Vaikka valtio saa 0 %:n korolla lainaa, sen ei kannata investoida alle 12 %:n vuosituotolla, koska investointi syrjäyttää yksityisiä investointeja, joiden marginaalituotto on keskimäärin 12 %. Jos verotulot lasketaan hyötyihin, raja on 72 %:n vuosituotto ja kerrannaiskertoimella 3 peräti 772 % plus arviointivirhe. Professori Brad DeLong vastasi, että paremmassa maailmassa tuo raja olisi 1,5 %: ihmiset tinkisivät kulutuksestaan niin paljon, että säästöstä riittäisi jokaiseen kohteeseen, joka tuottaa yli 1,5 %. Yhteisöveron, pääomatuloveron ja perintöveron poistaminen laskisi tuota 12-772 %:n rajaa, valtion investoinnit nostaisivat entisestään. Sama koskee valtionyhtiöitä, koulutusta, terveydenhoitoa, ympäristöhankkeita ym.

Äärivasemmisto ja eräät muutkin vaativat valtiota investoimaan melkein mihin tahansa, kun ”laina ei nyt maksa mitään”. Riittäisi kohde, joka maksaisi itsensä ilman korkoja, koska valtio saa lainaa ilman korkoja.

Kun valtio investoi johonkin, se sitoo työvoimaa ja reaalipääomaa, vaikkapa rakennuskoneita, välituotteita ja tarvikkeita. Niitä on vain rajallinen määrä, joten niitä ei silloin voida käyttää yksityisiin investointeihin.

Nyt tekemättä jäävät yksityiset investoinnit tuottavat keskimäärin 12 %. Tämä on Stern Schoolin tutkimuksen mediaanitulos (s. 54), mutta luku on ollut suunnilleen sama vuosikymmeniä, isompiakin on esitetty, professori Tyler Cowen kirjoittaa. Valtion investointi siis estäisi vastaavan suuruisen määrän tällaisia investointeja. Sen siis pitäisi tuottaa yli 12 %, jotta sijoitus olisi järkevä. Muuten työvoima ja reaalipääomat siirtyvät tuollaisista vähemmän tuottaviin valtioiden investointeihin.

Valtion investoinnit siis yleensä heikentävät talouskasvua pahasti korvaamalla tuottavampia yksityisiä investointeja. Ilman 2300 prosentin talouskasvua 1860-2009 joutuisimme nyt leikkaamaan 96 % valtion menoista, mm. kaikki tulonsiirrot, terveydenhoidon ja koulutuksen, ja silti olisimme 96 % köyhempiä. Valtion roolin, sosiaaliturvan, veroasteen ja työmarkkinoiden sääntelyn kasvettua talouskasvu onkin hiipunut lähellä nollaa ja työttömyys on melkein kymmenkertaistunut 1950-luvulta.

Verot pitää laskea mukaan kustannuksiin – tai rajaksi 124 % tai 772 % plus arviointivirheet

Valtio usein arvioi hankkeet ilman arvonlisäveroa tai muita veroja. Etenkin poliitikot ja lobbarit laskevat erilaisten tukien ja hankkeiden hyödyt näin. Tämä johtaa pahasti harhaan.

Jos firman satasen hankkeesta menee 50 euroa palkkojen ym. veroihin ja sivukuluihin ja arvonlisäveroon ja silti tuotto on 12 %, vasemmistopoliitikko laskee, että valtion hankkeena menot olisivat vain 50 euroa ja tuotto siis 112 – 50 = 62 euroa, 124 %. Tietenkin oikeasti hyödyt ja haitat ovat samat riippumatta siitä, kenen nimi kyltin takana lukee.

Valtion hankkeiden kannattavuus tulee siis laskea siten, että tuotossa eivät ole mukana verot ja niistä vähennetään kierretyt verot – esimerkiksi valtion omissa toimissa usein jää arvonlisävero maksamatta lakisyistä. Työntekijöiden kulutuksellaan ”tuottamia” hyötyjä ei pidä laskea, koska siihenkin käytetyt resurssit ovat pois investointikäytöstä eli ehkä pahasta, etenkin kun firmojen 12 prosentissa ei tuollaisia ”hyötyjä” ole mukana.

Jos lasketaan vielä kerrannaisvaikutuksia vaikkapa kertoimella 3, tuossa esimerkissä saataisiin vasemmistolaskelmalla tuloiksi 336 euroa menojen ollessa 50 euroa, siis tuotto 336/50 = 772 %, kun se firma laskee tuotoksi yhä saman 12 %.

