NATOn nihkeys reagoida herättää epäilyjä, että se ei puolustaisi jäsenmaitaankaan. Toisaalta perustamisesta (1949) asti sen suoja on ollut riittävä. Kolmesti jäsenmaa (aina Turkki) on kokenut itsensä uhatuksi (4. artikla) ja kahdesti sinne on tuotu Patriot-ohjustorjunta (Irakin 2003 ja Syyrian 2012 vuoksi). Jos jäsenmaa joutuisi hyökkäyksen kohteeksi (5. artikla), reaktio olisi varmasti paljon väkevämpi, koska NATOn uskottavuuden menetys maksaisi jäsenmaille loputtomasti miljardeja lisävarustelutarpeina.

Kävipä Krimin sodassa huonosti tai huonommin, ilman hyviä opetuksia ja sankaruutta eivät ukrainalaiset joudu luovuttamaan. Sen varmisti ukrainalaistukikohdan komentaja, jonka yksikkö marssi aseettomana mutta laulaen ja lippua kantaen kohti miehittäjiä. TV-kameroiden edessä komentaja esiintyi sotilaallisen arvovaltaisesti ja rauhallisesti, silmin nähden pelokkaiden venäläisten uhatessa ampua. Lopulta kävi kuten venäläisten kanssa usein: sotilaat pyysivät ukrainalaisia ystävällisesti pysähtymään ja soittivat esimiehelleen kysyäkseen ohjeita, joita odotellessa ukrainalaiset (ja venäläiset?) alkoivat pelata jalkapalloa. Ukraina sai tällä tempauksellaan informaatiosodassa erävoiton ja lähes täydet tyylipisteet – puuttui vain, että venäläisvartiosto olisi antautunut. Liikuttava yksityiskohta oli ukrainalaissotilaan huudahdus: ”Amerikka on puolellamme!” Ja se näytti hämmentävän venäläisiä.

Myös kukkia, ilmapalloja ja eväitä tukikohtiin kantaneet paikalliset naiset lapsineen ovat tehneet hyvää työtä. Päivä päivältä Putinin tulee yhä vaikeammaksi määrätä tuntemattomia joukkojaan valtaamaan ukrainalaispesäkkeet ja estämään veljeilyä verenhimoisten fasistien kanssa. Jo Prahassa aikoinaan neuvostosotilaat demoralisoituivat nopeasti ja alkoivat kyseenalaistaa virallista propagandaa. Kotiin palattuaan moni miehittäjä heittäytyi pasifistiksi, allekirjoitti Helsinki-vetoomuksia ja levitti samizdat-kirjallisuutta. Tälläkin kertaa on luultavaa, että valtaosa venäläisistä alkaa epäillä veljeskansan härnäämisen mielekkyyttä. Jopa Tshetshenian ensimmäisessä sodassa joulukuussa 1994, huolimatta kaukasialaisten ja muslimien perinteisestä imagosta Venäjällä, armeija näytti hetken aikaa karkaavan sodanjohdon käsistä. Putinin haluttomuus tunnustaa avoimesti Venäjän armeijan toimet Krimillä voi sekin aiheuttaa levottomuutta niissä piireissä, jotka eivät näkisi avoimuudessa mitään ongelmaa ja joita alkaa epäilyttää, aikooko Putin poliitikon lailla hylätä sotilaat vieraalle maaperälle, perääntyä ja tarvittaessa sanoutua heistä irti. Tikarinpistokompleksi tunnetaan Venäjänkin armeijassa.

Suomen lehdistössä (mm. eilisissä Ilta-Sanomissa) on rohjettu tehdä jotain, mikä olisi ollut aiemmin majesteettirikos: kysyä onko Putin järjissään ja kuinka pitkään häntä täytyy vielä sietää. Kovin kaukaisilta tuntuvat ne ajat, jolloin tiikerinpainiin ja puolialastomiin kuviin suhtauduttiin hämmentyneen kunnioittavasti, koska Venäjän johtaja nähtiin nuorekkaana ja voimakkaana. Tavanomainen pitkäaikaisten valtionpäämiesten virkaikäraja on runsaat 14 vuotta, eikä Putinin myytti kestänyt yhtään pidempään.

NATO ei oikeasti puolustaisi jäsenmaataan?

