Kenellekään ei pitäisi enää olla epäselvää, että Irakin sodasta yleisesti esitetyt ja hyväksytyt ennakko-oletukset osoittautuivat vääriksi. Tätä kirjoittaessani kaikki Irakin asutuskeskukset on vapautettu ja irakilaiset ovat tervehtineet liittouman joukkoja vapauttajina. Lopussa vain syyrialaiset palkkasotilaat puolustivat Saddamin diktatuuria Bagdadissa, kun koko Baath-puolueen johto oli jo kadonnut kuin tuhka tuuleen.

EU taas väärässä

Yhdysvallat epäilee aiheellisesti, että katoamissuunta oli Syyria. EU:n amerikkalaisvastaisissa piireissä nämä syytökset ovat jälleen herättäneet uuden ryöpyn torjuntoja ja amerikkalaisten neuvomista—aivan kuin väärässä olleilla olisi varaa neuvoa amerikkalaisia menestyksekkään politiikan toteuttamisessa.

Eurooppalaisten reaktiot Syyria-syytöksiin ovat oudoksuttavia. Ikään kuin eurooppalaisille olisi täysin samantekevää, onko Syyria syyllinen vai ei. Yhdysvallat ei saisi painostaa Syyriaa, koska se on lähtökohtaisesti Euroopassa omaksutun diplomatian mallin vastaista. Amerikassa uskotaan vielä diplomatian klassikkoon sir Harold Nicholsoniin, jonka mukaan ”menestyksellinen diplomatia perustuu moraaliseen vaikuttamiseen—ja mikään ei suostuttele niin kuin rehellisen miehen sana”.

Monissa Euroopan maissa tunnutaan sen sijaan uskovan, että diplomatian ainoa tehtävä on peitellä epämieluisia tosiasioita ja yrittää miellyttää kaikkia niitä, joille pitäisi uskaltaa olla kova, koska nämä valtiot ovat niin herkkähipiäisiä älähtämään pienimmästäkin arvostelusta. Sen sijaan Eurooppa tuntuu uskovan, että sellaisia valtioita, jotka puolestaan tosissaan yrittävät noudattaa länsieurooppalaisen poliittisen kulttuurin ja kansainvälisen oikeuden normeja, saa haukkua ja arvostella vapaasti. Tällaisia ovat esimerkiksi Yhdysvallat, EU:hun pyrkivät Itä-Euroopan demokratiat sekä Turkki. Niistä ei ole syytä sanoa mitään hyvää, etteivät pahat pojat suuttuisi vertailusta.

Kaksi Eurooppaa

On syytä korjata, että edellä syyllistyin lyhyyden nimissä siihen sinänsä täysin väärään yleistykseen, että Pariisin, Berliinin ja Brysselin akseli Moskovalla höystettynä edustaisi Eurooppaa. Näinhän asia ei ole. Suurin osa Euroopan hallituksista asettui vastuullisesti joko Yhdysvaltain johtamaan liittoumaan (kuten Tanska, Viro, Espanja ja Puola) tai vähintäänkin neutraalille kannalle (kuten Suomi ja Serbia).

Ranska on pyrkinyt hyödyntämään amerikkalaisvastaista poliittista aaltoa edistämällä kahta ulkopolitiikassaan jo pitkään ilmennyttä piirrettä, joilla voi toteutuessaan olla tuhoisia seurauksia Euroopan yhtenäisyydelle ja mantereen koko tulevaisuudelle.

Ensimmäinen on Ranskan ajama mannermainen liitto Venäjän kanssa. Se suuntautuu tällä hetkellä erityisesti anglosakseja vastaan, mutta heti kun Gerhard Schröderin defaitismi Saksassa väistyy uuden hallituksen tieltä—joka havaitsee Saksalla olevan enemmän yhteisiä etuja itäisen Keski-Euroopan kuin Ranskan kanssa—myös Saksa on saman akselin tulilinjalla.

Toinen on Ranskan ajama frankkilainen kehitysmalli itse EU:lle. Tätä pieneurooppalaista ja sentralistista hanketta kuvaa hyvin Ranskan junailema ”yhteisen puolustuksen” huippukokous, joka pidetään Ranskan, Belgian, Saksan ja Luxemburgin voimin. Britanniaa, Espanjaa ja Itä-Euroopan maita ei ole kutsuttu—Moskova mitä ilmeisimmin pidetään asiasta hyvin informoituna. Kovin ”yhteistä” puolustusta ei Euroopalle toisin sanoen ole tällaisissa kaavailuissa tekeillä.

Vakaus Lähi-itään?

Irakin sodan vastustajienkin kannattaisi nyt nähdä amerikkalaisvastaisten linssiensä läpi ja pyrkiä siihen, että sodan lopputuloksista saataisiin aikaan jotain hyvää. Irakin sotaa vastustettiin mm. väittämällä, että Saddamin kaltaisiin diktaattoreihin purisivat paremmin muut keinot kuin sota. Mitkä muut keinot? Kuuluuko näihin ”muihin keinoihin” se, että EU:n johto nyt arvostelee Yhdysvaltoja Syyrian diktatuurin painostamisesta?

Ei ole oletettavaa, että Yhdysvallat heti Irakin sodan jälkeen jatkaisi suorilla sotatoimilla Syyriassa ja/tai Iranissa. Molemmat maat ovat kuitenkin terrorismia tukeneita diktatuureja—ja jossain lymyävät yhä sekä Al-Qaidan että Irakin Baathin johtajat. Ellei heitä haluta etsiä heti Moskovasta tai Turkmenistanista, Iran ja Syyria ovat kaikkein uskottavimpia ehdokkaita.

Kadoksissa olevia terroristeja ja terroristien tukijoita alkaa olla jo niin paljon ja niin huomattavia henkilöitä, että terrorisminvastaisen taistelun olisi jo syytä ryhtyä epäilemään yhteisiä nimittäjiä. Epäilemättä osa lymyää yhä ”kaloina vedessä” siviilien joukossa Pakistanin, Intian, Lähi-idän ja Euroopankin suurkaupungeissa, mutta jossain täytyy olla myös terroristien ”pesiä”, koulutusleirejä ja salaisia turvapaikkoja, joissa merkittävät tietolähteet voivat jakaa eteenpäin asiantuntemustaan siitä hyötyville. Kapeasta Pankisin solasta ja Afganistanin vuoristosta tällaisia paikkoja on turha etsiskellä, sillä hyvät ja amerikkalaisilta suojatut tietoliikenneyhteydet ovat perusedellytys Al-Qaidan, Baathin, PKK:n ja muiden ”kadonneiden” väkivaltakoneistojen toiminnalle.

Kirjoittajasta:
Anssi Kullberg on Suomen Paneurooppa-nuorten varapuheenjohtaja, toiminut Ulkomaalaisviraston tutkijana ja Suomen Islamabadin-edustuston harjoittelijana, sekä vastikään palannut Pakistanista ja Afganistanista.