Nyt kun budjettineuvottelut ovat kuumimmillaan, kaupunkien ja maaseudun osa rahanjaossa on jälleen noussut pinnalle. Etelä-Suomen suuret kaupungit pelkäävät aluepoliittisten tulonsiirtojen kohdistuvan niihin liian rankasti, kun taas maaseutukunnat valittelevat jälleen autioitumista, huonoja palveluja ja elinedellytysten puutetta.

Mikä ihmeen aluepolitiikka?

Aluepolitiikan jatkuva keskeinen asema Suomessa on mielestäni hyvin erikoinen ilmiö. Se on jo vuosikymmeniä ollut vakioaihe, varsinkin budjettikeskustelujen aikaan. Kuten yleensä tällaisten vakioaiheiden kohdalla, perustelut suuntaan ja toiseen ovat vähintäänkin hyvin kehittyneitä. Pohjalla vaikuttaa kaksi pääajatusta.

Ensinkin aluepolitiikkaa perustellaan alueellisella tasa-arvolla. Tässä lähdetään siitä, että kenenkään ei pitäisi joutua kärsimään siitä alueesta jolle syntyy, ja näin huonommin menestyvien alueiden ihmisiä pitää tukea jotta maanlaajuinen mahdollisuuksien tasa-arvo voitaisiin saavuttaa.

Tämä peruste on kuitenkin kärsinyt pahan inflaation. Se nimenomainen syy, joka on tehnyt muuttoliikkeestä niin mittavan—muuttamisen helppous ja kaupunkiasumisen mukavuudet—on samalla myös johtanut tilanteeseen, jossa muuttaminen on yksinkertaisesti tuettua maaseutuasumista kannattavampaa, niin yhteiskunnalle kuin muuttajallekin.

Toinen keskeinen peruste nojaa ajatukseen elävän maaseudun tärkeydestä, kenties sekoitettuna jonkinlaiseen kansallismieliseen ajatukseen harvaanasutun maaseudun luomasta sotilaallisesta tyhjiöstä, josta voisi tulla uhka muulle Suomelle.

Mutta jos suomalaiset eivät halua Suomen maaseutua asuttaa, miksi haluaisivat venäläisetkään? Tai jos haluaisivat, miksi ihmeessä emme myisi maata heille, kun emme kerran itse halua sitä asuttaa? Samoin tässä unohtuu, että kaupungitkin ovat varsin eläviä paikkoja. Miksi ihmeessä maaseudulla asuvilta pitäisi riistää mahdollisuus muuttaa kaupunkiin, jos kaupunkielämä tuntuu täyttävämmältä?

Luulenkin, että jälkimmäinen ajatus lähtee pitkälti samanlaisista irrationaalisista tunteista kuin pitkälleviety nationalismi. Ajatuksesta jonkinlaisesta paluusta yhteisöllisyyteen ja agraarisen elämäntavan oletettuun rauhaan, sekä tunteesta, että ”vanhan hyvä aika” edustaa jollakin tavalla harmonisempaa tai oikeellisempaa elämäntapaa kuin kaupunkien hektisyys.

Maaseudun tulisi antaa autioitua

Kun kysymystä mietitään rauhallisesti, huomataan, että ihmiset eivät muuta kaupunkeihin sattumalta. Paremminkin kaupungissa nyt vain on mukavampaa asua. Vaikka harventuva ja vanhentuva väestö tietysti kuormittaa väestökatokuntien taloutta, ja todella heikentää niiden mahdollisuuksia tulevaisuudessa, on hyvin vaikeaa osoittaa, että muuttoliikkeen saldo jäisi negatiiviseksi.

Edelleen voidaan jopa väittää, että ne resurssit, jotka maaseudulla nyt jakautuvat suurelle massalle tyytymättömiä, pitäisi tulevaisuudessa sovinnolla jättää pienemmän, elinkelpoisen joukon haltuun. Kehitys on mennyt tähän suuntaan jo vuosia, kuten vaikkapa tilakokojen kasvamisesta tiedetään, mutta trendi on näyttäytynyt tiedotusvälineissä lähinnä jonkinlaisena maailmanlopun enteenä. Luulekin, että tämä kehitys on täsmälleen päinvastainen merkki. Se kertoo, että maamme kykenee edelleen sopeutumaan tulevaisuuden haasteisiin.

