioina.

On mahdollista sanoa, että anarkismin ja sosialismin ajatteluyhteydet ovat lähekkäisiä ainoastaan taloutta koskevien käsitysten osalta. Aatevirtausten yhteys on siinä, että ne ovat kumpikin kollektivismia, joskin toisen kollektivismi liittyy vallankeskitykseen, ja toisen taas vallanhajautukseen.

Espanja 1936 ja Jugoslavia titoismin aikana

Vielä voisi sanoa, että Espanjan vuosien 1936-1937 järjestelmä on toiminut esikuvana Jugoslavian 1960-luvun talousteoreetikoilla, jotka arvioivat neuvostoliiton keskitetyn suunnittelujärjestelmän toimimattomaksi.

Espanjan anarkosyndikalistit vuonne 1936 siirsivät kollektiiviselle pohjalle vain yli 100. työntekijän yritykset. Niitä pienemmät henkilöitä sadasta viiteenkymmeneen työllistävät yritykset saivat liittyä kollektiivien piiriin vain jos 3/4 henkilökunnasta tahtoi sitä. Alle viisikymmentä henkilöä työllistävät eri alojen yritykset saivat jatkaa toimintaansa siten kuin ennekin. Ennen kollektivisointia Espanjassa oli kalastusalan osuuskuntia tai keskiaikaisen kollektivismin perinteisiin piintyneitä kyliä, joiden olot eivät muuttuneet lainkaan, vaikka anarkistit irrottivatkin ne keskusvallan yhteydestä.

Espanjan kokemuksista ei ole keskusteltu eikä niitä eritelty siten kuin aiheellista olisi, kun on käsitelty 1960-luvun uudistuspaineista Itä-Euroopassa. Monien teoriatarjokkaiden joukossa oli myös anarkistisia vaihtoehtoja, joita on pikemminkin vähätelty kuin painotettu. Tauno Tiusanen mainitsee Bakuninin, mutta ei kuitenkaan Proudhonia teoksessaan Toisinajatteleva sosialismi.

Jugoslaviassa sallittu työläisten ja valtion yhteishallinto toi markkinailmiöt Jugoslavian talouteen, kun valtion väliintuloa saattoi vähentää siten, että talousyksikköjen väliset vapaat sopimukset sallittiin. Kysymys oli varovaisesta, ainoastaan talouden piirissä toteutetusta syndikalismista. 1910-luvun Englannin ammattiyhdistysliikkeen kiltasosialismi on vielä osuvampi termi juuri valtion mukana olon vuoksi. Unkarin talousuudistuksissa vältettiin syndikalismia, mutta vuoden 1956 Unkarin kapinallisten ja tuotantolaitosvaltaajien joukossa sen sijaan oli syndikalisteja,

1960-luvun uusanarkismi

Kiinnostus anarkistiliikkeeseen elpyi 1960-luvulla sen vuoksi, että 60- ja 70-lukujen uusvasemmistolainen liikehdintä muistutti anarkosyndikalismia. Ne ovat kuitenkin eri asioita, koska uusvasemmistolaisuuden aatteellisena pohjana oli marxismi, jonka vanha anarkosyndikalismi oli torjunut ja johon sen jäsenet suhtautuivat vihamielisestikin (mikä käy ilmi Espanjan sisällissodan historiasta). Puolan solidaarisuus oli myös syndikalismia muistuttavaa, jos unohdetaan liikkeen roomalaiskatoliset piirteet.

Klassinen anarkismi on elinvoimaista harvoissa maissa, eritoten iberolaiskulttuurin maissa. Vanha vasemmistoanarkismi on korvautunut uusanarkismilla, jossa pyritään yhdistelemään toisiinsa vanhaa vasemmistoanarkismia ja marxilaista uusvasemmistoa. Nämä ovat olleet alkuaan toisilleen vihamielisiä suuntauksia, jos asiaa tarkastellaan pelkästään historian näkökannalta. Erityisesti Suomessa ei ole vasemmistoanarkismin perinnettä. Se on 1960-luvun uusvasemmiston ajatusten välittämää. Maassamme esiintyvä vasemmistoanarkismi on siksi suurimmaksi osaksi uusanarkismia, jonka sävy on enemmän uusvasemmistolainen kuin anarkistinen.