Olen myös kuullut muilta tahoilta kummastusta Sutelan esiintymisistä. Lisäksi on huomautettu, että Ruotsin pääministeri esiintyi häpeällisesti ja että Spiegel on suorastaan kammottavaa luettavaa. Kaikki mitä Kerryn esiintyminen Kiovassa saattoi voittaa, menetetään Obaman vaimeuden ja eurooppalaisluopioiden myötä. Sanoivat NATOn säännöt mitä tahansa, epäilen suuresti, mahtaako Putin tosiaan uskoa Saksan, Kreikan ja kaikkien muiden jäsenmaiden tosiaan lähettävän sotilaitaan Narvaan tai Väinälinnaan. Kun tätä NATO-sitoumusta voidaan perustellusti epäillä kuolleeksi kirjaimeksi, Venäjällä kasvaa kiusaus tavalla tai toisella kokeilla sitä käytännössä.

Oletetaanpa, että Venäjä yllättäen miehittäisi jonkin NATO-maan aluetta – mahdollisesti sellaisia kiisteltyjä rajaseutuja, joita rajasopimukset eivät vielä kata tai joissa asuu muutama provokaattori (heillehän voidaan luvata uusi ylellinen koti Sotshissa tai Krimillä). Venäjän kannattaisi tehdä se koeluonteisesti, koska mitä sillä olisi hävittävänään?

Jos NATO ryhdistäytyisi, Venäjä voisi todeta tempauksen inhimilliseksi erehdykseksi (niin kuin syksyllä 1981 Ruotsissa karille ajaneen sukellusveneen kohdalla) tai kaltoin kohdellun paikallisen venäläisväestön epätoivoiseksi ylilyönniksi, eikä testistä koituisi mitään vakavia seuraamuksia. Jos NATO kuitenkin empisi edes hetken aikaa, se riittäisi rajamaille näytöksi siitä, etteivät ne voi luottaa NATOon. Putin voisi jäädä historiaan miehenä, joka puhkaisi NATOn kuplan. Jos skenaario vaikuttaa vähänkään uskottavalta, siihen olisi syytä varautua – mutta miten? NATO pysyy koossa uskon varassa, mutta milloin sitä uskoa on viimeksi koeteltu? Saksa saattaisi hyvinkin olla jo nyt kypsä NATOn hajoittamiselle ja korvaamiselle kahdenvälisillä pakteilla.

Vai puolustaisiko sittenkin?

Toisaalta Venäjä ei ole koskaan rohjennut hyökätä NATOa vastaan suoraan. Nato perustettiin 1949. Viron pronssipatsasoperaatio oli ehkä selvin NATOn koettelu, ja siinä Viro itse asiassa pärjäsi hyvin. Smolenskin lentoturmasta ei kukaan jäänyt savuavan aseen kanssa kiinni.

Sen sijaan Venäjä on toistuvasti – esimerkiksi Georgiassa, Syyriassa, Ukrainassa ja Moldovassa – menestyksellisesti koetellut NATOn ulkopuolella olevan turvallisuusstruktuurin kuplaa ja puhkonut sen perinpohjaisesti.

Jokaiselle Väli-Euroopan maalle tulisi olla tähän mennessä selvää, ettei NATOn ulkopuolella tule olemaan sitä vähäistäkään tukea, jonka NATOn jäsenenä voi saada – vähintäänkin omaamalla suoran linjan tiedottaa omaa asiaansa länsimaisten pääkaupunkien ytimiin, mikä oli Virolle todella tärkeää pronssiöiden aikana.

Tähän asti NATOn uhka on riittänyt

NATOssa vastatoimet olisivat voimakkaampia kuin sen ulkopuolella, usein sotilaallisia. Kolmesti aiemmin on vedottu NATOn 4. artiklaan. Vetoaja on aina ollut Turkki. Kahdesti seurauksena on ollut Patriot-ohjustorjunnan tuominen alueelle: 2003 Irakin ja 2012 Syyrian vuoksi.

Tämä 4. artikla tarkoittaa, että joku kokee olevansa uhattu. 5. artikla tarkoittaisi joutumista hyökkäyksen kohteeksi, ja reaktiot siihen olisivat vieläkin voimakkaampia, sillä uskottavuuden menettäminen maksaisi NATO-maille hirvittävän paljon: tarvittaisiin miljardeja ja miljardeja asevarusteluun tuottamaan yhtä suuri pelote kuin NATOn 5. artikla tuottaa – tai edes 4.

Naton 5. artiklaan on vedottu vain kerran

Ainoan kerran 5. artiklaan on voitu vedota 9/11:n seurauksena (2001), muutaman terroristin suorittaman WTC-iskun seurauksena, ja vetoomuksen pääsyy oli poliittinen.

