Sanonnasta ”toisen terroristit ovat toisen vapaustaistelijoita” on tullut jo suoranainen klisee. Sanonnan kaltaiseen käsitteiden ja tavoitteiden relativointiin ei kuitenkaan ole tarvetta, ellei haluta tarkoituksellisesti hämärtää rajaa ”tavanomaisen” aseellisen vastarinnan ja sivullisiin siviileihin kohdistuvan ja pelon herättämiseen tähtäävän väkivallan välillä.

Terrori on lähtökohtaisesti pelon ja kauhun tuottamista ja käyttämistä aseena lyhyen tähtäimen tavoitteiden saavuttamisessa – ennen kaikkea huomion herättämisessä. Terrorismi puolestaan on ”ismi”, taistelun muoto, jossa kauhun herättäminen ja sen avulla saavutettu huomio ovat strategian pääosassa. Lisäksi terrorismiin liitetään yleensä ajatus, että sen uhreja ei ole valikoitu tavanomaisen sodankäynnin logiikalla – se ei ensisijaisesti kohdistu sotilaskohteisiin tai vihollisen johtoon, vaan viattomiin siviileihin. Juuri sen tähden on oikein, että terrorismi voitaisiin mahdollisimman laajasti tuomita taistelukeinona aivan samalla tavoin kuin on haluttu tuomita biologisten aseiden käyttö tai hirvittävä ydintuho.

Terrorismia ei pidä määritellä sen mukaan, mitä asiaa terroristi ajaa. Äärikommunistinen ”Kurdistanin työväenpuolue” PKK väittää taistelevansa kurdikansan ja sosialismin puolesta. Sunnalainen salafilais-islamistinen Al-Qaida (”Tukikohta”) ja sen islamistisen jäsenjärjestöt väittävät haluavansa puhdistaa islamilaisen maailman länsimaisesta hapatuksesta ja hävittää siinä sivussa Israelin. Shiialainen Hizbollah (”Jumalan puolue”) väittää taistelevansa shiialaisen uskon puolesta ja sellaisia Turkkia ja Israelia vastaan. Katolilainen ”Irlantilainen tasavaltalaisarmeija” IRA väittää haluavansa ajaa brittimiehittäjän Pohjois-Irlannista. Neuvostosävytteinen armenialaisten ASALA väittää haluavansa kostaa armenialaisiin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa kohdistuneet raakuudet ja siinä sivussa hävittää Turkin. ”Eelamin vapautuksen tamilitiikerit” (LTTE) väittävät taistelevansa legitiimiä itsenäisyyssotaa Sri Lankan miehitystä vastaan ja siinä sivussa puolustavansa kristittyjen oikeuksia buddhalaisia singaleesejä vastaan. Terroristijärjestöjen väitetyt motiivit ovat moninaisia – jotkut niistä näyttäytyvät aina aikaan ja olosuhteisiin nähden oikeutetumpina kuin toiset. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että terrorismin keinot voidaan moraalisesti tuomita.

Valtioterrorillakin pitkä historia

Oman kauhistuttavan lisänsä terrorin maailmaan tuo valtioterrori – valtaapitävän koneiston järjestelmällinen väkivalta, pelon ja kauhun levittäminen strategiana poliittisen hirmuvallan pönkittämiseksi tai vastustettavan poliittisen vakauden tuhoamiseksi. Valtioterroria harjoittaa yleensä massiivinen salaisen poliisin ja tiedustelupalvelun organisaatio. Sitä on toki esiintynyt jossain muodossa niin kauan kuin järjestäytyneitä valtioita on ollut olemassa, mutta metodiseksi opiksi ideologisen terrorin ja valtioterrorin loi vasta V. I. Lenin marxilaisten teoreettisten oppien pohjalta. Leninin bolshevikit olivat myös ensimmäisiä, jotka sovelsivat massiivisen ja miljoonia kuolonuhreja vaatineen järjestelmällisen valtioterrorin käytäntöön Neuvosto-Venäjällä. Leninin jalanjäljissä seurasivat Iosif Stalin, Adolf Hitler, Mao Tse-Tung, Ho Tshi Minh, Pol Pot, Idi Amin ja monet muut hirmuhallitsijat.