George Woodcock moitti mm. vuoden 1968 Pariisin kevään opiskelijaradikaaleja, kun nämä olivat liian hanakoita rajoittamaan niiden mielipiteenvapautta, jotka olivat heidän kanssaan eri mieltä asioista.

Lopuksi

Proudhon oli monipuolinen ajattelija, joka on vaikuttanut myös oikeistoon. Juuri yllä kuvattuun valtiokorporativistiseen kansallissyndikalismiin, jolla on luonteenomaista naamioida valtion virastot kansalaisjärjestöiksi, myös Proudhon on vaikuttanut. Hän on antanut vaikutteita korko-orjuusteorioihin, ja näitä suosiviin aatteisiin, kuten fasismiin ja natsismiin.

Godwinin ja Proudhonin ero ajattelijoina ei ole välttämättä kovinkaan suuri. Ensin mainittu utilitarismin ”suuremman lukumäärän” periaate voi antaa perusteita myös kohtuuttomiin vapauden rajoituksiin. Proudhon ehdottaa tuotanto-osuuskuntia ainoastaan silloin, kun pientuotanto ei ole järkevää. Osuuskuntien yhteydessäkin hän suosittelee yksilöiden vapauden säilyttämistä, mutta hänen lähtökohtansa voivat merkitä sitä, ettei vapauden kohtuuttomia rajoituksia voida välttää. Kohtuuttomuuksien taustalla on esimerkiksi autoritaarinen käsitys siitä, että järkeen nojaava yhteisymmärrys tekee vapaudesta arvottoman.

Anarkistinen liike on syntynyt aikanaan poliittisen kentän vasemmalle laidalle. Siitä huolimatta teoreettisesti kehitelty anarkismi ei johdonmukaisena ole vasemmistolaista. Tätä mieltä on tunnettu marxilainen Eric Hobsbawm, ja hänpä voi olla jopa oikeassa. Vasemmistolaisuus kuuluu perinteiseen anarkismiin vain siksi, että tämän historia on sattumalta yhteistä marxilaisuuden kanssa.

Crane Brintonin tavoin (Aatteet ja ihmiset, Otava, 1968) voidaan sanoa, että anarkismi on toivoa anarkian, joka sisältyy joihinkin sosialismin lajeihin ja demokratiaan. Toivon sijasta anarkiaa on pelätty Platonista alkaneessa perinteessä. Pelko on johtanut myös demokratian vastustamiseen, koska demokratian on uskottu johtavan ennemmin tai myöhemmin anarkiaan. Toivottaessa tai pelättäessä anarkismia lienee toivottu tai pelätty juuri hierarkioiden ja autoritaarisuuden häviämistä. Konservatiivit vierastavat vieläkin demokratiaa sen vuoksi, että hierarkioiden säilyttämisen on uskottu olevan demokratiassa paljon vaikeampaa kuin autoritaarisemmissa valtioissa.

Timo Andersson, VTM, filosofi

3 kommenttia artikkeliin ”Yksilönvapauden ja omistamisen suhde William Godwinin ja Pierre-Joseph Proudhonin anarkismeissa

    • Näkemykseni mukaan anarkismi kulkee aina käsi kädessä libertalismin kanssa. Jos haluaa olla johdonmukainen libertaari, ei voi olla edes minarkisti. Valtio ja ylipäätään muiden vallankäyttö yksilön asioihin ei vaan mitenkään edusta libertarismia.

      Tykkää

      • Kapitalismin ja anarkismin käsitteet kuluvat aate- ja oppihistoriallisesti eri perinteisiin, mutta on selvää, että loogisesti ne ovat yhteen sopivia. Jo myönteissävyinen anarkokapitalismin sana ja käsite osoittaa, että anarkismin ja kapitalismin käsitteet on muutettu myönteisiksi, vaikka vieläkin on yleistä käyttää mainittuja sanoja viitattaessa pelkästään huonoiksi ja moitittaviksi oletettuihin ilmiöihin.

