Turkin pääministerin kamppailu korruptiotutkimuksia vastaan vaikuttaa niin läpinäkyvältä, että on pakko kysyä: 1) Voiko väitteessä Gülenin kannattajien vallankaappaushankkeesta soluttautumisineen olla mitään perää tai edes katu-uskottavuutta? ja 2) Onko Erdoğan kyllin vahva pysyäkseen vallassa vai menettänyt järkensä? Ulkopolitiikkansakin Erdoğan on pilannut

Väistämättä mieleen tulevat Erdoğanin edeltäjä 1950-luvulta, Menderes, tai eräiden arabimaiden diktaattorit ja Thaimaan entinen pääministeri, jotka kansansuosiostaan huolimatta menettivät median ja armeijan tuen.

Erdoğanin valtakausi alkoi ulkopoliittisilla katastrofeilla. Turkin asema Kyproksella heikkeni ilman EU-jäsenyyttä, jonka eteen aluksi uhrattiin paljon. Turkki vetäytyi viime hetkellä Irakin sodasta ja menetti perinteisesti läheiset Yhdysvaltain-suhteensa saavuttamatta sitä kunnioitusta kurdien parissa ja vaikutusvaltaa uudessa Irakissa, joka olisi häämöttänyt Mosulin valtauksen myötä. Turkki vaaransi myös Israelin-suhteensa intoilemalla Gazan saarrosta ja lopulta ryhtyi tukemaan Syyrian kansannousua varmistamatta, että sen ansiosta ystävällismieliset voimat nousisivat valtaan Damaskoksessa. Aktiivisempi rooli armeijalle Irakissa ja Syyriassa olisi voinut tehdä Turkista alueellisen suurvallan, mutta siihen Erdoğanin (toisin kuin 1970-luvun edeltäjänsä Ecevitin) kantti ei riittänyt. Armeija turhautui, mitä edelleen kärjistivät politisoidut oikeudenkäynnit väitettyä vallankaappaushanketta vastaan (Erdoğan on nähnyt salaliittoja muuallakin kuin islamistien parissa). Ja nyt Erdoğan vieraannutti itsestään poliisivoimat.

Erdoğanin jatkuvat ulkopoliittiset epäonnistumiset annettiin anteeksi, koska hänen onnistui talouspoliittisen menestyksen turvin vaikuttaa sisäpoliittisesti vakauttavalta voimalta. Ensi kertaa Turkin demokratian historiassa valtapuolue voitti useammat peräkkäiset vaalit. Ei kuitenkaan ole Erdoğanin ansiota, että Turkin korkea äänikynnys ja oikeisto-opposition (DYP, AnaP, MHP) hajaannus tuottivat AK-puolueelle vähemmistön kannatuksella turvallisen enemmistön.

Turkin eväät on syöty loppuun. Arabikevät näyttäisikin jatkuvan vastoin monien odotuksia Iranin, Venäjän ja Keski-Aasian maiden sijasta Turkissa. Siitä on iloa myös kreikkalaisille ja muille Euroopan islamofobeille, jotka kaipaavat jo tuoreita verukkeita Turkin pitämiseksi EU:n ulkopuolella. Erdoğan olisi voinut näyttää hyvää esimerkkiä vetäytymällä politiikasta ajoissa ja tyylikkäästi, mutta nyt hänen traagiseksi perinnökseen näyttää jäävän korruptioepäilyillä tahrattu maine ja poltetut sillat joka suunnalla. Turkin politiikka on pian jälleenrakennettava ja siinä Atatürkin kemalistinen perintö painaa edelleenkin arvokkaampana kuin maltillinen islamismi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että vasemmistolainen CHP olisi yhtään kypsempi AK:n seuraajaksi. Onko jälleen aika puoluepoliittiselle uudelleen järjestäytymiselle, kuten sotilaskaappauksen jäljiltä 30 vuotta sitten?

Sääli, että samanaikaisesti kuin Turkki on lankeamassa omaan ansaansa, Kreikka ja kreikkalainen Etelä-Kypros ovat EU-historiansa heikoimmassa asemassa (mikä olisi vihdoin mahdollistanut puoli vuosisataa ratkaisuaan odottaneen Kyproksen konfliktin purkamisen tunnustamalla saarivaltion tosiasiallinen kahtiajako), Syyrian Baath-diktatuuri (joka 1960-luvulta 1990-luvun loppuun saakka oli turkkilaisten terroristijärjestöjen tärkein suojelija) olisi vararikossa, aiemmat hyvät Israelin-suhteet olisivat avanneet tilaisuuden sovittelijan roolille Palestiinan kysymyksessä, Iranin oppositio sekä Georgian länsimieliset voimat tukeutuisivat mielellään Turkkiin ja Turkilta olisi tarvittu voimakasta panostusta koko Euroopan, Venäjän, Keski-Aasian, Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan kehitykseen. Ketju on kuitenkin yhtä heikko kuin sen heikoin lenkki.

Linkkejä
Turkki (Liberalismi.net, mm. linkkejä korruptiouutisiin)