Syyskuun 11. päivän jälkeinen maailma ja Yhdysvaltain johtama terrorismin vastainen sota on astumassa seuraavaan vaiheeseen. Yhdysvaltain ja kansainvälisen yhteisön huomio on siirtymässä Afganistanista aina niin epävakaalle Lähi-idän alueelle, jossa kriisejä, sotia ja välienselvittelyä on riittämiin. Nyt Yhdysvaltain tulilinjalla on maan arkkiviholliseksi muuttunut Irakin diktaattori Saddam Hussein.

Kiistämätön tosiasia on, että Saddam Hussein Baath-puolueensa tuella ja terrorikoneistonsa välityksellä on syyllistynyt mitä räikeimpiin rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Kukaan ei pysty kiistämään maan kurdivähemmistön ja shiiamuslimiväestön kärsimystä. Saddam ei ole tyytynyt vain oman kansansa alistamiseen, vaan syöksi maansa sotaan Irania vastaan. Irania seurasi Kuwait, mutta tällä kertaa kansainvälinen yhteisö reagoi. Tappiollisen sodan jälkeen näytti jo hetken siltä, että diktaattorin aika olisi ohi, mutta häikäilemättömän kovien otteidensa avulla Saddam sai kuin saikin pidettyä itsensä vallassa. Irakin kansa on saanut kärsiä paljon: sotaa, sairautta, nälkää ja kuolemaa. Syypää tähän ei kuitenkaan ole YK tai Yhdysvallat, kuten kuin Saddam koittaa kansalleen uskotella, vaan yksinvaltias itse.

Arvostetun kansainvälisen strategian tutkimuksen instituutin raportin mukaan Irak pystyy valmistamaan atomipommin muutamassa kuukaudessa. Diktaattorin asevarastossa on jo ennestään tuhansia tonneja biologisia ja kemiallisia taisteluaineita. Mikä pahinta, kyse on miehestä joka ei kavahda käyttää aseita edes omaa kansaansa vastaan. Vielä selvemmin Saddam Hussein uhkaa muutenkin räjähdysherkkää Lähi-idän aluetta. Irak on vuosikymmenen ajan pitänyt maailmanyhteisöä pilkkanaan kieltäytymällä noudattamasta YK:n päätöslauselmia ja uhmaamalla asetarkastuksia. Nyt Irakin aika on kulumassa loppuun, eikä kissa-hiiri-leikki YK:n asetarkastuksista näytä enää hyödyttävän Saddamia.

Vastapuolella on syyskuun 11. päivän surullisista tapahtumista syvästi traumatisoitunut Amerikka. Ymmärrettävästi maa ei halua enää ottaa riskejä suuremmasta, vielä tuhoisammasta iskusta. Samalla kun Yhdysvallat on käymässä omasta näkökulmastaan globaalia puolustussotaa ennaltaehkäisevin iskuin, seuraavat Eurooppa ja kansainvälinen yhteisö kasvavalla huolella Yhdysvaltain eristäytymistä ja monen mielestä George W. Bushin ”henkilökohtaisen” agendan toteuttamista. Yhdysvaltain halu toimia suoraan vailla diplomatian viiveitä epätoivoisilta tuntuvissa neuvotteluissa on herättänyt kansainvälistä arvostelua ja kritiikkiä. Bushia syytetään milloin militarismista, milloin johdonmukaisuuden puutteesta. Samalla on menneisyyden luurangot kaivettu päivänvaloon. Totta onkin, että Yhdysvallat on syyllistynyt huonoihin päätöksiin ja virhearviointeihin. Maa on kylmän sodan kontekstissä osin tahallisesti, mutta useammin tuottamuksellisesti, aiheuttanut viattomille tuskaa ja kärsimystä. Lähi-idässä varaukseton tuki Israelille on tehnyt Yhdysvalloista epäsuositun arabimaissa.

On kuitenkin virheellistä pitää kaikkia Yhdysvaltain toimia automaattisesti tuhoon tuomittuina aikaisempien virheiden vuoksi. Vaikka Yhdysvallat on tehnyt virhearviointeja, ei tämä tarkoita, että Yhdysvallat tiukassa linjassaan Irakia vastaan olisi väärässä. Mikäli Irak ei osoita sovitteluhalukkuuttaan ja päästä YK:n asetarkastajia maahan toistuvista päätöslauselmista ja Yhdysvaltain varoituksista huolimatta, kaivaa diktaattori väistämättä omaa hautaansa. Tilanne on muuttunut niistä 23:sta YK:n päätöslauselmasta, joita Irak on johdonmukaisesti pitänyt pilkkanaan. Irakin haluttomuus ja taipumattomuus yhteistyöhön antavat kansainvälisestä oikeudesta riippumatta Yhdysvalloille moraalisen oikeutuksen toimia. Toisaalta myös YK:n on vihdoinkin toimittava konkretian tasolla, mikäli järjestö haluaa pitää kiinni uskottavuudestaan.

Yhdysvalloille riski, joka seuraa asioihin puuttumattomuudesta on käymässä liian suureksi. Nähtäväksi jää, miten Yhdysvallat on valmistautunut vastaamaan Irakin mukana tuleviin ”kylkiäislahjoihin”. Palestiina-Israel-kysymyksen oikeudenmukainen sovittelu sekä arabimaiden sisäisen vakauden turvaaminen ovat edellytys menestyksekkäälle toiminnalle Irakia vastaan. Yhdysvaltain on omaksuttava kokonaisvaltainen lähestymistapa Lähi-idän kriisiin, sillä muuten voitto Irakin diktaattorista jää väistämättömästi lyhytaikaiseksi ja saattaa pahimmillaan kääntyä Pyrrhoksen voitoksi.

Sota on pelottava asia. Halu välttää sotaa ei kuitenkaan saa johtaa myönnytyspolitiikkaan ja taipumiseen diktaattorien edessä. Ihmisistä välittäminen ei saa olla ”hyvänpäivän humanismia”, hymähtelyjä ja toivepolitiikkaa. Aito humanismi tarkoittaa vastuun kantamista. Ja sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Tämän Saddam Hussein on osoittanut todeksi.

Kirjoittajasta:
Kirjoittaja on tutkija Konfliktien ja terrorismin tutkimusyksikössä Turun yliopistossa.