        Siinäkin tapauksessa, että uskottaisiin myös kapitalismia edellyttämättömään anarkismiin, kapitalsmin oikea ymmärtäminen edellyttää, että myönnetään, että kaikki kapitalismi edellyttää vähintäänkin minarkismia. Tätä on mahdoton kiistää, jos kapitalismilla tarkoitetaan järjestystä, joka on kokonaisuutena spontaani, siis itsestään järjestäytyvä. Kokonaisjärjestys ei siis ole organisaatio, vaikka perinteisesti ”yhteiskunnalla” onkin viitattu organisoituneeseen kokonaisyhteiskuntaan. Mikäli kapitalismi käsitetään markkinakapitalismiksi, niin kapitalismin piiriin jäävä kokonaisuus ei ole mikään organisaatio eli ei mikään kokonaisyhteiskunta. Eri taloudenpitäjien, siis yksilöiden tai näistä koostuvien organisaatioiden, väliset suhteet ovat itsestään järjestyneitä, siis spontaaneja. Mainitut suhteet eivät ole organisoituja, vaan syntyvät alituisesti ja vapaasti.

        Keskusorganisaatioiden puuttuminen modernista yhteiskunnasta tekee mahdottomaksi toteuttaa tehokkaasti ylhäältä päin yhteiskuntaan kuuluvien pienempien organisaatioiden ja yksilöiden toiminnan koordinoinnin. Tällä tavoin ymmärretty kapitalistinen yhteiskunta ei ole sellainen joskus sosiologiassa oletettu erilaisten yhteisöjen kokonaisuus, jota hallitsee jokin poliittinen, uskonnollinen tai jokin muunlainen yhteisö. Minkä hyvänsä sosialistisen talousjärjestelmän tehokas toiminta edellyttäisi ainakin mainitun kokonaisyhteiskunnan olemassaoloa organisoituna kokonaisuutena, vaikkakaan kysymyksessä ei olisi aivan läpikotainen organisoiminen.

        Jaottelu oikeistoon ja vasemmistoon kapeasti taloudellisella, talousjärjestelmätyyppiin liittyvällä ulottuvuudella

        Hayek on kuuluisa väitteestään, että Adam Smithiltä peritty modernin talouden idea on oikeastaan juuri tuo itsejärjestymisen idea eli yksilön vapautta ja yhdistymisvapautta edellyttävän yhteitoiminnan idea. Jos vertaamme Karl Marxia ja Adam Smithiä, niin eiköhän voida sanoa, että he olivat lähes kaikesta aivan yhtä mieltä, mutta eivät yhdestä asiasta. Kumpikin oli mm. kosmopoliitti, internationalisti, kumpikin omalla tavallaan liberaali, kentie liberalistikin. Smithin ”oikeistolaisuus” oli ainoastaan siinä, että ”kaupallisesta yhteiskunnasta” keskustellessaan (hänellä ei ollut kapitalismin käsitettä) hän katsoi monopolit, riippuamtta siitä sytyivätkö kapitalistien omasta toimeliaisuudesta tai valtion sekaantumisesta, eivät ole talousjärjestelmän sisäinen tekijä, vaan ulkosyntyistä häriötä markkinoiden toiminnassa. Karl Marxin ”vasemmistolaisuus” on siinä, että hän näyttää olettavan, että ristiriidat sisältyvät kapitalistiseen tuotantotapaan (hänellä ei ollut käytössään substantiivi kapitalismi). Tähän yhteyteen liittyy termi dialektinen ristiriita. Siksi häntä luettiin siten, että talousjärjestelmä (jonka Werner Sombart nimesi myöhemmin kapitalismiksi) on luonnostaan epävakaa eli anarkkinen. Marxin seuraajat katsoivat taloudellisen vapauden syyksi talousjärjestelmän epävakauteen.

        Nykyäänhän talousoikeistolaisiksi sanotaan niitä, joiden mukaan kapitalistinen talousjärjestelmä voisi toimia itsejärjestyvänä systeeminä ilman valtiion sekaantumista tai edes olemassaoloa eikä vain toimia, vaan toimia jopa paremmin kuin silloin kun valtio jatkuvasti sekaantuu markkinoihin.
        Talousvasemmistolaisiksi sanotaan puolestaan niitä, jotka katsovat markkinataloudenkin toimivan ainoastaan valtion ohjauksessa. Heidän uskomuksensa mukaan Valtio on tehnyt uuden ajan alusta lähtien modernit markkinat mahdolliseksi ja voi vetäytyä säätelemästä vain sellaista taloutta, jota ei ole harkinnan jälkeenkään tarpeellista ottaa valtion keskitettyyn ohjaukseen. Valtio on heidän ajattelussaan keskseisessä asemassa.

