Jera & Jyri Hänninen: Tuhansien aatteiden maa. Ääriajattelua nyky-Suomessa.

Jera ja Jyri Hännisen kirja analysoi suomalaiset ääriliikkeet mukaanlukien maahanmuuttokriitikot, kristilliset ja islamilaiset fundamentalistit, Venäjän desantteina toimivat Johan Bäckmanin, Leena Hietasen, Juha Molarin ja Abdullah Tammen kaltaiset (anti)fasistit, perinteisen äärivasemmiston ja punaiset vihreissä kuorissa.

Veljekset Jera ja Jyri Hänninen, joilla on kirjailija- ja toimittajatausta, ovat tehneet merkittävän ja rohkean teon kirjoittaessaan kirjan suomalaisista ääriliikkeistä 1990- ja 2000-luvuilla. Kirjan on kustantanut WSOY:n Johnny Kniga ja sitä ovat rahoittaneet Alfred Kordelinin säätiö ja WSOY:n kirjallisuussäätiö. Veljeksillä näyttää olleen sidos Sanoma-konserniin. Vankka taustatuki onkin tarpeen, sillä kirja on peloton sohaisu useampaan ampiaispesään. Ja se onkin kirjassa parasta. Se ei säästele maahanmuuttokriitikoita, kristillisiä ja islamilaisia fundamentalisteja, mutta uskaltaa lisäksi tarkastella kriittisesti myös Johan Bäckmanin, Leena Hietasen, Juha Molarin ja Abdullah Tammen kaltaisia Venäjään kallellaan olevia (anti)fasisteja. Muutama sana uhrataan myös perinteisemmälle äärivasemmistolle ja sen uusille vaatteille vesimelonivihreyden muodossa (tiedättehän: vihreitä päältä mutta punaisia sisältä).

Suomen oloissa poikkeuksellisesti kirja uskaltaa arvostella myös merkittävien mielipidevaikuttajien, kuten entisen ulkoministerin Erkki Tuomiojan ja professori Matti Klingen arveluttavaa ymmärrystä ääriajattelulle, erityisesti Bäckmanin riehunnalle. Muutenkin kirja on suomalaiseksi poikkeuksellisen raju. En olisi hämmästynyt, vaikka se poikisi koviakin hyökkäyksiä kirjoittajaveljeksiä vastaan – siinä määrin kontroversaaleja ovat eräät kirjoittajien sivallukset erityisesti kristinuskoa ja islamia vastaan.

Uskontoja ja homofobiaa vastaan

Näyttää siltä, että kirjan kirjoittajien mielestä islamin profeetta Muhammed oli pedofiili ja islam näyttää muutenkin olevan tyrannimainen uskonto. Kirjoittajien näkemys islamista ei ilmeisesti paljon poikkea samassa kirjassa käsiteltyjen perussuomalaisten, Suomen Sisun ja Hommafoorumin näkemyksistä, paitsi että kirjoittajille sekulaari räppäri on sentään hyvä muslimi. (Islamofoobeille hyvää muslimia ei ole olemassa, koska heidän mielestään terrorismi seuraa suoraan uskonnosta.)

Mutta se, joka kirjan puoliväliin asti lipoo huuliaan ristiretkeläisessä hengessä, tulee pettymään. Kirja nimittäin hyökkää erittäin viiltävästi myös kristittyjen kimppuun, leimaten katolisen kirkon pedofiilikirkoksi, luterilaiset kiihkomielisiksi änkyröiksi ja ortodoksit samaan syssyyn homofoobeiksi. Kirja ei voi jättää kenellekään epäselväksi, kuinka uskonnonvastainen kirjoittajien asennemaailma on. Tosin äärihinduista, äärijuutalaisista, new age -liikkeen fanaattisista salaliittoteoreetikoista jne. kirja ei puhu mitään, mutta ehkä ne eivät olekaan Suomen kontekstissä yhtä relevantteja kuin kirjassa käsitellyt ryhmät.