Se ei ole myöskään kadonnut minnekään. Sitä ovat häikäilemättä käyttäneet hyväkseen Slobodan Miloševicin Jugoslavia, Saddam Husseinin Irak sekä Afganistanin kukistumassa oleva Taliban-liike. Laajamittaista valtioterroria siviiliväestöä kohtaan on myös käytetty siellä, missä on haluttu tehdä tyhjiksi paikallisten pyrkimykset vakauttaa itsehallintoaan itsenäisyyden saavuttamiseksi. Venäjän armeijan toiminta Tshetsheniassa ja Intian toiminta Kashmirissa täyttävät selvästi valtioterrorin kriteerit eikä Israelin toiminta Palestiinassakaan aina kestä päivänvaloa. Bolshevikkien aikanaan käyttämä tehokas valtioterrorin muoto – potentiaalisesti vauraiden tai kapinahenkisten alueiden väestön tahallinen surmaaminen nälänhädin – elää tänä päivänäkin eräiden Afrikan valtioiden politiikassa.

Separatismi = terrorismi?

Mikä sitten ei ole terrorismia? Terrorismia eivät ole mitkään poliittiset tavoitteet sellaisenaan. On päivänselvää, ettei jonkin kansan tai ryhmän itsenäisyysvaatimuksia tai kansalaisoikeuksiin kohdistuvia vaatimuksia voi pitää terroristisina, vaikka useat huomattavatkin valtiot kovasti yrittävät tällaista käsitystä markkinoida. Tosin nekään eivät toimi johdonmukaisesti: Tshetsheenejä terroristeiksi syyttävä Venäjä tukee Transnistrian, Karabahin, Abhasian ja Ossetian separatisteja sekä lukuisia aseellisia ja jopa terroristisia ryhmiä vastustajikseen kokemissa maissa. Tiibetiläisten ja uiguurien itsenäisyyspyrkimyksiä terrorismiin samaistava Kiina on lietsonut aseellisia maolaisia ryhmiä verisiin sissisotiin Kaakkois-Aasiassa ja Himalajalla. Kashmirilaisia terroristeina pitävä Intia puolestaan on sekaantunut separatistisiin liikkeisiin mm. Pakistanissa, Sri Lankassa ja Bangladeshissä. Verisesti sloveenien, kroaattien, bosnialaisten ja kosovalaisten itsenäisyyspyrkimyksiin vastannut Serbia on tukenut Bosnian Serbitasavallan, Krajinan ja Itä-Slavonian serbiseparatisteja.

Maailman valtioiden rajat ja kokoonpanot ovat aina muuttuneet ja muuttuvat edelleen. Uusia valtioita syntyy ja toisilla alueilla taas nähdään rauhanomaista integraatiokehitystä. Poliittisen kartan ja vallan instituutioiden pitääkin elää, jotta ne vastaisivat ihmisten ja yhteiskuntien tarpeita muuttuvassa maailmassa. Terrorismia syntyykin yleensä siellä, missä muutospaineita yritetään väkivallan keinoin padota.

Alueilla, joilla vapaustaistelu pitkittyy ja sotatila jatkuu vuosikymmeniä, yhä useammat ryhmät radikalisoituvat ja kokonaiset sukupolvet kasvavat sodan maailmaan – terroriin turvaudutaan vaikka se yleensä palveleekin vain vihollisen etuja. Afganistan, Tshetshenia, Kashmir ja Palestiina ovat hyviä esimerkkejä. Eivät he takuulla ole luontaisesti ”terroristisempia” ihmisiä kuin muut, eikä heidän maitaan raunioittavalla jatkuvalla sotatilalla ole paljoakaan tekemistä islamin kanssa. Kaikilla näillä alueilla miehittäjän brutaali toiminta ruokkii kuitenkin yhä katkeroituneempia ääriryhmiä, jotka vähitellen saavat aloitteen käsiinsä maltillisilta itsenäisyysliikkeiltä.