        Talousoikeistolaisuuden ja talousvasemmistolaisuuden erottelun valossa moni konservatiivi tai oikeistoautoritaarikko onkin vasemmistolainen, ja vasemmistoanarkisti, jos hän sattuu olemaan 1800-luvun yleisen vapausaatteen kannattaja, onkin oikeistolainen. Englantilaisen 1900-luvun alun kiltasosialistien (suuntausta ei ole mahdollista tässä tarkenmmin kuvata) tai syndikalistin epäluulo valtiota kohtaan voi merkitä sitä, että hänet täytyy sijoittaa talousoikeistolaisten joukkoon.

        Esimerkki vasemmistolaisuudesta äärioikeistossa: natsit eli Saksan Kansallissosislistinen Työväenpuolue 1930- ja 1940-luvuilla

        Wikipediankin eri kielillä olevat kuvaukset esimerkiksi natsi-Saksan talousjärjestelmätyypistä vaikuttavat ristiriitaisilta. Natseja pidetään ääri-, ultra- tai superoikeistolaisina, mutta hyvin vaikeaa on sovittaa heidän talousjärjestelmäänsä kapitalistisen talouden malliin sopivaksi. Tarkempi analyysi voisi jopa osoittaa, että talousoikeistolasuutta arvioitaessa natsien arvostukset osoittautuisivatkin vähintäänkin yhtä valtiososialistisiksi (stalinistis-kommunistisiksi) kuin Neuvostoliiton totalitäärisemman vaiheen arvostukset tai jopa oikeaoppisemman talousvasemmistolaisiksi. Kaikkein oikeistolaisin poliittinen aatejärjestelmä voisi osoittautua taloudellisissa kysymyksissä kaikkein vasemmistolaisimmaksi. Natsit kaiketi olivat oikeistolaisuudessaan niin uskottavia, että he saattoivat toteuttaa taloudessa estotomasti vasemmistolaisuutta.

        Useimmat ihmiset ovat kuitenkin vakuuttuneet marxilaisten historioitsijoiden vakuutteluista, että talousvasemmistolaisuus natseilla onkin vain silmänlumetta, koska he olivat suurkapitalistien palveluksessa: suurkapitalistit kesyttivät natsit toteuttamaan aidointa kapitalismia eli talousoikeistolaisuutta ”kaikkein taantumuksellisemmassa äärimmäisyydessään”. Kovinpa on epäuskottavan tuntuinen teoria.

        Leninistä alkaen marxilaisesti suuntautuneet tutkijat ovat selittäneet, ettei vasemmistoanarkismi ole vasemmistolaisuutta, vaan taantumuksellisinta oikeistolaisuutta, jolla hämätään työläiset kannattamaan kapitalismia. Kunnon konservatiivi uskoo marxilaista tai leninistiä, joka osoittaa ”sitovasti”, että natsit ovat suurkapitalistien juoksupoikia ja että natsistinen kansantalous on sosialismiksi naamioitua kapitalismia: valtiomonopolistista kapitalismia. Marxilaisen taustateorin mukaanhan kapitalismi ei ole (ei voikaan olla) koskaan ”vapaa markkinatalous”, vaan tätä koskevat mallit ovat vain ideologista sumutusta.

        Hayek pelkäsi toisen maailmansodan jälkeen sitä, että vaikka natsit hävisivät sodan, heidän aatteensa jäisi voitolle levittyään voittajamaihin, jotka muuttuisivat natsien sosialististen oppien kannattajiksi tunnistamatta niitä oppeja samoiksi, joita natsit olivat toteuttaneet. Onneksi sodan jälkeen jäi toteutumatta natsien talousjärjestelmätyyppiä oleva valtiososialismi, jossa talouden äärimmäinen keskusjohtoisuus olisi tehnyt omistusoikeudet pelkästään nimellisiksi. Tästähän Hayekin ja Misesin mukaan natsistisessa sosialismissa oli kysymys.