Kirja ei ole tasapuolinen ja kattava esitys ääriliikkeistä nyky-Suomessa. Ensinnäkin kirjoittajilla on kaksi mieliaihetta, jotka saavat suurimman osan heidän huomiostaan. Edellä jo mainittiin heidän antipatiansa uskontoja kohtaan. Toisena läpi kirjan dominoivana teemana on homofobian vastustaminen. Suurinta osaa käsitellyistä liikkeistä tarkastellaan siitä näkökulmasta, kuinka ne suhtautuvat homoihin. Tämä on tietysti hyväksyttävä näkökulma, etenkin kun kirjoittajien kunniaksi on todettava, etteivät he teeskentele puolueetonta tarkkailijaa (kuten maan tapa on), vaan paljastavat avoimesti omat subjektiiviset tuntemuksensa ja motiivinsa. Tämä on hyvä asia.

Ääriliikkeiden oma ääni

Kirjoittajien ei olisi edes tarvinnut kutsua kirjaansa pamfletiksi, koska se periaatteessa täyttää tieteellisyyden kriteerit paremmin kuin suuri osa Suomessa julkaistavasta löysästä tietokirjallisuudesta. Nämä kun useimmiten pohjaavat pelkkään anglosaksisessa toisen käden kirjallisuudessa esitettyjen ajatusten pinnalliseen ja erittäin valikoivaan läpikäyntiin ja myötäilyyn, kun taas Hännisten kirja pohjaa omaan haastattelututkimukseen ja ensikäden lähteisiin: tutkittaviin itseensä, heidän teksteihinsä ja sanomisiinsa.

Kirja tarjoilee herkullisia esimerkkejä, jotka eivät jätä lukijalle epäselvyyttä tarkasteltavien liikkeiden johtohenkilöiden ajattelumaailmasta. Kuten kirjoittajat itse toteavatkin, heidän ei tarvitse parodioida tutkittaviaan, kun nämä tekevät sen kirjoituksissaan ja sanomisissaan itse. Sarkastiselta käsittelytavalta on ylipäätään vaikea välttyä ääriliikkeitä tutkiessa. Sarkasmi on tehokas ase ääriajattelua vastaan, sillä ääriajattelullehan on ominaista kykenemättömyys itsekritiikkiin (tämä tosin pätee myös ns. valtavirta-ajatteluun).

Valikoivaa kriittisyyttä

Kehujen lisäksi kirja ansaitsee myös haukkuja. Ensinnäkin, siellä on jonkin verran asiavirheitä, näistä vakavimpana se, etteivät kirjoittajat näytä ymmärtäneen, mitä eroa on islamismilla (moderni ideologia) ja islamilla (uskonto). Useammassa paikassa kirjaa kirjoittajat puhuvat ”islamistisista valtioista” tarkoittaessaan muslimienemmistöisiä maita. Kirjoittajien tietämys islaminuskoisista maista tuntuu perustuvan lähinnä länsimaisessa julkisuudessa käsiteltyihin ääri-ilmiöihin. Jos he olisivat viettäneet pidempiä aikoja Pohjois-Afrikassa, Lähi-idässä tai Etelä-Aasiassa, he olisivat saattaneet kokea samanlaisen ennakkoluulojen hälvenemisen kuin rohjetessaan jalkautua Itä-Helsinkiin, ja saaneet paljon paremmat perusteet kriittisille huomioilleen. Nyt kirjoittajien tietämys islaminuskoisesta maailmasta ei tunnu olevan sen parempaa tai monipuolisempaa kuin Jussi Halla-ahon, ja tämä vie kritiikiltä pohjaa.

Toiseksi, kirjoittajat eivät ole aivan joka suhteessa läpinäkyviä ja reiluja. Kirjasta puuttuu kokonaan anarkistinen ääriajattelu. Tämä kertonee jotain kirjoittajien omasta viiteryhmästä, sillä he eivät ehkä pidä väkivaltaistakaan anarkismia ääriliikkeenä, mutta sen sijaan pitävät ääriajatteluna ”markkinafundamentalismia” ja Naton kannattamista. Se, mitä kirjoittajat tarkoittavat ”markkinafundamentalismilla”, jää erittäin epämääräiseksi ja mielikuvien varaan – kuitenkin he rohkenevat syyttää tätä ”ääriliikettä”, johon maailman hallitsevan eliitin vihjaillaan kuuluvan, köyhyydestä, kurjuudesta, työttömyydestä ja uhoavat myös markkinafundamentalismin olevan kaikkein vaarallisin ääriliike. Kumma, että he eivät sitten ole vaivautuneet perustelemaan näkemyksiään tästä ”vaarallisesta ääriliikkeestä”, vaan käyttävät koko kirjan verran tilaa marginaalisiksi kuvailemiensa äärioikeistolaisten ja uskonnollisten liikkeiden käsittelemiseen. Jos nämä ovat niin marginaalisia ja naurettavia, miksi tuhlata ruutia niihin?

