Huolimatta siitä, että itse olemme valinneet poliitikot, joita presidentti kuuleman mukaan kurmotti Suomen Pankin nimityksissä, emme luota heihin. Olemme myös äänestäneet presidentin virkaansa, mutta kuitenkaan hänen kuvaansa ei tahraa sama likainen politiikan tekijän leima.

Kuluneen fraasin mukaan politiikka on yhteisten asioiden hoitamista, joten siinä mielessä presidentti on mitä suurimmassa määrin poliitikko. Yleisen uskomuksen mukaan politiikka on myös puoluepolitikointia, kaupankäyntiä, likaista peliä ja juonittelua, jotka eivät kuulu maan äidin tai isän toimintaan.

Mutta presidenttikin on ihminen näkemyksineen, kokemuksineen ja taustoineen. Hän johtaa maata niiden pohjalta. Presidentti-instituutiolla on itsessään arvostusta, mutta sen taakse on presidentin henkilönä myös helppo piiloutua ratkaisuja tehdessään. Varmasti myös hänen henkilökohtaiset mieltymyksensä vaikuttavat tekoihin.

Puoluepolitiikka presidentinvaaleissa

Yleisesti presidentin myös koetaan olevan puolueiden ja arkisten kiistojen yläpuolella. Kuitenkin suoran kansanvaalin käyttöönotto lisäsi likaisia elementtejä presidentin kuvaan. Varsinkin vaalin toisella kierroksella hävinneen ehdokkaan kannattajille presidentti nimenomaan edustaa politiikan loanheittoa. Huolimatta siitä että itse ehdokkaat yleensä kieltäytyvät vääristä otteista niin, jos ei suoranaisesti taustajoukoista, niin ainakin yli-innokkaista kannattajista lähtevät liikkeelle huhut ja kauhukuvat siitä mitä tapahtuu ”jos tuo hirviö voittaa”. Egyptin vitsauksetkin jäävät kisassa hopealle.

Ahon hallitus oli päivänpolitiikassa aikoinaan Ahon-Viinasen hallitus, kun toista suurta hallituspuoluetta piti päästä mollaamaan. Presidentinvaalien aikaan se muuttui Ahon-Viinasen-Rehnin hallitukseksi nostaen myös puolustusministerin vastuuseen kansan kuristamisesta. Rehnin valinnan jälkeen tässä maassa olisikin sitten kärsitty vähintään tuplaten ja tietenkin vielä ruotsiksi!

Samainen hallitus kelpasi lyömäaseeksi (tietenkin ilman Viinasta ja Rehniä) myös viimeisimmässä presidentinvaalissa Ahoa vastaan, kun muisteltiin keskustajohtoista kuristuslinjaa, josta vasta Lipposen hallitukset ovat voineet meidät vapauttaa. Valintavaiheessa puoluepolitiikka ja sen kysymykset ovat vahvasti mukana.

Istuva presidentti politiikan yläpuolella?

Kaiken kaikkiaan viimeisten kahden presidentinvaalin kakkosilla ei ole ollut helppoa. Ensin Rehn lähti Euroopan Parlamenttiin ja nyttemmin Aho Harvardiin. Nimitysasioissa Suomen valtiojohto ei myöskään ole erityisesti suosinut: Rehniä ensimmäiseen YK-toimeensa ei esittänyt Suomi vaan Saksa ja Aho taas ei ollut sopiva eikä pätevä Suomen Pankkiin. Vaarallisesti säteilevää poliittista ongelmajätettä? Mahdollinen uhka uudelle presidentille kuuden vuoden päästä, jos pääsee kasvamaan korkoa?

Mistä kumpuaa se näkemys, että presidentti armollisen hallitsijan tavoin johtaa valtakuntaansa erehtymättömästi ja lempeän tiukasti pitää joskus jopa moraalittoman poliitikko-eliitti-aateliston kurissa. Presidentti on itse ollut osa sitä joukkoa, eikä ole asemaansa valituksi tultuaan saavuttanut mitään syvempää viisautta. Ja on turha väittää, että presidentillä ei olisi puoluepoliittista riippuvuutta. Ahtisaaren suurimpia mokiahan oli se, että hän ei hoitanut suhteitaan omaan puolueeseensa, jolloin jatkohaluistaan huolimatta joutui tuen puutteessa vetäytymään.

Presidenttikin on poliitikko – varustettu vain korkeammalla asemalla ja suuremmalla arvovallalla.