Kravun kääntöpiirin eteläpuolella oleviin jäsenmaiden territorioihin kuten Falklandiin ei 5. artikla päde (6. artikla). Siis kun Argentiina kyllä hyökkäsi Britannian Falklandin saarille vuonna 1982 vastoin asukkaiden tahtoa, Britannia ei voinut pyytää NATOn apua vaan voitti yksin. Se sai silti logistiikka- ja tiedusteluapua Yhdysvalloilta.

Vuonna 2008 NATO antoi Ukrainalle lupauksen NATOn täysjäsenyydestä, mutta 2010 valittu Janukovitsh torjui jäsenyyden. Nyt jäsenyys on taas ajankohtainen.

Jos Obama olisi Reagan?

Jos Obama olisi Ronald Reagan, Ukraina ilmoittaisi Natolle joutuneensa tunnistamattomien joukkojen aggression uhriksi.

Ukraina ja NATO solmivat YYA-sopimuksen, joka astuu voimaan välittömästi.

USS George HW Bush kaikkine oheispurkkeineen lähtisi Mustallemerelle, suuntana Krim samalla kun NATO lennättää kaikki liikenevät joukkonsa eteläisen Ukrainan, Romanian ja Pohjois-Turkin tukikohtiin operatiiviseen valmiuteen. Muualla lähellä Venäjää nostetaan valmiutta kaiken varalta, muttei tehdä mitään liian provosoivaa.

Ennen laivasto-osaston saapumista Putinille lähetetään Ukrainan nimissä uhkavaatimus, että vetää 24 tunnin kuluessa kaikki joukkonsa Krimiltä, paitsi ne jotka laillisesti tukikohdissa. Jos Moskovalla taas ei käskyvaltaa joukkoihin, ne tullaan tuhoamaan ja sen jälkeen eloonjääneet lähettämään terroristisina ”vihollistaistelijoina” Guantanamoon jatkoprosessointia varten. Mikäli tunnuksettomat osoittautuvat Venäjän armeijan vakituisen väen jäseniksi, heihin tullaan soveltamaan vanhaa Geneven sopimuksen säännöstöä ”tunnustuksettomista sotilaista” ja tuomitsemaan kuolemaan.

Mikä olisi Putinin reaktio tuossa tapauksessa?

Kiltissä tapauksessa tunnuksettomat pakenisivat Venäjälle. Putin ilmoittaisi NATOn suunnittelevan hyökkäystä Venäjälle, Abhaasiaan ja Etelä-Ossetiaan. Putin toisi vahvasti joukkoja rajalleen ja julistaisi kansalleen Venäjän armeijan olevan niin vahva, ettei NATO uskalla hyökätä. Putin uhittelisi, miten upottaa NATOn laivaston Mustaanmereen ja lannoittaa NATOn joukoilla Ukrainan arot, jos nämä yrittävät loukata Venäjän koskemattomuutta. Jälkeenpäin hän sitten selittäisi, miten NATOlta meni pupu pöksyyn ja Venäjä osoitti jälleen olevansa NATOa kovempi – kuten Georgiassa 2008. Ehkä jotkut Venäjän provokaattorit ampuisivat Ukrainen puolelta ja ”Venäjä ajaisi nämä takaisin” kutsuen heitä NATOn tunnustuksettomiksi taistelijoiksi. Tosin provokaattorit pitäisi salaa evakuoida Venäjälle jälkeenpäin – tai tappaa.

Krim olisi pelastettu. Maailmantaloudelle tämä tulisi kalliiksi. Aivan erityisen kalliiksi se tulisi Venäjän taloudelle. Ukraina liittyisi NATOon. Putinin asema vähintäänkin horjuisi. Putinin uhitteluista kerrottaisiin loputtomasti vitsejä ainakin suurkaupungeissa.

Toisaalta Ukraina saisi joka tapauksessa tehdä symbolisia eleitä ukrainanvenäläisten ymmärrettävien huolten eliminoimiseksi. Heidän tulisi saada kokea olevansa tasavertaisia muiden ukrainalaisten kanssa. Edes heidän pikkuruinen mielenosoittajavähemmistönsä ei ole halunnut eroa Ukrainasta.

Linkkejä
Onko Venäjän interventiossa Krimille kyse hätiköidystä ja impulsiivisesta reaktiosta? (Vapaasana.net 4.3.2014)
Venäjän propaganda ennustaa sen operaatioita (Vapaasana.net 4.3.2014)
Ukraina (Liberalismi.net)
Nato (Liberalismi.net)