Lienee reilua mainita, etten ole lukenut kirjoittajien aiempaa teosta Kallis köyhyys, jossa he ovat ehkä käsitelleet mainittua ”markkinafundamentalismia”. On myös syytä läpinäkyvyyden vuoksi todeta, että tämän arvostelun kirjoittaja kannattaa länsimaista demokratiaa, avointa yhteiskuntaa ja markkinataloutta, eli ääriliikkeiden suulla ”läntistä hegemonista järjestystä”. Hännisen veljeksillä taas tuntuu olevan toinen jalka länsimaisen avoimen yhteiskunnan kannalla mutta toinen jalka vastarinta-anarkiassa. Tämän asemoitumisen suhteen minulla ei ole sinänsä mitään moitittavaa, sillä veljekset eivät yritä olla asian suhteen epärehellisiä. Itse näen ääriliikkeet ennen kaikkea – Karl Popperin sanoin – avoimen yhteiskunnan vihollisina. Voi siis olla mahdollista, että ääriajattelu pääsee toisinaan valtavirran asemaan, joskin tästä on perinteisesti ollut tuhoisat seuraukset sekä kyseiselle yhteiskunnalle että sen naapurimaille. Tämän päivän Euroopassa Popper on edelleen ja jälleen ajankohtainen ääriajattelun kriitikko.

Esimerkkitapauksista

Kaikkia esimerkkitapauksia eivät Hänniset ole käsitelleet aivan objektiivisesti. Kirjoittajat antavat ymmärtää, että Ruotsissa tapahtuneen maahanmuuttajataustaisten teinipoikien tekemän murhateon taustalla olisi ollut homofobia, mutta eivät kyseenalaista sitä, miksi ja miten kyseisen rikoksen ruotsalainen aikuinen uhri hankkiutui yhteyteen hänet tappaneiden alaikäisten muslimipoikien kanssa, tai että tässä olisi ollut jotain väärää. Tämä siitä huolimatta, että kirjoittajat useassa paikassa kirjassa tuomitsevat minkäänlaisen aasinsillan implikoinnin homouden ja pedofilian välillä. Ei kai kuitenkaan ole niin, että homous vapauttaa automaattisesti edesvastuusta ja tekojen seurauksista? Kirjoittajat kutsuvat kyseisen rikoksen uhria tuttavallisesti etunimellä, mikä antaa vaikutelman poikkeuksellisen vahvasta samaistumisesta uhriin eikä siten vakuuta lukijaa tapauksen tarkastelun objektiivisuudesta.

Kirjoittajat käsittelevät varsin ansiokkaasti naisten kohtaamaa perheväkivaltaa, mutta eivät kovin selvästi tuo esille sitä, että kunniamurha ei ole kunniallinen myöskään islamin perinteessä. Murha on murha ja perheväkivalta on perheväkivaltaa, eikä niissä ole mitään kunniallista, oli tekijän tai uhrin uskonto mikä hyvänsä. Mustasukkaisuudesta tai kontrollin halusta tapahtuvaa väkivaltaa ei ole syytä mystifioida kunnian käsitteellä, tai muuten vain vahvistetaan rikollisten väärää oikeudentuntoa. On myös syytä muistaa, että naiseus ei automaattisesti tee perheväkivallan osapuolesta uhria. Myös naiset syyllistyvät törkeisiin tekoihin – Suomessa ja muualla. Tunnen henkilökohtaisesti ”monikulttuurisissa” perheriidoissa ja niitä seuranneissa oikeusjutuissa epäoikeudenmukaisesti kohdeltuja miehiä, sekä suomalaisia että maahanmuuttajataustaisia. On hyvä, että kirjoittajien raportoimassa esimerkkitapauksessa anopin rooli väkivallan ”takapiruna” tuli esille.