        Anarkokapitalismin ja klassisen anarkismin yhtymäkohdista

        Marxilaiset katsovat tietävänsä, että vasemmistoanarkismi on itse asissa individualistista taantumusideologiaa, jonka sisältö voidaan kuvata Hayekin liberalismin termen. He eivät ole ainakaan vielä onnistuneet vakuuttamaan konservatiiveja ja autoritaarisia oikeistolaisia tästä. Kun anarkistit kannattavat kaikkea mahdollista, mikä arvokonservatiivit ja ryhtioikeistolaisuuden rippeet vastustavat, tuskin on mahdollista, että vasemman laidan anarkistit voisivat olla talousoikeistolaisia heitä muissa suhteissa vastustavien konservatiivien ja ryhtioikeistolaisten tavoin. Tätä oletusta konservatiivin tai oikeistolaisen pitäisi tietenkin testata ennen kuin hän olettaa sen todeksi. Kapitalismin monet kannattajat hyväksyvät taloudellisen vapauden vain valitettavana myönnytyksenä, jota talousjärjestelmän toiminta kokemuksen mukaan edellyttää. Muutoin vapautta näytetään pitävän sietämättömänä asiana. Ajatuksen tai sanan vapautta ei tule sietää, jos käyttö voidaan estää siten, että estäminen voidaan ainakin näennäisesti perustella. Voi kysyä, merkitseekö tälläinen asenne kapitalismin jättämistä epätäydelliseksi.

        Nykyisin on kuitenkin anarkokapitalisteja. He ovat niitä, jotka käsittävät kapitalismin juuri markkinoihin perustuvana hajautettuna ja spontaanina järjestyksenä ja jotka sen vuoksi katsovat kapitalismin ”anarkia” positiiviseksi anarkistismiksi, jonka osuutta tulisi kasvattaa, vaikka mennen niinkin pitkälle, että valtio puretaan lopulta. Tietenkin heidän välilläänkin voi olla eräissä kysymyksissä suuria eroja, mutta sitä ei ole aiheellista käsitellä tässä yhteydessä.

        Poliittisena ohjelmana anarkokapitalismin pulmana voi olla se, että useimmat taloudelisen vapauden kannattajat eivät ole vapauden suosijoita muissa kuin taloudellisissa kysymyksissä. Yrittäessään pitää vapaana ainoastaan talouselämä samalla, kun vapautta annostellaan mahdollisimman vähän muille elämänalaueille. Liikeyrittäjien voi olla vaikeaa olla lankeamatta kiusaukseen pyrkiä rajoittmaan joidenkin ellei kaikkein poliittista tai muuta henkílökohtaista vapautta, kun se voidaan tehdä vähentämättä tarvittavaa tuottajan tai kuluttajan vapautta. Kiinaan pääomaa vievät piirit eivät halua edistää kinalaisten kaikinpuolista henkilökohtaista vapautta esimerkiksi siten, että ne puolustaisivat ihmisoikeuksia ja vapautta edistäviä kansalaisten poliittisia oikeuksia Kiinassa.

        Olen halunnut painottaa tietynlaisen filosofisen tutkimuksen ajankohtaisuutta. Historiasta löydettävät anarkistit, joita on totuttu pitämään vasemmistolaisina (kuten Godwin ja Proudhon), eivät puhuneet aivan stiä kieltä kuin nykyiset anarkokapitalistit. Torjuessaan valtion kokonaan he itse asiassa silti yhtyivät nykyisten anarkokapitalistien näkökantaan. Anarkokapitalistinkaan ei ole aiheellista moittia sellaisia organisaatioita, joihin ihmiset liittyvät yhdistymisvapautensa mukaisesti. Godwinin ja Prouhdonin ehdotukset sisältävät vain kenenkään vapautta loukkaamattoman yhteenliittymisen, johon valtio ei siksi saa myötävaikuttaa, ei rajoituksen eikä myöskään tarjouksin tai pakoin.

        Yksilökeskeinen lähtökohta vaikutti siten, että puhuessaan yhteisöllisyydestä johdonmukaisina he pyrkivät tarkoittamaan vain sellaisia talousjärjestyksiä, jotka sopivat yhteen vapauden, spontaanisuuden ja välttämättä myös hajautettujen markkinoiden kanssa. Talousteoreettisesti he olivat anarkokapitalistien kaltaisia, vaikka oikeusteoreetikkoina, kun puhe on varsinaisista anarkisteista, he poikkesivat John Locken ja Adam Smithin perinteestä. Sana sosialismi ei ole heidän sanastossaan samaa tarkoittava kuin nykyajan kapitalismin teoreettisten tutkijoiden kielessä.

        Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s