Valtion yhtiöt, investoinnit, tuet ja hankkeet, joiden tuotoksi vasemmistolaiset laskevat 772 % plus yliarvioidut hyödyt ja aliarvioidut haitat, siis syrjäyttävät yksityisiä hankkeita, joilla on täsmälleen samat vaikutukset. Valtion investointikynnyksen pitää siis olla 772 % plus arviointivirhe, esimerkiksi 1500 %. Vasemmistolainen arvioi sen menon esimerkiksi puoleen ja tulot yläkanttiin.

Jos vaikka äärilamassa käytetyistä resursseista puolet ei olisi muuten tullut käytetyks ja oikea kynnysarvo veroineen olisi siksi vain 6 % eikä 12 %, verottoman laskutavan tulot olisivat 106 – 50 = 56 ja tuotto 56/50 = 112 % eikä 124 %, siis melkein sama. Kertoimella 3 tulos olisi jo 318/50 = 726 %.

Käytetty arvio, että palkansaajat verot ym., sivukulut, arvonlisävero jne. olisivat 50 % yrityksen arvonlisästä, on erittäin karkea. Tulos on silti oikeansuuntainen: kynnys moninkertaistuisi. Laskelma riippuu siitäkin, kuinka pitkään investointi tuottaa ja miten suuria vuosittaiset menot ovat suhteessa alkumenoihin. Ääritapauksessa eli äärettömän kauan tuottavassa investoinnissa nollalisämenoilla lukema olisikin vain 24 % (eikä 124 %) tai kertoimella kolme 72 %, todellisuudessa näiden ja 726 prosentin väliltä, plus arviointivirheet.

Alle 12 % tuottavat valtionyhtiöt myyntiin

Samasta syystä valtion kannattaa omistaa vain yhtiöitä, joiden tuotto on yli 12 % käytettyjen resurssien arvosta, esimerkiksi siitä, mitä valtio saisi myydessään yhtiön.

Alla käsitellyistä syistä tarkka luku voi olla muutakin kuin juuri 12 %. Sama koskee lukuja 124 % ja 726 %. Valtiolle rajan varmaan pitäisi olla korkeampi, koska valtionyhtiöt ja valtion investoinnit tuottavat korruptiota ja nepotismia ja niiden omistaminen hajottaa demokraattisen päätöksenteon fokusta tehottomasti.

Oikeasti valtion kohteet eivät tuota edes väitettyä

Paperilla valtion investointikohteen tuoton pitäisi olle vielä hyvin paljon enemmän kuin tuo 12 %, koska valtion investoinnit usein maksavat moninkertaisesti suunniteltuun nähden ja tulos on paljon huonompi. Esimerkiksi Länsimetrossa hinta nousi valtavasti ja toteutus lykkäytyi vuosia, mikä aiheutti monia ongelmia. Silti tuloksena ovatkin suunniteltua lyhyemmät metrojunat ilman automatisointia, jo nyt Helsingissä, vaikka Länsimetron aloitus on taas lykkääntynyt. Silti Länsimetro ei ole läheskään pahimmasta päästä valtion investointeja.

Elvytysvaikutuksen vuoksi alle 12 % riittääkin?

Joskus väitetään, että valtion investoinnit eivät syrjäyttäisikään yksityisiä investointeja vaan käyttäisivät vain niitä koneita, tarvikkeita, välituotteita ja työntekijöitä, jotka muuten lojuisivat tyhjän panttina. Näin tehokas valtio ei ole, alkuunkaan.

Jo yleisesti hyväksytty NAIRU-teoria kertoo, että rakenteet ratkaisevat sen, mikä prosentti resurssista voi olla käytössä tasapainotilanteessa. Jos prosenttia halutaan alemmaksi, pitää korjata rakenteita, tehostaa markkinoita. Esimerkiksi työvoiman osalta pitäisi leikata sosiaaliturvaa, verotusta ja työllistämistä rajoittavaa sääntelyä, kuten irtisanomissuojaa, jopa asuntorakentamisen rajoituksia ja omistusasumisen tukia, jotta työvoima voisi halutessaan siirtyä työtehtävien perässä. Joskus markkinat tehostuvat itsestään, esimerkiksi netin välityspalveluilla.

Kun suurempi osa resursseista on käytössä, investointia pohtivan yksityisen tahon on vaikeampi löytää työntekijöitä, urakoitsijoita, alihankkijoita, koneita jne. Eikä siinä kaikki: kun niitä lopulta löytää, niistä joutuu maksamaan enemmän, kysynnän ja tarjonnan lain vuoksi. Siksi investointi, joka olisi tuottanut yli tuon 12 %, tuottaakin alle ja jää toteuttamatta.