Odottamatonta itsesensuuria?

Verrattuna siihen, millä raivolla kirjoittajat ovat hyökänneet kristinuskoa ja islamia vastaan – välillä alatyylisesti – ja millä tarmolla he ovat puolustaneet seksuaalivähemmistöjen oikeuksia, kiinnittyy huomio siihen, kuinka kesysti ja melkein sympaattisesti kirjoittajat ovat loppujen lopuksi käsitelleet ns. maahanmuuttokriittistä oikeistoa, mm. Timo Soinia ja Halla-ahoa, sekä myös ”antifasisteiksi” itseään kutsuvien Venäjän ystävien näkyvintä nimeä Bäckmania.

Kirjassa on herkullinen kuvaus Bäckmanin ystävyydestä suomalaisen mutta Viroon oman nuorisokaaderinsa perustaneen kansallissosialistin Risto Teinosen kanssa, mutta muuten kirjoittajat tuntuvat antavan ansaitsematonta ymmärrystä Bäckmanin taistelulle ”suomalaista russofobiaa” vastaan. Mihin unohtui sen asian kriittinen tarkastelu, että Safkan ”antifasismi” ei juuri vastaa Antifan ja muiden perinteisten fasisminvastaisten järjestöjen ideologiaa, vaan muistuttaa pikemminkin venäläistä fasismia: siis fasismia, joka on Saksan sijaan vain kallellaan Venäjään päin. Niin ikään kirjasta on unohdettu se, että venäläismieliset fasistit ja muut ääriajattelijat harjoittavat konkreettista etniseen ryhmään perustuvaa nettiterroria, pelottelua, kiihotusta ja kiusantekoa mm. virolaisia, latvialaisia, georgialaisia ja tšetšeenejä vastaan. Myös Ukrainan Suomen-edustustoa vastaan tehtiin lehtitietojen mukaan sabotaasi-isku ”antifasistien” nimissä.

Kirjassa ei ole haastateltu oikeita venäläisiä antifasisteja, jotka olisivat voineet kertoa, ettei Bäckmanin ja kumppanien venäläinen taustaorganisaatio Naši suinkaan edusta ”oikeaa” antifasismia. Sen sijaan se edustaa aggressiivista isovenäläistä nationalismia: aatetta, johon liittyvät ajatukset kansallisesta johtajasta, vahvasta valtiosta ja keskusjohdosta, yhteiskunnan ja elinkeinoelämän kontrollista (joka antoi Mussolinille ajatuksen yhteen sidotusta vitsakimpusta, fascis), propagandataistelusta, käskyjen noudattamisesta ja niin edelleen. Länsimaissa tällaiselle ideologialle on jo vanha nimi: fasismi. Jos fasismin noususta ollaan huolissaan, kuten syytä ehkä olisi, Viro ei varmastikaan ole se maa, jota meidän on syytä pelätä.

Miksi kirjoittajat ovat rohkean alun jälkeen jättäneet niin paljon sanomatta, tai sanoneet niin valikoivasti? Miksi uskontoja on läimitty alatyylisillä vihjauksilla, mutta varsinaisia ääriliikkeitä käsitelty silkkihansikkain? Ehkä kirjoittajat pelkäävät, aivan kuten eräät kirjassaan nimettöminä pysyttelevät lähteensä. He pelkäävät, että ääriliikkeet hyökkäävät heitä vastaan organisoidun kiusanteon, terrorin ja tutkintapyyntöjen keinoin. Jos näin on asia, ääriliikkeet Suomessa ovat jo nykyisellään vaarallisempia kuin Hännisen veljesten kirja uskaltaa olettaa.

Lisätietoja:
Johan Bäckman (Liberalismi.net)
Juha Molari (Liberalismi.net)
Suomen Työväenpuolue (Liberalismi.net)
Antifasismi (Liberalismi.net)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s