Terrorin ammattilaiset

Samoin kuin perinteinen sodankäynti on synnyttänyt sotilaiden, palkkasotilaiden, strategien, sotilasasiantuntijoiden, tiedustelijoiden ja sissien ammattikunnat, samoin pitkittynyt ja epäsymmetrinen taistelu on synnyttänyt vaarallisen ammattikunnan – ammattivallankumoukselliset ja terroristit. Heitä lähellä ovat myös provokaattorit, jotka toimivat jonkun ulkopuolisen hallituksen laskuun pyrkien tuottamaan tarvittavaa kärhämää ja epävakautta. Erityisesti Neuvostoliitto kunnostautui aikanaan kouluttamaan kaikkialle maailmaa ammattivallankumouksellisia ja terroristeja.

Kun kommunistit ryhtyivätkin ”rosvokapitalisteiksi” ja ristiretkeläisiksi nationalisteiksi, ja KGB nimettiin uudelleen FSB:ksi, myös ne piilotetun taistelun ja provokaatioiden ammattikunnat, joita neuvostovaltio aikanaan koulutti ja rahoitti, joutuivat muuttamaan muotoaan. Monen ammattivallankumouksellisen punainen pintaväri vaihtui islamismin vihreään, vaikkakaan toimintatavat ja lähtökohtainen häikäilemättömyys eivät muuttuneet miksikään. Yhtä häilyviä ovat olleet äärioikeiston ja kansallismielisten liikkeiden väkivaltaiset ryhmät.

Terroristit ja ammattivallankumoukselliset pesiytyvät sinne, missä kaaos vallitsee. Ei ole ihme, että Al-Qaidan arabikiihkoilijat ovat vaeltaneet pitkin Euraasiaa etsimässä onneaan milloin mistäkin, missä kenenkään on vaikea kieltäytyä vauraiden saudirahoittajien rahoista ja aseista, vaikkeivät ne tulisikaan ilmaiseksi. Monet itsenäisyysjohtajat, kuten Kosovan Ibrahim Rugova, Tshetshenian Aslan Mashadov ja Kashmirin Amanullah Khan ovat kovin sanoin tuominneet terroristien ja provokaattorien toimet ja karkottaneet arabeja ja heidän paikallisia rahan makuun päässeitä myötäjuoksijoitaan. Silti he eivät voi paljoakaan, kun maat ovat taistelutantereina ja yhdelläkään kansakunnalla ei ole varaa ajautua sisällissotaan – voimat on kasattava ylivoimaista vihollista vastaan. Suomalaiset tietävät tämän talvisodan hengestä.

Ammattivallankumoukselliset, terroristit ja asekauppiaat ovat harvoin kiinnostuneita niiden ”sorrettujen kansojen” vapauttamisesta, joiden puolesta he mielellään tekopyhässä retoriikassaan paasaavat. Osama bin Laden ei koskaan ollut hyödyksi afgaanien vapaustaistelussa neuvostomiehitystä vastaan eikä häntä kiinnostanut Tadzikistanin ja Kuwaitin muslimien vapaus. Abhasiassa venäläisten rinnalla ja Tshetsheniassa venäläisiä vastaan taistelleen (tai ainakin niin väittäneen) arabiseikkailija Hattabin väitettiin Helsingin Sanomissa (26.11.) oleilevan piiritetyssä Kunduzissa – ei siis kovin kiinnostunut Tshetshenian vapauttamisesta edelleen jatkuvasta sodan ja siviiliväestön terrorisoinnin kierteestä.

Yleensä ottaen ”kansainväliset jihadistit” ja muut fanaatikot näyttävätkin viihtyvän paremmin internetkahviloissa Lontoossa ja Hampurissa kuin taistelukentillä kansanmurhia vastaan kamppailemassa tai vaikkapa lievittämässä sorrettujen muslimien hätää humanitäärisin projektein. Jos he jotain viitsivät propagandan syöttämisen lisäksi tehdä, he vääntäytyvät CNN:n kameroiden eteen räyhäämään, polttamaan Yhdysvaltain lippuja tai George W. Bushia esittäviä nukkeja. Välillä he muistavat ylistää Osamaa muslimien ystäväksi, sillä tokihan jokaisen vallankumouksellisen on kumarrettava suurta johtajaa.