Lamassa voi joskus olla poikkeustilanne, mutta nyky-Suomessa niin ei ole. Suomi on aina noussut takaiskuista vientivetoisesti, ja kotimarkkinakysynnän lisääminen johtaa palkkojen ja hintojen nousuun ja vientikilpailukyvyn heikkenemiseen. Suomalaiset eivät vieläkään osaa tuottaa yli 200 miljardin edestä tuotteita, joiden hinnoista asiakkaat eivät yhtään välittäisi, vaikka vasemmistoliitto kuinka vaatii, että pitäisi parantaa tuotteita. Harva vasemmistolaisista on niitä johtajanurallaan parantanut, useammat ovat pakkosääntelyillään heikentäneet. Ei ihme, että Uber ei syntynyt Suomessa.

Sano nyt jotain edes äärivasemmistolaista mieliksemme!

OK. Jos Donald Trumpin Yhdysvaltojen kaltainen suuri suljettu talous on taantumassa tai mieluummin lamassa, silloin kotimarkkinoiden rooli on suurempi ja ehkä osa valtion investoinneista lisäisi resurssien käyttöastetta ja päälle tulisi kerroinvaikutus, joka ilmeisesti on kuitenkin pieni. Tällöin vain osa investoinnista sitoisi resursseja olisi pois yksityisistä investoinneista, sanotaan puolet. Koska 12 % x 1/2 = 6 %, tällaisessa tilanteessa valtion kannattaisi investoida kaikkiin kohteisiin, jotka tuottavat yli 6 % plus valtion tyypilliset virhearviot tuottavuudesta.

Nyky-Suomessa raja voisi ehkä olla 10-12 %. Tai enemmän tai vähemmän, koska Sternin tutkimuksessa tuo 12 % oli vain sektorien mediaanitulos ja joissain tutkimuksissa on saatu 15 %. Tuskin läheskään 0 %, saati 0 % plus valtion virhearviot ja korruptio.

Jossain määrin julkiset investoinnit ovat pois yksityisestä kulutuksesta, mutta sitten vastaavasti kerroinvaikutus on pienempi, joten ei sekään tuottane ratkaisevaa muutosta.

Nationalistinen ratkaisu: Kepun investointivaraus?

Onko nationalismi äärivasemmistolaista? Nationalistisesti ajatellen ongelma on jonkin verran pienempi, tuoton menetyksestä osa koituu ulkomaalaisille. Jos kuitenkin halutaan itsekkäästi suosia tehottomia investointeja Suomeen paljon tehokkaampien investointien sijaan, voidaan alentaa pääomatuloveron sijaan yhteisöveroa tai toteuttaa investointivaraus. Tämä pudottaa yksityistä tuottokynnystä jo tulosta tehneiden yritysten osalta mutta investoinnit eivät sentään ole yhtä huonoja kuin valtion.

Sitäkin ratkaisua asiantuntijat pitävät huonona. Esimerkiksi oikeus vähentää investoinnit veroista saa vanhat yritykset investoimaan ja fuusioitumaan liikaa ja muut liian vähän, uusia yrityksiäkin syntyy liian vähän ja investointeja joudutaan myös lykkäämään, kirjoittaa mikrotaloustieteen professori Marko Terviö.

Vattin selvityksen mukaan investointivaraus ehkä voisi hieman lisätä investointeja mutta verotulomenetykset olisivat merkittäviä. Vatt tarkoittanee, että olisi parempi lisätä tehokkaampia investointeja, vaikka sitten vielä vähemmän. Ex-professori Niku Määttäsen mukaan investointivaraus voisi tuottaa verosuunnitteluongelmia ja yhteisöveroale olisi parempi ratkaisu. Professori emeritus Heikki Niskakangas kertoo, että vuonna 1992 investointivarauksesta luovuttiin siksi, että se johti tehottomiin investointeihin, joiden ajoituskin tehtiin vero- eikä liiketalousperustein. Hän tarkoittanee, että kun voittoa tuli, yrityksen piti löytää investointikohde, vaikka kuinka tehoton. Kun olisi hyvä aika investoida, jäätiin odottamaan, että voittoa kertyisi varauksiin tarpeeksi.

Yhteiskunnallinen optimi olisi 1,5 %?