Samaa päättelyä voi sitten soveltaa laajemminkin, pohjoisen kuntien talouteen. Näiden kuntien kaupunkeja huonompi asema johtuu tässä valossa yksinkertaisesti siitä, että niissä kaupunkiasumisen lukemattomat skaalaedut eivät pääse toteutumaan. Saman palvelutason tuottaminen nyt vain vaatii haja-asutusoloissa paljon enemmän työtä, vaivaa, rahaa ja resursseja kuin tiheämmin asutuissa kaupungeissa. Mikäli siis aluepolitiikka jätettäisiin vähemmälle, kyseessä ei olisi maaseutuväestön sortaminen, vaan antautuminen sen tosiasian edessä, että muita ei voida hyvällä omallatunnolla pakottaa maksamaan kallista maaseutuasumista.

Mikäli maaseutu on autioituakseen, sen annettakoon näin tehdä. Näin kaikilla on pidemmällä tähtäimellä parempi olla.

Kolikon kääntöpuoli

Vahvan valtion Suomessa aluepolitiikka on kuitenkin jo ehtinyt jättää jälkensä. Merkittävä osa ihmisten varoista kanavoidaan maassamme julkiseen talouteen ja tulonsiirtoihin, eikä näiden suunnittelu ole läheskään aina ollut niin pitkäjänteistä kuin sukupolvien yli ulottuva tasa-arvo vaatisi. Näin on käynyt aluepolitiikankin kohdalla viimeistään 90-luvulla. Kuntien valtionosuuksien leikkaukset, valtion kunnille sälyttämät uudet velvoitteet ja valtion veroasteen pysyminen ennallaan ovat muodostaneet tuhoisan yhtälön, joka kuormittaa nyt huonommin menestyvien kuntien taloutta.

Ongelmana siis on, että se, joka päättää ei olekaan se, joka kantaa kustannukset. Aluepolitiikka on aikanaan ollut osaltaan sotkemassa kuntien ja valtion keskeistä rahavirtaa. Kuten niin usein raha-asioissa, puheissa linjaa on hehkutettu pitkäjänteiseksi, mutta käytännössä mitään todellisia takeita tästä ei ole annettu. Tuloksena on nyt se, että maksajien ja hyötyjien selvittäminen on lähes mahdotonta. Vakuutus-, eläke- ja palvelumaksut kietoutuvat vyyhdeksi, joka väestön ikääntyessä uhkaa kaataa joidenkin maaseutukuntien talouden. Joku tuppaa väkisin jäämään altavastaajaksi.

Kolme periaatetta

Aluepolitiikan ongelmien ratkaisu edellyttää mielestäni kolmen periaatteen seuraamista.

Ensinkin, maksujärjestelyjen vastuu ja valta, siis kulut ja hyödyt, pitäisi sälyttää aina samalle taholle. Jos näin ei ole tapahtunut, tilanne pitää korjata. Mikäli joltakulta on otettu, hänelle pitää antaa, ja päin vastoin. Tämä on ainoa tapa saattaa julkinen talous tasapainoon, ja toisin kuin yksityisen talouden kohdalla, julkisen kanssa tämä päätös täytyy tehdä tietoisesti. Mikäli siis kylän mummo on maksanut eläkevakuutusmaksunsa, hän saakoon vastaavan eläkkeen.

Toisekseen, mikäli emme tähtää aktuaarisiin vakuutusjärjestelyihin, vaan haluamme toteuttaa myös tulonsiirtoja, ensimmäinen kohta pätee edelleen. Tulonsiirrot tulisi toteuttaa tietoisesti, niin että eri ihmisten kulujen ja hyötyjen suhde tunnetaan, ja päätetään rationaalisesti. Nykyäänhän enemmänkin siirtelemme rahaa ympäriinsä, emmekä laske kokonaisvaikutuksia. Kylän mummon tulisi saada eläkettä samassa suhteessa muihin saman ikäisiin, vaikka haluaisimme, että tämä suhde ei ole aktuaarinen.

Kolmannekseen, jäljellejäävissä asioissa pitäisi seurata mahdollisimman vapaamielistä linjaa. Jos mummo on aikanaan maksanut veronsa, hänen tulisi saada näille vastinetta, mutta tämän periaatteen ei pitäisi toimia tekosyynä nuorten pitämiselle kunnassa maksajina.

Linkkejä:
Niinistö meuhkasi suurille kaupungeille budjettineuvottelujen alkajaisiksi
Maaseudulla ihmiset onnettomampia kuin kaupungissa

Kirjoittajasta:
Sampo Syreeni on helsinkiläinen opiskelija ja kansalaisaktivisti, sekä Vapaasanan päätoimittaja.