Helsingin Sanomat uutisoi 15.8. tasa-arvolain odotetusta muutoksesta, joka tähtää pääasiassa erirotuisten laajempaan yhdenvertaisuuteen työnhaussa ja muussa kaupassa. Osana tätä muutosta olisi muun muassa käänteisen todistustaakaan soveltaminen mahdollisiin syrjintätapauksiin, menneiden tuloksettomien syrjintäaiheisten oikeudenkäyntien motivoimana.

Helpot selitykset

On toki jollakin tavalla tyydyttävää ajatella, että maahanmuuttajat ovat asemassa, jota pitäisi lain keinoin tukea. Hehän ovat helppo kohde vihamielisyydelle ja syrjinnälle, ja tunnetusti kohtaavat paljon juurekasta suomalaista vahvempaa vastarintaa, niin työ- kuin muillakin markkinoilla. Maahanmuuttajien tilanne on tietyillä alueilla leimattavissa jopa toivottomaksi, ja näin oikeudenmukaisuuden toteutuminen näyttäisi edellyttävän vahvoja toimia tasa-arvon edistämiseksi. Pidemmällä tähtäimellä näiden voisi olettaa johtavan jopa tuottoisampaan yhteiseloon eri väestöryhmien välillä.

Toisaalta taas voidaan väittää, että kukin menestyy markkinoilla siinä määrin kuin itse, omakohtaisella työllään, ansaitsee. Se ken syrjii, häviää, ja näin suvaitsevaisuus joko voittaa pikaisesti tai ainakin vähitellen näivettää vastustajansa. Työt ja asunnot saavat ne, jotka ne parhaiten ansaitsevat, eikä mahdollinen syrjintä voi olla kuin tilapäinen, mukautumista hidastava vastavoima. Viime kädessä se, joka voittaa, on se, joka tuottaa enemmän, ei se, jolla on vaaleampi iho.

Vastakkainasettelu laissez-faire -asenteen ja perinteisemmän suomalaisen tasa-arvoideologian välillä on siis, sanalla sanoen, polaarinen.

Hämmennys

Itse katsoisin, että kyseinen jännite ei ole järin olennainen. Mikäli pitäydymme puhtaasti taloudellisiin perusteisiin, voimme todeta, että osapuoli, joka on jostakin syystä vahvempi, voittaa kuitenkin. Joko oman kykenevyytensä ansiosta, tai ihan vain jääräpäisyytensä. Talous tarjoaa ihmisille sitä mitä he haluavat, ja näin suurempi halu aina välttämättä voittaa. Tämä halu voi olla niin nationalistista laumahenkeä kuin maahanmuuttajan itsepintaista sinnikkyyttä tai egoismia.

Erityisesti tulee mieleen, että puhtaasti lainsäädäntöön pohjaava ajattelutapa—jota molemmat osapuolet siirtolaiskysymyksissä poikkeuksetta tuntuvat kannattavan—on pohjimmiltaan viallinen. Todellisuudessa laki vain harvoin määrää yksilöiden tulevaisuuden. Paremminkin yksilöiden mielipiteet määräävät lain. Näin jopa silloin—tai ehkä varsinkin—kun laki on sopusoinnussa taloudellisten perusperiaatteiden kanssa. Muutenkin lain vaikutusvaltaa yksilöiden elämään sopii epäillä, kun suurin osa kaupoista ja vuorovaikutuksesta kuitenkin tapahtuu lain asettamien jäykkien rajojen ulkopuolella.

Ratkaisu?

Todellisuudessa lainsäädännön määräävä piirre ei lienekään se, kuinka intuitiivisen oikeudenmukainen se on. Hyvä laki on toki usein tätä, mutta ei missään nimessä vain tätä. Mielestäni lain ydin onkin paremminkin taloudellisten seikkojen sanelema ja pitkälti raaminomainen. Tasa-arvon tapauksessa esimerkiksi todistustaakan pitäisi nähdäkseni määräytyä siitä, kumman on vaikeampaa osoittaa tulleensa loukatuksi, ei siitä, kumman vaade on jonkin moraalisen periaatteen nojalla primaarinen. Samalla lainsäätäjän tulee tunnustaa, ettei hän ole jumala, joka voi sanella muiden käyttäytymistä—kukaanhan ei sano, että lain suomiin sanktioihin pitäisi kovankaan paikan tullen turvautua. Samoin mahdolliset pakotteet, säädökset ja sanktiot pitäisi määrätä lähtien pienimmistä mahdollisista kuluista, olivat nämä rahallisia tai ei-rahallisia. Näin jotta laki voisi toimia halpana työkaluna inhimillisemmälle, vähemmän muodolliselle järjestykselle.

Kun tasa-arvolainsäädäntö on ensin kuvattu tällaisin termein, päädymme pian siihen lopputulokseen, että laissez-faire -porukka oli lähempänä totuutta. Näin siksi, että tasa-arvon loukkausten osoittaminen on huomattavasti vähemmän virhealtista kuin loukkaamattomuuden. Mikäli käänteinen todistustaakka otetaan normiksi, lähes mikä tahansa käy loukkauksesta. Äärimmilläänhän emme koskaan pääse eroon siitä tosiasiasta, että viimeistäänkin henkilökohtaisen kyvykkyyden täytyy jäädä diskriminaatiokelpoiseksi ominaisuudeksi, kaikessa moninaisuudessaan.

Tämä on myös tosiasia, jonka tasa-arvon kannattajat ovat jo kauan sitten huomanneet: käänteistä todistustaakkaa tavoitellaan täsmälleen siksi, että se on helpompi tavoittaa, ei siksi, että se olisi oikeudenmukaisempi tai hyödyllisempi. Mikäli kuitenkin tavoitteeksi asetetaan kevyt, muokkautuva, inhimillinen laki, tällainen tarkoitushakuisuus ei yksinkertaisesti käy päinsä. Se olisi jähmettävää.

Ratkaisu

Niinpä päädyn, jälleen kerran, kannattamaan vapaamielisempää, vähemmän rajoittavaa, oikeuskäytäntöä kahlitsevampaa linjaa. En kuitenkaan siksi, että se olisi jollakin tavalla ylivertainen, vaan siksi, että tässä nimenomaisessa asiassa vaihtoehto olisi paljon huonompi.

Kyseessä onkin mielestäni paljon yleisempi periaate: vain hyvin harvoin voimme löytää todella erinomaisia ratkaisuja yhteiskunnallisiin kiistakysymyksiin. Useimmiten ratkaisut ovat paremminkin kompromisseja, joita täytyy punnita toisiaan vasten. Mikäli tämä vaaitus sitten tehdään kunnolla, luulen, että yllätyksiä on luvassa monellekin taholla. Puntari kun tuppaa teilaamaan oikeamielisimmänkin, silloin tällöin. Vaikka tässä nimenomaisessa tapauksessa vaaka kallistuneekin vapauden puolelle, jossakin toisessa se ei ehkä tee näin.

Kirjoittajasta:
Sampo Syreeni on helsinkiläinen opiskelija ja kansalaisaktivisti, sekä Vapaasanan päätoimittaja.