Britannia ja Saksa tukivat toisiaan I maailmansodassa

Britannia osti Saksalta kiikareita sotavoimilleen, Saksa Britannialta kumia. Saksa maksoi rojalteja Britanniaan jokaisesta valmistamastaan konekivääristä. Ennen sota oli enemmän vain valtioiden, ei yhteiskuntien juttu ja herrasmiehet ja kansantaloudet jatkoivat yhteistyötään siitä huolimatta.

Ilmiölle on mahdollista keksiä monia muitakin selityksiä, seuraavassa eräitä.

Britannia hyötyi liittolaistensa kustannuksella?

Kauppa ei muuttanut sodan lopputulosta, mutta jos se vahvisti Britanniaa ja Saksaa, sodan päättyessä nämä olivat paremmassa kunnossa ja liittolaiset ehkä huonommassa kunnossa kuin jos kauppaa ei olisi käyty.

Toisaalta voi olla niinkin, että tehtailijat ajoivat omia etujaan kuten rauhankin aikana eivätkä piitanneet hallitusten eduista.

Oliko tuollainen vienti edes alistettu korkean tason päättäjille? Jos oli, oliko näiden tärkeämpää miellyttää sidosryhmiään kuin pyrkiä haittaamaan vihollista, päätöksenhän tekevät itsekkäät virkamiehet tai poliitikot, eivät mitkään valtion etua ajavat enkelit. Saksan talous oli kyllä melko säänneltyä jo ennen I maailmansotaa.

On myös väitetty, että koko sota olisi vain pankkiirien keino saada valtiot velkaantumaan, jotta veronmaksajat voitaisiin panna maksamaan korkoja pankkiireille. Toki jotkut pankkiirit saattavat suosia sotia tällaisista syistä, ja useimmat liikemiehet ja muut kansalaiset piittaavat enemmän omasta hyödystään kuin valtionsa edusta, mutta mitään hallitustason salaliittoa aiheesta ei tarvita ilmiön selittämiseksi.

Niinkin voi olla, että kumpikin maa aliarvioi toisen tai yliarvioi omat hyödyt kauppasuhteiden jatkumisesta. Tai sitten maat arvioivat, että kauppa ei ole nollasummapeliä edes sodan aikana. Kolmas vaihtoehto on, että päätöksentekijät ajattelivat enemmän omaa kuin maansa etua. Vaihtoivathan USA ja Neuvostoliitto vankejakin myös kylmän sodan aikana.

Lisätietoja / Marginalistinen vallankumous

  • Artikkeli perustuu maailman luetuimman talousblogin Marginal Revolution tähän artikkeliin kommentteineen.
  • Marginalistinen vallankumous oli 1800-luvun lopulla tapahtunut taloustieteen suuri edistysaskel, jossa mm. hyödykkeiden kysynnän ja sitä kautta hintojen ymmärrettiin tapahtuvan rajahyödyn (marginal utility) perusteella. Ratkaisevaa ei ole se, kuinka monen tuhannen euron arvoisia kynäni ovat minulle, vaan sillä, että yksi lisäkynä olisi enää vain euron arvoinen, siksi en osta enempää kyniä ellei hinta laske sitäkin alemmaksi. Vastaavasti tarjontapuolella hintapyyntöihin vaikuttaa rajakustannus: seuraavan kappaleen valmistamisen kustannukset, mikä selittää esimerkiksi sähkön hinnan painumisen lähelle nollaa kesäöinä. Se ei kata voimaloiden kiinteitä kustannuksia, jotka puolestaan rahastetaan talvipäivinä – ellei se onnistu, uusia voimaloita ei enää rakenneta ennen kuin keskihinta nousee kattamaan kiinteätkin kustannukset.

    Itävaltalaiset taloustieteilijät kuten Carl Menger olivat tässä keskeisessä roolissa. Heidän perillisiään ovat niin vallitseva ”uusklassinen taloustiede” kuin ”uusitävaltalaiset” ja jopa ”keynesiläiset”. Marxin pahimpiä virheitä oli, että hän ei vielä voinut tuntea rajahyödyn käsitettä eikä siksi ymmärtää, että työn arvo ja palkkataso määräytyvät rajahyödyn kautta, joten voitot yleensä syntyvät ilman riistoa. Vain yrittäjyyttä tai työllistämistä sääntelyllä tai mafialla rajoitettaessa saadaan aikaan ansiottomia ylivoittoja ylihinnan tai alipalkkauksen avulla. Mafian toiminta perustuukin juuri tähän, tavallaan verottajienkin.

  • Vastaa

    Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

    WordPress.com-logo

    Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

    Twitter-kuva

    Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

    Facebook-kuva

    Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

    Google+ photo

    Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

    Muodostetaan yhteyttä palveluun %s