Professori Brad DeLong sanoi, että tuossa 12 % on mukana yksityinen taipumus riskinkarttamiseen ja se pitäisi saada pois tuosta rajasta. Tämä on totta. Koska valtion tasolla riskejä voi hajauttaa enemmän, olisi parempi, että sijoitettaisiin kaikkiin kohteisiin, joiden tuotto on ainakin noin 1,5 %, siis keskimääräisen talouskasvun verran.*

Valitettavasti emme elä sellaisessa maailmassa. Siihen maailmaan päästäisiin ”teoriassa” säätämällä varallisuusveroksi -10,5 %. Siis ”miinus 10,5 %”. Kun kohteen tuotto olisi 1,5 % ja päälle saisi 10,5 % negatiivista varallisuusveroa, yksityishenkilö suostuisi ottamaan riskin ja sijoittamaan kohteeseen, sillä näin hän rikastuisi keskimäärin 12 % vuodessa. Sen pienemmällä tuotollahan ihmiset eivät nytkään investoi vaan mieluummin kuluttavat rahansa heti viinaan, hevosiin ja nai…ihmisiin. Joku investoi vähemmällä kuin 12 % mutta joku vastaavasti ei vähän korkeammallakaan.

Pörssiyhtiöissä voi hajauttaa helpommin, joten niissä ehkä riskilisä on pienempi, matalampikin tuotto riittää. Hajautuneen omistajuutensa vuoksi ne eivät ole yhtä tehokkaita toimijoita kuin keskitetymmin omistetut yhtiöt – harvempihan muuten sijoittaisi jälkimmäisiin. Keskitetyn omistuksen haittapuoli puolestaan on isompi riski, kun omistajan munista on paljon samassa korissa. Nämäkin ongelmat ovat pieniä verrattuna valtioon, joka on niin hajautetusti omistettu, että kukaan veronmaksaja ei ehdi tai pysty vahtimaan rahojensa kohtaloa kunnon omistajan tavoin. Siksi valtio sijoittaa negatiivisen tuoton kohteisiin, kuten siltarumpuihin ei-minnekään tai korruptioon.

Oikeasti tuo varallisuusverokaan ei välttämättä muuttaisi tasapainoa tarpeeksi. Säästäminen kyllä lisääntyisi, kun vähän säästämällä voisi kuluttaa tulevaisuudessa paljon enemmän, mutta ehkä tarvittaisiin paljon 10,5 prosenttia suurempi investointituki, jotta ihmiset säästäisivät tarpeeksi rahaa riittämään kaikkiin kohteisiin, jotka tuottaisivat tuon 1,5 %. Tai 2,5 % ylittävät kohteet ehkä riittäisivät, koska silloin talouskasvukin olisi korkeampaa.

Ihanteellisesti myös ”negatiivinen varallisuusvero” eli investointituki olisi täsmälleen riskilisän suuruinen. Tällöin kaikkein vaarallisimmat investoinnit valtio maksaisi melkein kokonaan. Jokainen ymmärtänee, että tätä olisi niin vaikea valvoa, että se johtaisi tolkuttomaan korruptioon, tehottomuuteen ja rahanmenetyksiin valtion riskihankkeissa. Tätä on valitettavasti kokeiltukin. Valtio on todistetusti surkea riskisijoittaja.

Nykymaailmassa yhteiskunnallinen optimi on tuo 12 % tai sinnepäin

Kunnes tuo -10,5 prosentin varallisuusvero toteutuu, julkiset investoinnit syrjäyttävät 12 % tuottavia yksityisiä investointeja – keskimäärin, mukana on vieläkin korkeampituottoisia ja niitä pörssiyhtiöiden alempituottoisia. Sille edes Brad DeLong ei väittänyt voivansa mitään.

Julkisia investointeja ei siis pidä tehdä nollatuotolla.

*) Miksi yhteiskunnallinen optimi olisi juuri talouskasvun verran?

*) Tutkimusten perusteella rahan vaikutus hyvinvointiin on logaritmista. Siis rahamäärän lisääntyminen x % hyödyttää ihmistä aina saman verran. Jos siis vuoden päästä olen 2 % rikkaampi, minulle on samantekevää, saanko nyt 100 euroa vai silloin 102 euroa. Minun kannattaa siis investoida vain kohteisiin, joiden tuotto on vähintään 2 %. Tästä syystä juuri talouskasvu on keskivertoihmiselle oikea investoinnin raja.