Realistin dilemma

Usein kuulee vedottavan siihen, että heikompien ja pienempien kansojen itsenäistyminen suurista ja mahtavista on epärealistinen unelma. Tshetsheenejä on vain miljoona, mikä ei ole paljon Venäjän asemahdin rinnalla. Valtavaan Kiinaan verrattuna harvaanasuttujen Tiibetin ja Sinkiangin itsenäisyystoiveet tuntuvat perin haurailta. Kashmirilaisia on sentään 15 miljoonaa, mutta hekin ovat puristuksissa väkimäärältään valtavien Intian, Pakistanin ja Kiinan välissä. Toisaalta maailma on täynnä pieniäkin valtioita, jotka ovat onnistuneet taistelemaan tai onnenkaupalla saavuttamaan itselleen itsenäisyyden, ja menestyneet usein paremmin kuin suuret imperiumit.

Tuntuu paljon epärealistisemmalta, että kaikkien koettujen raakuuksien ja tuhansien kuolleiden jälkeen tshetsheenit ryhtyisivät Venäjän kuuliaisiksi alamaisiksi, kashmirilaiset alistuisivat Intian hindujen valtaan tai palestiinalaiset toisen luokan kansalaisiksi Israeliin. Burman kristityt kareniseparatistit ja Papuan ja Nagamaan heimotkin ovat jaksaneet ylläpitää unelmiaan itsenäisistä valtioista. Kokonaan eri asia onkin, koska ylpeät suurvallat tai pikkuimperiumit kykenevät näkemään omaksi edukseen itsemääräämisoikeuden tunnustamisen niillekin, jotka eivät halua elää samassa poliittisessa yksikössä. Edes ”kansainvälinen yhteisö” ei tunnu olevan valmis ajatukselle, kuten Kosovan päättymättömän farssin kohdalla on voitu havaita. Itsenäistymisen vaihtoehto halutaan kieltää, vaikka vaalit on juuri voittanut maltillinen ja eurooppalaisuutta korostanut presidentti Rugova, joka olisi niin lännen kuin Serbiankin kannalta varmasti paras mahdollinen taho luotsaamaan itsenäistä Kosovaa.

Niinpä realisti taitaakin jälleen joutua olemaan kyynikko. Rauhanomaista itsenäistymistä ei haluta YK:ssa edustettujen valtioiden hallituksissa ajatella. Rauhanomainen alistuminen miehittäjän valtaan taas on mahdoton ajatus niille, joille itsemääräämisoikeutta ei ole suotu. Kyyninen realisti joutuu siis olettamaan, ettei ainakaan lähitulevaisuudessa ole odotettavissa muuta kuin uusia ja uudelleen puhkeavia sotia ja raakuuksia, jotka siittävät maailmaan yhä uusia ääriliikkeitä, joista ammattivallankumoukselliset ja terroristit saavat asiakkaita ainakin retoriikkaansa.

Nyt olisi kuitenkin mitä parhain hetki tukea neuvotteluita ja etsiä rauhanomaisia ratkaisuja kiisteltyjen alueiden asemiin. Kerrankin niin länsivalloilla, Venäjän, Intian ja Pakistanin kaltaisilla mailla kuin itsenäisyyttä tai laajempaa itsemääräämisoikeutta havittelevilla pienillä kansoillakin olisi yhteinen intressi: saada terrorismi ja väkivalta kuriin. Tällaista tilaisuutta pitäisi käyttää vakauden etsimiseen eikä vastustajien leimaamiseen terroristeiksi. Balkanilla, Kaukasiassa, Afganistanissa, Kashmirissa, Irakin Kurdistanissa ja Indonesian saari-imperiumin laidoilla ei saavuteta vakautta, ellei neuvotteluita käydä ja niissä huomioida myös alueiden omien väestöjen tarpeita.

Ihmisten perustarve kaikkialla on kyetä näkemään itsellään tulevaisuus, mihin tarvitaan poliittista vapautta ja vakautta. Euroopassakin on nähty, että integraatio voi alkaa vasta kun kansakunnat kykenevät näkemään itsellään tulevaisuuden – saavuttavat tunteen vapaudesta ja olemassaolon varmuudesta. Ilman tulevaisuutta he näkevät elämänsä määrättynä epätoivoiseen taisteluun.

Kirjoittajasta:
Anssi Kullberg on Suomen Paneurooppa-nuorten varapuheenjohtaja, toiminut Ulkomaalaisviraston tutkijana ja Suomen Islamabadin-edustuston harjoittelijana, sekä vastikään palannut Pakistanista ja Afganistanista.