Tai oikea ja oikea – järkevä ihminen lisää siihen riskilisän ja typerä myös myopiansa (lyhytjänteisyytensä) vaatimukset. Riskilisä tarkoittaa, että miljoona euroa omistava järkevä ihminen ei pelaa peliä, jossa voitto on miljoona euroa ja tappio 900 000 euroa, koska 100 000 euron ja miljoonan euron vaikutukset hyvinvointiin ovat aivan eri luokkaa, miljoonan tai kahden euron välisen eron selvästi pienemmät (varallisuuskertoimet 10 ja 2). Järkevä miljardööri pelaisi.

Kuten Brad DeLong kirjoittaa, valtion tasolla riskit voi hajauttaa suurimmaksi osaksi, joten olisi hyvä, jos yksityisiltäkin saisi riskilisävaatimukset pois suurimmaksi osaksi. Myopia on epärationaalista. Tulos: olisi hyvä, että ihmiset kuluttamisen sijaan säästäisivät ja investoisivat kaiken sen rahan, jolle löytyy talouskasvuprosenttia tuottavampi investointikohde. Jos kohde on hyötyvälle populaatiolle hyvin suuri tai korreloi positiivisesti tulevan talouskasvun kanssa, riskilisäkin sallitaan.

Mutta eihän talouskasvu ole sama kuin varallisuuden kasvu? Onhan, sinnepäin. Nettoinvestointien osuus kansantuotteesta on aika vakio- Muutenkin voidaan osoittaa, että mitä korkeampi talouskasvu on pitkän päälle, sitä enemmän varallisuus kasvaa, melko samassa suhteessakin, kaikista mittaus- ja arvotusongelmista huolimatta. 1700-luvulle pakotetuista suurin osa haluaisi pian takaisin. Tai 1970-luvulle pakotetuista, jopa ne työväenluokan ihmiset, joita muka talouskasvu ei ole hyödyttänyt. ”Muka”, koska inflaation mittaamisen puutteiden vuoksi tulojen tai BKT:n kasvuluvut aliarvioivat todellista kasvua.

Sosialismi ratkaisisi tämänkin?

Pitäisi siis saada ihmiset kuluttamaan vähemmän ja investoimaan enemmän. Tuo suuri negatiivinen varallisuusvero olisi eräs keino. Toinen keino olisi sosialismi: valtio tekisi kaikki investoinnit. Se ei ratkaisisi ongelmaa, päinvastoin:

Nyt yksityiset löytävät 12 %:n investointikohteita mutta valtio ei löydä, ainakaan tarpeeksi, vaan löytää vain lähes 0 %:n kohteita – muutenhan kukaan ei vaatisi valtiota sijoittamaan sellaisiin. Jos valtio tekisi kaikki investoinnit, silloin ei saataisi edes nykyisen vertaa noita 12 %:n investointikohteita ja vieläkin tuottavampia. Ongelma siis pahenisi eikä paranisi.

Teoriassa eräs ratkaisu olisi yrittää erotella kulutuspainotteisemmat luotot investointipainotteisemmista ja asettaa edellisille suuri haittavero, mutta tämäntapaisestakin oli pakko luopua jo 1980-luvulla. Siis jo ennen Internetiä, globalisaatiota ja muita tekijöitä, joiden vuoksi nyt se ei toimisi alkuunkaan. Silti jo silloin se johti hyvin tehottomiin investointeihin samalla kun tavikset kävelivät pankinjohtajan eteen nöyrinä ja nepotismi ja suhteet ratkaisivat asunnonsaannin – tai luotot muutenkin.

Egalitaristit vastustavat sosialismia?

Egalitaristien ja rawsilaisten pitäisi tavallaan vastustaa valtion investointeja ja riemuita siitä, että nykymaailmassa ”kulutetaan liikaa ja säästetään ja investoidaan liian vähän” toisin kuin tuossa sosialismissa. Tämähän lisää nykyihmisten elintasoa rikkaampien tulevaisuuden ihmisten suuremmalla kustannuksella. Egalitaristit ja rawlsilaiset haluvat tehdä sitä maksimaalisesti, utilitaristit vain siihen rajaan asti, jossa hyöty ylittää haitat. DeLongin perustelusta yhdistettynä rahan logaritmiseen hyötyyn johtuu, että tämä raja on sama kuin talouskasvu. Siis jos talouskasvu on x %, saat ottaa enintään 100+x euroa ensi vuoden ihmisiltä saadaksesi 100 euroa tämän vuoden ihmisille.

Linkkejä

Yritystuet (Liberalismi.net)
Valtionyhtiöt (Liberalismi.net)